Tanssia vierailla mailla

Pääsiäisen jälkeen olin Oamkin delegaation matkassa Hollannissa Eindhovenissa ja Tillburgissa vierailemassa Fontys University of Applied Sciencessä sekä Belgiassa Antwerpenissä Planteijn ja Artesiksen korkeakouluissa. Nyt kirjoitan tätä blogia Lissabonista käsin, jossa olen tutustumassa pitkäaikaisen partnerimme toimintaan (Instituto politécnico de Lisboa / á Escola superior de danca). Mitenkään erityisesti en ole suuntautunut matkustamiseen, mieluiten viettäisin iltojani kotona lasten kanssa. Matkojen anti kuitenkin palkitsee kaiken vaivan ja eikös sitä sanota, että kehittyäkseen pitää välillä tarkastella itseään ulkopuolelta, tällä kertaa tuhansien kilometrien päästä. Keskustelut partnereiden kanssa, oman toiminnan kuvaaminen, kokemusten ja käsitysten jakaminen antaa uutta näkökulmaa omaan toimintaamme, aivan kuin auditointi jatkuisi edelleen. Näiden kahden reissun aikana tanssin osaston kansainvälinen toiminta on kehittynyt enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana, henkilökohtaiset kontaktit ovat tärkeitä. Ensimmäisen reissun osalta kiitokset Allan Perttuselle ja rehtorin toimistolle kv – toiminnan edistämisestä.

Hollannista ja Belgiasta olisi paljon kerrottavaa. Totean kuitenkin vain, että näissä paikoissa käydyissä korkeakouluissa löytyy suhteellisen paljon vastaavuutta niin opetuksessa kuin muussa toiminnassa. Painotuseroja on ja ehkä yksi suurimmista mielenkiinnoista meitä kohtaan oli meidän monialaisuutemme ja yrityshautomomme toiminta.

Lissabonin tanssikoulu on ollut osastomme partneri jo viisi vuotta, mutta minulla ei ole ollut mahdollisuutta tavata koulun henkilökuntaa aiemmin. Opiskelijavaihto on sujunut erinomaisen hyvin. Aina kun olen tiedustellut ottavatko he meiltä vaihto-opiskelijoita, olemme saaneet myöntävän vastauksen alle kahdessa tunnissa. He ovat luottaneet aina siihen, että meiltä tulee hyviä opiskelijoita. Lissabonin tanssikoulussa on noin 200 tanssinopiskelijaa, 15 vakituista opettajaa ja 11 tanssisalia. Koulu koostuu useista rakennuksista joista yksi on entinen asetehdas, yksi on valtava autotalli, yksi muistuttaa kylpylää ja yksi on Pombalin markiisin Sebastião José de Carvalho e Melon synnyinkodin keittiö (syntynyt vuonna 1699). Kyseinen keittiö toimii nykyään opiskelijaruokalana. Tilasta löytyy edelleen kaksi metrin halkaisijaltaan olevaa kiveen hakattua tiskiallasta ja valtava takkapohja (tosin astiat pestään nykyään oikeassa keittiössä). Koulun stagena toimii markiisin entinen hevostalli. Tilat on kuitenkin muutettu tarkoitusta vastaavaksi ja kaikesta huokuu vahva kulttuurihistoria. Kivirakentamisesta johtuen ulkona on lämpimämpi kuin sisällä.

KUVA 1, Ruokala.

KUVA 2, Autotalli, tanssisaleja käytävän perällä oikealla seinustalla.

KUVA 3. Stage.

KUVA 4. Yksi tanssisaleista.

