Puhtia ja vireyttä liikunnasta

Olin 2. helmikuuta Oulun korkeakoululiikunnan tilaisuudessa ravintola Otto K:ssa. Tilaisuus oli erinomaisesti järjestetty ja henki kaikin tavoin liikuntaan mielestäni aina liittyvää positiivista virettä. Itse olen aina ollut innokas liikkuja, suunnistuksessa kilpailutasollakin. Liikunta on tuonut runsaasti henkistä vireyttä työelämäänkin; ennen kaikkea se on ollut henkireikä ja rentoutumisen muoto haastavien työtehtävien vastapainona. Kun tiukan työpäivän jälkeen on lähtenyt iltarasteille ja on pummannut ykkösrastia viisi minuuttia, on joutunut toteamaan, että pitäisiköhän tähän suunnistukseen keskittyä. Ja reitiltä maaliin tultua huomaa, että sinne metsään ne stressipaineet jäivät. Sama pätee toiseen suosikkilajiini golfiin.

Myös opiskelijalle liikunta antaa hyvät eväät suoriutua opiskelupaineista. Olen huomannut, että aktiivisesti urheilua harrastavilla myös opiskelu sujuu suunnitelmallisesti ja aikataulussa. Erityisesti yksilölajien urheilijat ovat tottuneet suunnittelemaan ajankäyttönsä harjoituksineen ja leireineen systemaattisesti; sama systemaattisuus näkyy opiskelusuorituksissa.

Oulun korkeakoululiikunta on saavuttanut valtakunnallista mainetta, koska siinä ammattikorkeakoulun ja yliopiston liikuntatarjonta on koottu mallikelpoisesti opiskelijoiden ja henkilöstön saataville. Runsas valikoima taloudellisesti tuettuja liikuntamahdollisuuksia houkuttaa uusia liikunnan harrastajia mukaan.

Sovitaanko, että nähdään ladulla. Ja innokkaimpien kanssa vaikkapa Jukolan viestissä, maailman arvostetuimmassa suunnistusviestissä, joka ensi kesäkuussa järjestetään Nurmijärvellä Kytäjän maastoissa. Mutta ennen sitä, aurinkoisten hiihtokelien ollessa ovella, toivotan kaikille liikunnallista kevättalvea – kullekin omalla tavallaan!

Tagit:

Sitoutuminen, luottamus ja yhteistyö avaimet menestykseen

Hyvä suunnistussuoritus perustuu hyvään harjoitteluun, sekä fyysiseen että taitoharjoitteluun. Hyvälaatuinen ammattikorkeakouluopetus edellyttää opettajalta hyvää pedagogista koulutusta ja työkokemusta. Jotta suunnistus onnistuisi, on oleellista, että on käytettävissä kartta – mieluiten kyseisestä maastosta – ja kyky tulkita maastoa ja karttaa, myös ennakoiden tulevat suunnistushaasteet.

Ammattikorkeakoulun opetuksessa on tärkeää tunnistaa toimintaympäristön elinkeino- ja työelämän tarpeet, ennakoida tulevaisuuden ammatilliset haasteet ja muodostaa tältä pohjalta osaamispohjaiset opintosuunnitelmat. Suunnistuksessa reitinvalinnan on oltava onnistunut; ammattikorkeakoulun opetuksessa on tärkeää löytää oppimista parhaiten palvelevat menetelmät.

Kun kaikki tämä toimii, rastit löytyvät ja suunnistaja menestyy – vastaavasti amk-koulutuksessa oppimistulokset ja työelämäpalaute ovat erinomaisia, ammattikorkeakoulu on koulutuksen laatuyksikkö. Välillä hyväkin suunnistaja saattaa tehdä pummin; opiskelija- ja työelämäpalautteen avulla koulutuksen virheet havaitaan ja korjataan. Ikävämpää tietysti on, jos suunnistaja eksyy ja päätavoitteeksi tulee selviytyminen pois metsästä.

Ammattikorkeakoulu, jolla on huonot tuloksellisuusmittarien tulokset, joutuu myös selviytymiskamppailuun: ei saa tuloksellisuusrahoitusta, talous on tiukalla, tutkintojen laatu ja työelämävastaavuus huono ja opettajat ja opiskelijat turhautuneita.

Ammattikorkeakoulumme laadittavassa strategiassa keskeiseksi vahvuudeksi todetaan ammattikorkeakoulun monialaisuus. Mutta siitä on hyötyä vain, jos yhteistyö toimii, keskinäinen luottamus on vahvaa, ollaan sitoutuneita yhteiseen strategiaan ja lähtökohtaisesti pyritään ratkaisemaan ongelmat talon sisällä – eikä käyttäen ns. ulkoparlamentaarisia keinoja.

Hyvä yhteistyö edellyttää suotuisaa toimintaympäristöä; sitä, että organisointiratkaisuilla tuetaan eri alojen osaajien kohtaamisia. Ihan kuten rakennushankkeessa: idea sisustuksesta toteutuu vasta, kun löytyy asiantuntija, joka osaa toteuttaa idean esittäjän ajatukset  suunnitelmaksi - ja vasta, kun löytyy toteuttaja, joka osaa toteuttaa suunnitelman.