Kävin seuraamassa opetustunteja. Koulun tanssinopetus oli erittäin laadukasta. BA – tasolla annettin tanssinopetusta ja MA – tasolla opetettiin tanssinopettajia. Suureksi yllätykseksi koulu oli jo jonkin aikaa toteuttanut tanssinopettajien koulutusta etäopetuksena käyttäen moodlea. Tanssi- ja teoriatunteja lähetettiin livenä verkossa ja niitä tallennettiin suojatulle youtube – kanavalle. Tietotekniset ratkaisut olivat kotikutoisia mutta toimivia. Koska meillä on jo hyvää teknologiaa ja olemme vasta käynnistämässä etäopetusta, saimme järjestettyä aiheesta palaverin etäopetuksesta vastaavien opettajien ja teknisen henkilökunnan kanssa. Kokemusten ja osaamisen vaihto opetuksen toteutuksen ja teknisten ratkaisujen suhteen tulee jatkumaan vielä tästäkin eteenpäin. Kaiken kaikkiaan reissu on ollut tosi antoisa ja on selvää että näitä asioita ei voi hoitaa vain sähköpostilla. Tarvitaan henkilökohtaisia kontakteja joille voi soittaa tai joita voi mennä tapaamaan.

Anssi Kirkonpelto

Henkilökohtaista

Opettajilla on vuodessa enemmän vapaajaksoja kuin toimistotyötä tekevillä lomaa, mutta jälkimmäiset voivat valita hieman vapaammin, milloin vapaansa pitävät. Minä käytin lomaoikeuttani hyväksi käydäkseni Jyväskylässä paikallisen sinfoniaorkesterin konsertissa keskiviikkona 18.4. Matkailu avartaa kotimaassakin, ja ensimmäinen yllätys oli, kuinka linja-autossa voi olla mukavaa pitkälläkin matkalla. Tilaa löytyi, tuoli oli hyvä istua, kuljettaja ajoi turvallisesti, autossa oli langaton internetyhteys ja perillä oltiin minuutilleen aikataulun mukaisesti.

Toinen yllätys oli, kun Pyhäsalmen taukopaikalla radiosta alkoi kuulua tutun oloinen ääni. Kukapa muukaan siellä oli kuin opiskelijamme Daniel Wallenius kertomassa opiskelijoiden osuuskunnasta, jonka toimintaa olemme aktivoimassa Kulttuurialan yksikössä. En tiedä, joko osuuskunnan nimi on päätetty, mutta ideataululta bongaamani Onnellisten osuuskunta sointuu mielestäni menestykseltä.

Jyväskylän konsertti oli niitä tilaisuuksia, joissa minut esitellään säveltäjä Tötterströmin vaimona. On myös toisia tilaisuuksia, joissa Jouko esitellään yksikönjohtaja Tötterströmin puolisona. Kauhun tasapaino ja jännittävä elämä.

Tapasin konsertin väliajalla mm. Oulun yliopistosta eläkkeelle siirtyneen professori Maija Fredriksonin, jonka kanssa olen työskennellyt monen vuoden ajan yliopiston musiikkikasvatuksen koulutuksen ja Oamkin musiikin koulutuksen yhteistyön edistämiseksi. Toki mukana on ollut muitakin aktiivisia toimijoita. Tulokset alkavat näkyä jo hyvinkin konkreettisesti. Tapasin myös vanhan opiskelukaverini, diplomipianistin, filosofian tohtorin, ansioituneen taiteilijan ja pedagogin, joka sai yllätyspotkut yliopettajan virasta Jamkista surullisena päivänä 17.2. Maija kertoi neuloneensa kevään aikana kolmetkymmenet villasukat ja jälkimmäinen odotti purjehduskauden alkua. Elämä jatkuu.

Jyväskylän musiikkielämän suuri vaikuttaja kapellimestari, huilutaiteilija Patrick Gallois johti konsertissa Tötterströmin ensimmäisen sinfonian sekä Straussia ja Mahleria. Konsertin myötä hän jätti jäähyväiset Jyväskylä Sinfonian taiteellisena johtajana. Yhteistyö jatkuu kuitenkin yksittäisten konserttien ja äänitysten muodossa.

Sali oli loppuunmyyty ja oli selvästi nähtävissä, miten kansainvälinen ranskalaissyntyinen muusikko oli saanut sekä soittajat että yleisön puolelleen äärimmäisen musikaalisuutensa ja sydämellisen persoonansa kautta. Kiitosta saivat raikkaat ohjelmistovalinnat, loistavat solistit, dynaaminen ja ilmeikäs musiikin tekeminen - olivatpa orkesterilaiset oppineet myös notkean poskisuudelmien vaihtamisen taidon. Kotikansainvälisyys oli selvästikin jättänyt jälkensä sisäsuomalaiseen kulttuuriin.

Yksi kuitenkin puuttuu, kunnollinen konserttisali. Sähköisesti akustoitu teatterisali ei todellakaan auttanut muusikoita tehtävässään. Toivottavasti Lutakossa läsähtää lähivuosina.

Kuvateksti: Patrick Gallois'n lempisäveltäjät ovat Telemann ja Stockhausen.

Riitta Tötterström, junassa lomapäivänä 19.4.2012

Menu con LOLA

Aperitivo
Mikä on LOLA? Lyhennelmä tulee sanoista Low Latency, joka viittaa etäyhteyksissä esiintyvän viiveen (latency) minimointiin. Videoneuvottelulaitteella kahden muusikon yhtäaikainen musisointi ei ole mahdollista, koska parhaassakin tapauksessa viive etäpisteiden välillä on liian suuri. LOLA lähettää äänen ja kuvan pakkaamattomana ja prosessoimattomana minimiviiveellä, etäisyydestä riippuen. Tavallinen internetverkko ei riitä, vaan yhteydeksi tarvitaan edistyneempi valokuituverkko kuten GÉANT tai Internet2.

Antipasti
Claudio Allocchio pitää kollegoineen kahden ja puolen tunnin esitelmän LOLAsta Triesten Tartini-konservatorion salissa. Kehitystyössä on keskitytty toistaiseksi viivettä mittaavien millisekuntien laskemiseen. Testauksia on tehty ympäri maailman, viimeksi kolme viikkoa sitten USA:ssa kahden trumpetistin toimesta. LOLA alkaa olla käyttövalmis, mutta paljon on vielä tehtävää jotta eri instrumentit saadaan kuulostamaan aidoilta kaiuttimien kautta. Soittimet kun pitää mikittää molempiin suuntiin, ja saada ”keskustelemaan” toisen, akustisen soittimen kanssa. Noin 30 hengen kuulijajoukossa on muusikoita ja tietoverkkoasiantuntijoita 15 eri maasta. LOLA-yhteisö haluaa verkostoitua koko Euroopan kattavaksi.

Primo Piatto
Teresa Trevisan ja Flavio Zaccaria (triesteläinen pianoduo) istuvat 20 metrin päässä toisistaan – Teresa upein kattokruunuin valaistussa konserttisalissa, Flavio läheisessä luokassa, joka Claudion säädöistä riippuen demonstroi vuoroin Milanoa, vuoroin Marseillea, jopa Helsinkiä. Pohjoisnapa osoittautuu mahdottomaksi – 100 km lisäetäisyys lisää viivettä yhden millisekunnin ja Teresan ja Flavion soitto nykii, hidastuu ja lopulta katkeaa remakkaan nauruun. Lyhyemmällä välimatkalla soitto sujuu mainiosti. Oulu tuntuu jotenkin kaukaiselta. Useimmiten Suomi puuttuu kaikista esillä olevista kartoista.