Räntää ja Twitteriä

Täällä räntäsateessa ja pimeässä kun painaa, on vaikea löytää positiivisuutta – sisälläni piilevä pessimisti saa elintilaa. Tuntuu, että eivät asiat ainakaan sään puolesta voisi juuri huonommin olla. Mitä hyvää tästä voisi löytää? Ehkä sen, että nyt on aikaa ja kunnon motivaatio tehdä sisätöitä. Toista oli ennen; ei ollut ilmastonmuutosta, ei globalisaatiota, EU:ta, ei korkeakoulujen rakennekeskusteluja, ei tulospaineita. TV-ohjelmatkin olivat ennen parempia. Nyt ei ole muuta hyvää viihdeohjelmaa kuin ”Jopet-show”. Muut ovat jotain minulle sopimatonta formaattia – no onhan ”Tartu mikkiin” ihan hyvä.

Nykyään ovat blogit, verkkoyhteisöt, Facebook, Twitter jne., joissa itse kunkin tuntuu olevan vaikea pysyä mukana. Kukaan ei oikein tunnu tietävän, miten tietoyhteiskunta muuttuu ja pysymmekö me Suomessa ja Oulun seudulla kehityksessä mukana. Tietävätköhän nuoret kuitenkin paremmin, mihin maailma kehittyy? Varmaankin he ainakin uskovat, että parempaan suuntaan. Itsellä on hieman epävarmat tunteet asiasta. Olisikohan siihen osasyynä, että minä ja moni muu ikäiseni on jo jäänyt ns. digitaalisen kuilun väärälle puolelle?

Kaahaajat ja jarrumiehet

Ajelen joka päivä autolla Haukiputaan keskustasta Oulun keskustaan. Liikennekäyttäytyminen Pohjantiellä on mielenkiintoista. Seuraavassa sovellan kaikkitietävän amatööripsykologin taitojani ja haen liikennekäyttäytymiselle analogioita organisaation kehittämisestä.

Haukiputaalta tullessa Pohjantiellä on ns. levennetty tieosuus. Tällä tieosuudella jotkut jostakin syystä ajavat huomattavasti nopeusrajoitusta hitaammin, mikä aiheuttaa sen, että takaa tulevat tekevät käytännössä jatkuvasti ohituksia – ”kuolemaa uhmaten”. Tätä voisi normaali organisaation toiminnassa verrata siihen, että toiset, ns. jarrumiehet, jarruttavat muutoksia ja toiset, turhautuneina muutoshitauteen, tekevät tarpeettoman voimakkaita toimenpiteitä juuri näiden jarrumiesten takia.

Toinen mielenkiintoinen paikka on, kun levennetty tieosuus muuttuu moottoritieksi. Kun siihen asti jarrumiehet ovat ajaneet kahdeksaa kymppiä satasen alueella, ja huomaavat moottoritien alkaessa, että takana tulevat siirtyvät vasemmalle ohituskaistalle, nämä liikenteen jarruttajat kiihdyttävät myös vauhtinsa sataseen.  Tämä kiihdytysvaihe kestää vain noin kilometrin verran; estääpähän ohittajia pääsemästä ohi, elleivät aja reilua ylinopeutta. Organisaation muutostilanteessa tämä on ilmeisesti puolustusreaktio: kun en minä itse ole valmis muuttumaan, ei muidenkaan ole syytä olla.

Kolmas mielenkiintoinen liikenteellinen kohta on vähän myöhemmin vesitornin jälkeen. Tulee paikka, jossa on ns. vaihtuva nopeusrajoitus, joka on tyypillisesti viime aikoina ollut 80. Olen huomannut, että tätä nopeusrajoitusta ei oteta yhtä tosissaan kuin normaali kiinteä kahdeksankympin kyltti, vaan ajetaan satasta edelleen. Organisaation käyttäytymisenä se mielestäni vertautuu siihen, että vaikka johdossa tehdään erilaisia muutos- ja kehittämislinjauksia, monet alitajuisesti ajattelevat, että ihan hienoja linjauksia, mutta eivät oikeasti velvoita meitä muuttamaan toimintaamme. Vasta voimakkaammat ohjeet, suoranaiset käskyt, voivat johtaa nopeampaan muutokseen.

Jompikumpi kahdesta lukijastani voi ajatella, että tämä juttu oli ”huuhaata”, eikä missään nimessä sovellu Oulun seudun ammattikorkeakouluun. Voihan hän olla oikeassakin, koska enhän minä mikään psykologi ole.

Ketsuppipulloefektiä aktivoimassa

Olen nyt reilun kuukauden perehtynyt Oamkin tilanteeseen - hektistä on ollut. Pika-analyysini on, että organisaatiossa on paljon korkeatasoisia osaamisalueita, mutta kokonaiskoordinoinnissa on petrattavaa.

Katson, että toiminta- ja laatujärjestelmää kehittämällä, yhteisillä pelisäännöillä, parhaiden käytäntöjen levittämisellä ja fiksuilla organisointiratkaisuilla on mahdollista vapauttaa asiantuntijaorganisaation koko potentiaali. Tämä on erityisesti mahdollista, koska Oamkin lähtökohdat ovat mainiot: erinomaiset hakijaluvut, riittävä koko (ei päällekaatuvia rakenteellisia ongelmia), dynaaminen elinkeinoelämä ja vetovoimainen kaupunki ympärillä, erinomainen sidosryhmä- ja ylläpitäjäyhteistyö, vastuualueena koko Pohjois-Suomi.

Näen oman roolini paljolti saarnamiehenä ja innostajana, jonka tulee saada aikaan joukkueurheilussa lanseerattu ketsuppipulloefekti. Yksin en kuitenkaan siihen pysty: tehdään se yhdessä! Let's do it now!