Secondo Piatto
Euroopan komission virkailija Athina Zampara pitää puolen tunnin esityksen EU:n tietoverkkoihin keskittyneen instituutin toteuttamista hankkeista. Tahti on kreikkalaisen kiivas, puhe nakuttavaa kuin trioliasetukselle laitettu metronomi, diat eivät ehdi syöpyä verkkokalvolle kun uusi hanke, kaavio tai laskelma jo paukahtaa esille. Claudio esittää olennaisen kysymyksen: mitä mahdollisuuksia on saada rahoitusta hankkeelle joka on selkeästi kahden ohjelman välimaastossa. Vastauksena on, että edeltäviin hankkeisiin pitää tutustua, kohdistaa hakemus selkeästi tiettyyn ohjelmaan ja sen jälkeen toivoa parasta. Hyvä uutinen on että hakuehtoja, prosesseja ja sääntöjä ollaan helpottamassa.

Dolci
Merikarhun näköinen mies sytyttää piipun kahvilan terassilla, lukee hetken sanomalehteä ja kääntää sitten tummat kasvonsa kohti aurinkoa. Espresson tuoksu leijailee ilmassa. Pulut parveilevat läheisellä aukiolla, pikkutyttö juoksee niitä kohti ja parvi lennähtää ilmaan. Kuvasta puuttuvat vain Roberto Benignin mukulakivikatua pitkin pomppiva pyörä ja bella principessa.

Sosteniamo a nostra missione a Oulu
Astumme Triesten katoliseen, pimeään pääkirkkoon ja kas, heti oven oikealla puolella lasin alla on Suomen karttaluonnos johon on merkitty kaksi kaupunkia – Helsinki ja Oulu. Kyltin viereisessä kuvassa näkyvä kirkko sijaitsee Riitan ja Joukon naapurissa. Tekstistä käy ilmi että pyhäkköön saapujia pyydetään antamaan lanttinsa Oulun katolisen kirkon hyväksi.

Digestivo
Vietämme Riitan kanssa kuuden tunnin koneenvaihtoaikaa Milanon lentokentällä, turvatarkastuksen ulkopuolella. Check-in alkaa kahden tunnin päästä. Siksi tämä blogikirjoitus.

-Outi

Kulttuurikeskiviikko

Joskus tulee häivähdys tunteesta niin kuin olisi nousemaisillaan johonkin uuteen tietoisuuteen, oivaltamaisillaan jotakin käänteentekevää, ymmärtämäisillään jotakin mitä ei ole oikeastaan tiennyt olevan olemassakaan. Inspiroivat asiat vievät lähemmäksi tuota tunnetta, joka tulee yllättäen ja häipyy juuri kun siitä on saamaisillaan otteen. Keskiviikko 14.3. oli juuri tuollainen innoittava päivä.

Aamun Kalevan alakerrassa Tanskan kulttuuriministeri Uffe Elbaek ja EU:n koulutuksesta, kulttuurista, monikielisyydestä ja nuorisoasioista vastaava komissaari Androulla Vassiliou kirjoittivat kulttuurista ja taiteista kriisistä selviämisen helpottajina: ”Euroopan kulttuurialasta voidaan ammentaa uskoa tulevaan, uusia ideoita ja talouskasvua. Meidän kaikkien on oltava taitavampia siinä, minkä taitelijat jo osaavat - on tehtävä parempaa tulosta pienemmin resurssein ja löydettävä uusia näkökulmia ja mielenkiintoisia uusia tapoja yhdistellä asioita. Taide on tapa ajatella ja työskennellä innovatiivisesti realiteettien puitteissa, ja se voi inspiroida kaikkia menestymään paremmin. Työpaikkojen määrä kasvaa luovalla alalla muita aloja nopeammin eli 3,5 prosenttia vuodessa, kun kokonaistyöllisyyden vuosikasvu on yksi prosentti. Taiteilijoilla on ainutlaatuinen kyky löytää kaoottisessa maailmassa uusia näköaloja ja luoda uskoa tulevaisuuteen.”

Päivän teema jatkui DiMeKe-hankkeen viimeisessä ohjausryhmän kokouksessa ja hankkeen tuotekehitysprojektien esittelytilaisuudessa Aalto-yliopistolla. DiMeKe - tuotekehitystä digimediaan on ollut työkalu yrityksille, joilla on tavoitteena kehittää tarinoista tuotteita tai tunnistaa ja löytää kerronnallisia menetelmiä yrityksen ja sen tuotteiden esittelyyn. Niin kuin elämässä muutenkin, DiMeKe-hankkeen toteuttamisessa on ollut omat ongelmansa, ja oli hienoa kuulla, kuinka hyvin hankkeen tavoitteet lopulta toteutuivat ja ylittyivätkin. Myös hankkeen näkymättömät seurannaisvaikutukset ovat arvokkaita: mediatuotantoyritykset ovat verkostoituneet, osaaminen on täydentynyt ja kansainvälinen toiminta laajentunut merkittävästi. Hankkeen aikana on suunniteltu käsikirjoittamisen koulutuksen ohjelma, jota voisi hyödyntää seuraavaksi.

Media Factoryssä pääsimme seuraamaan DiMeKen viimeisen kilpailun tuotekehitysprojektien esittelyä. Tuotteet olivat askel kohti sitä suurta tuntematonta: asiantuntemus, pitkäjänteinen kehittäminen ja taiteellinen tinkimättömyys yhdistettynä tieteelliseen tutkimukseen ja tekniseen asiantuntemukseen ihmetytti ja toi jopa kyyneleen silmäkulmaan. Antti Tenetzin Gaze Katse on taidetta ja tiedettä yhdistävä mediataideteos, jossa UBI-tietokoneeseen liitetyn kameran kuva muunnetaan jäljittelemään sovellusta käyttäen eläimen tapaa nähdä visuaalinen maailma. Käy katsomassa UBI-näytöltä, miten esim. hauki näkee sinut virtaavan veden läpi! Osuuskunta Warian Lukemattomia juttuja oli kerrassaan koskettava dokumentti radan toiselta puolelta. Siinä Meri-Toppilan geton asukkaat kertovat arjen hyvistä asioista, elämän kantavista voimista. Dokumentin on ohjannut ja leikannut Karoliina Niemelä ja kuvannut Pirjo Lempeä. Kannattaa käydä klikkaamassa myös näitä tarinoita UBI-näytöllä; kuulemisen arvoisia leikkeitä on 49 ja yksi kuolematon lause kuuluu: ”Kannattaa aina olla varaunelma kaiken varalta, jos varsinainen unelma toteutuu!”.

At Hand Movable Places -projektin (Heidi Tikka Media Productions) tavoitteena on mahdollistaa kosketukseen perustuvan vuorovaikutteisen installaation esittäminen julkisella paikalla. Tuotekehittelyn tuloksena voisivat esim. Stockmannin näyteikkunat olla tulevaisuudessa näyttöjä, joiden mallinukkeja tai muuta rekvisiittaa ohikulkijat voivat ohjailla koskettamalla. Pelottavaa? At Hand Taiteiden yössä 2010

Päivän viimeisenä yllätyksenä Blue1:n Dream-lehdessä oli juttu ”Artistic Oulu”. Otsikolla Oulu´s got culture kerrottiin, että siinä missä Oulu tunnetaan tieteen ja teknologian pohjoisena pääkaupunkina, se on myös taiteilijoiden, tanssijoiden, valokuvaajien ja muiden luovien alojen edustajien sulatusuuni. Englannin kielellä kerrottiin lastenkirjailija Myry Voipiosta, Star-elokuvateatterin Kari Kantalasta, Nuclear Night Clubista, Ville ja Vesa Rannasta, nuorista lahjakkuuksista Jaakko Mattilasta, Hannaleena Heiskasta ja Miki Liukkosesta ja tähtitornin kahvilasta. Merenrantakaupunki Oulun kerrottiin olevan parhaimmillaan kesällä. Sitä odotellessa.

Riitta Tötterström 18.3.2012

Syvällä Italiassa

Kompensaationa lukioaikana tekemättä jääneelle interrail-matkalle olen päässyt nykyisessä tehtävässäni seikkailemaan muutamaan otteeseen kansainvälisyyden kehittämisen merkeissä lähinnä Euroopassa. Sain kutsun osallistua Working with Music -hankkeen ensimmäiseen kansainväliseen seminaariin Italian Fiuggissa 9.-11.3.2012. Kulttuurialan yksikkö on yksi hankkeen isäntäorganisaatioista. Hankkeen tarkoituksena on välittää nuoria italialaisia musiikin ammattilaisia työharjoitteluun Eurooppaan ammatillisen osaamisen kartuttamiseksi sekä kansainvälisyyden ja työllistymisen edistämiseksi. Hankkeen rahoitus tulee EU:n Lifelong learning -ohjelmasta.

Torstaiaamun aikaisen herätyksen jälkeen nuokuin lentokoneessa Riikaan, jossa nautin aamukahvit ja päivän Kalevan iPadiltä. Rooman koneessa alkoi jo tuntua ulkomaalta. Fiumincinon lentokentältä löysin tieni helposti Roma Termini -rautatieasemalle, mutta sitten vaatikin hieman tutkimustyötä löytää oikea paikallisjuna Anagni-Fiuggin asemalle. Köröttelin patonginpätkä kainalossa paikallisjunassa 3,60 eurolla 60 kilometrin matkan Napolin suuntaan. Juna oli täynnä töistä palaavia tummia miehiä sanomalehtiensä takana.

Olin saanut ohjeen soittaa junasta hotellille varmistaakseni autokyydin Fiuggin keskustaan. Yllätyksekseni hotellin vastaanotossa ei puhuttukaan englantia, ja niinpä solkkasin turisti-italiallani:"Sono - stazione - disciassette - venti - autobus?". Kanssamatkustajieni ilmeetkään eivät värähtäneet. No, hotellin auto ei sitten tullut minua vastaan, mutta pääsin kuitenkin perille paikallisbussilla. Hotellihuoneeseen päästyäni nukuin kymmenen tunnin unet.

Perjantaina ennen varsinaisen seminaariohjelman alkua ehdin käydä aamukävelyllä ihailemassa kukkivia mimosa- ja omenapuita. Mustarastaan laulu muistutti kesästä.

Iltapäivällä alkoi varsinainen ohjelma italialaisen aikataulun mukaisesti. Suomeksi se tarkoittaa sitä, että kenelläkään ei ole kiirettä ja voidaan olla helposti tuntikin virallisesta aikataulusta jäljessä, mutta kukaan ei hermostu ja asiat saadaan tehtyä. Kävi ilmi, että olin seminaarin pohjoisin osallistuja. Ovathan Oulusta katsottuna seuraavat hankkeen isäntäkaupungit etelään mennessä Malmö ja Tallinna. Ruotsalaisia ei näkynyt, mutta lauantaina mukaan liittyi kaksi virolaista, mieskuoron manageri ja musiikkiakatemian kansainvälisten asioiden koordinaattori. Toinen heistä puhui suomea.

Muut "pohjoiseurooppalaiset" olivat kaksi belgialaista Brysselistä ja Leuvenista. Italialaiset olivat vahvasti edustettuina ja ilmapiiri oli todella ystävällinen. Kuulimme illan aikana hankkeen koordinaattoreiden, rahoittajien, harjoittelussa olleiden nuorten musiikin ammattilaisten ja vastaanottavien organisaatioiden edustajien puheenvuoroja. Nämä lausunnot selvensivät kovasti, minkälaisissa tehtävissä harjoittelijat voivat toimia: assistenttiopettajina, tutkijoina, säestäjinä, esiintyvinä muusikoina, urkureina, urkujen huoltajina, musiikkikilpailujen järjestelytehtävissä, säveltäjinä, jazzklubeilla esiintymässä. Kaikki olivat pääsääntöisesti tyytyväisiä kokemuksiin ja ammattitaidon karttumiseen, mutta joitakin pieniä ongelmiakin oli esim. lomakerumbaan liittyen. Harjoittelijoita piti osata tarjota oikealla tavalla (esim. huilistia eurooppalaisiin orkestereihin, joissa oli piccolon soittajista pula) ja harjoittelun ohjaajaksi kannatti osoittaa vain yksi henkilö, vaikka harjoittelija tekisikin yhteistyötä monien kanssa.

Hankkeella taitaa olla enemmän isäntäorganisaatioita kuin tähän mennessä on ollut liikkuvuutta, jonka takia Oulussakaan ei ole vielä ollut yhtään harjoittelijaa. Kahden henkilön osalta tosin käydään juuri kirjeenvaihtoa. Sainkin kysymykseeni koulumme markkinointimahdollisuuksista vinkin, että kannattaa ilmoittaa tarkasti kaikki tehtävät, mitä meillä on tarjolla. Sen teemme ja linkiksi koulumme esittelyvideo ja Oulun erityisvahvuuksia.

Virallisen ohjelman lisäksi pääsimme luonnollisesti muutamaan otteeseen italialaisten herkkujen ääreen. Parsarisotto oli yksi parhaista annoksista monien joukossa. Kuulimme Frosinonen konservatorion opiskelijoiden elokuvamusiikin konsertin, jossa pop- ja jazzmusiikin opiskelijat lauloivat rytmiryhmällä vahvistetun sinfoniaorkesterin solisteina. Laulajat olivat aivan yhtä tasokkaita kuin meidänkin ja orkesterissa loistivat erityisesti puhaltajat. Tutustuimme myös vanhaan Alatrin kaupunkiin ja siellä kuulimme pienen urkukonsertin hankkeen stipendiaatin soittamana.

Kansainvälisissä seminaareissa tietopuolisen ohjelman ohella on aivan yhtä antoisaa ja tärkeää tutustua ihmisiin. Virittelin verkkoja yhteistyöstä mm. Livornon ja Aquilan konservatorioden edustajien kanssa. Triesten konservatorio on pitkäaikainen yhteistyökumppanimme kiitos Italian kunniakonsulimme Ulla Paanasen. Tapasin kyseisen koulun rehtorin, joka muisti hyvin vierailuni siellä Jouko Tötterströmin kanssa opettajavaihdossa muutamia vuosia sitten. Triestessä järjestetään huhtikuun alussa musiikin etäopetukseen liittyvä LOLA-seminaari, johon sain kutsun jo aiemmin. Rehtori kutsui mukaan myös kaksi opiskelijaamme täydellä ylläpidolla testaamaan laitteistoja.

Kotimatkan varrella ehdin kiertää Rooman nähtävyyksiä ja eksyin puolivahingossa myös Rooman sinfoniaorkesterin konserttiin Fukushiman katastrofin vuosipäivän muistoksi. Yleisö koostui enimmäkseen vanhoista rouvista ihan samalla tavalla kuin esimerkiksi Valenciassa ja Helsingissä. Oulussa tilanne on toinen, ja klassisen musiikin ja jopa uuden musiikin konsertteihin osallistuvat myös nuoret. Konsertti oli erittäin korkeatasoinen, mutta salin akustiikka ei pärjää Helsingin musiikkitalolle.

Matka- ja iltalukemisina ehdin tutkia sekä Toive-hankkeen että Innomajakka-hankkeen loppuraportit, jotka vahvistivat niitä ajatuksia, joihin olin muutakin kautta päätynyt koulutuksen kehittämisestä.

Moottoritiellä Rooman eteläpuolella muistelin lämmöllä oranssia pompannappia, Fiat 600:sta, jonka valitsin vuonna 1976 interrailin sijasta. Bussia vastaan ajoi nimittäin parikymmentä uutta pikkufiatia eri väreissä säihkyviksi kiillotettuina pitkät antennit katolla keikkuen.

Lue lisää