Thank you Uganda

My volunteering period in Uganda has ended couple of weeks ago. Returning back home has been very hectic, as usual, but my mind is still in Africa. In every day life the work for helping my refugee friends back in Rwamwanja settlement is still continuing from Finland. Now is my time to reflect what really happened and why. There are enough thoughts in my head to write a book, or two.

Before I left Uganda I had the chance to go back to Rwamwanja settlement and check on the new school where work continued right after Christmas holidays. At the school teachers are eagerly waiting for releasing of the funds from new 2016 budget so that they can purchase the missing materials. This reality is not so far from the reality in schools here in Finland, we are stuggling with budgets everywhere. I was told that many students have been suffering from malaria which has resulted them missing classes. Some students have been absent because they don´t have enough clean clothes. When you only have the clothes that you are wearing and you wash them late at night, they won´t be dry to wear next morning. Simple. Also lack of help with small children has caused absences to young mothers at the school.

Building the kitchen for the school was started and the new premises for cooking school lunch should be ready by now. After few months the daily maize porridge can be spiced up with vegetables from the schools own garden. The election for student body was held some time ago and responsibilities were given out to the students. Student body has recognized different religions, among other things. Prayer times have been organized together with christians and muslims. Working together beyond religion boundaries is very normal every day life in Rwamwanja. Just like working together using different languages. Not a big deal.

I am very happy to see the way of co-operating between teachers and assistant teachers. It also seems to me, that the staff is enjoying their time together with the students which will also have an impact on the learning itself. I was sincerely impressed by one young Ugandan student who was asking for a possibility for him and his family to voluntarily pay some school fees. He had the understanding that his family is able to pay at least something while his fellow students, the refugees, are not able to do that. This kind of understanding is needed also here in Finland.

Many challenges will surely come up in every day school life for the staff to solve. There is also an urgent need for additional teacher training. Especially the need of special education teachers is crucial. According to my own experiences the situation is the same in most of the developing countries. I would like to encourage western teachers to take a leap outside their comfort zone, face new challenges and spread the education they have had the chance to enjoy. I can promise that the experiences will be unforgettable.

To me, my time in Uganda was a tremendous learning experience. The woman who left Finland in September does not exist anymore. The woman who returned to Finland in January is in many ways different and stronger. I have seen, heard and experienced a lot. I have also understood that all the good in my life that I have had the chance to have and to hold has been mostly by a stroke of luck. The probability for me to be born in Finland particularly was very small. But it still happened. It would have been more likely for me to be born somewhere in developing countries.

My family grew in Uganda. I have brothers and sisters there now that are in my thoughts every day. Luckily staying in touch is easy nowadays – thanks to modern technology. Personally I am stuck in between two continents, always missing family and friends that are far far away either in Finland or in Africa.

For sure, I will miss the African sun that shines high up in the sky and in the people that I had the pleasure to meet in Uganda.

 

 

Kiitos Uganda

Vapaaehtoisjaksoni Opettajat ilman rajoja –verkostossa on päättynyt. Siis virallisesti. Käytännössä työ jatkuu monin eri tavoin Suomesta käsin. Nyt on kuitenkin aika asettua takaisin koto-Suomeen sekä pohtia, mitä tapahtui ja miksi. Asioita pyörii mielessä kirjan verran. Vähintäänkin.

Ennen lähtöäni Ugandasta ehdin käydä vielä viimeisen reissun Rwamwanjan koulussa, missä työt jatkuivat heti uuden vuoden jälkeen, toisin kuin valtion kouluissa, jotka pidetään suljettuna helmikuun vaaleihin saakka. Rwamwanjassa opettajat odottavat kuumeisesti vuoden 2016 budjetin määrärahojen vapauttamista, jotta pääsevät hankkimaan puuttuvia materiaaleja. Tämä todellisuus ei hirveän kauas heitä suomalaisesta koulumaailmasta; budjettien kanssa painitaan kaikkialla. Sain kuulla, että vuoden vaihteen jälkeen opiskelijat ovat sairastaneet paljon malariaa, mikä on aiheuttanut poissaoloja. Muutamien opiskelijoiden poissaoloja on ihmetelty, seurattu ja saatu selville, että poissaoloja on aiheuttanut puhtaiden vaatteiden puute. Kun pyykit on pesty myöhään illalla, ei aamulla ole vielä ollut kuivaa päällepantavaa. Myös pienten lasten hoito ja pitkät koulumatkat ovat aiheuttaneet poissaoloja, ihan kuten arveltiinkin.

Koulun oman keittiön rakennustyöt aloitettiin rip rap ja valmista pitäisi olla noin viikon päästä. Tähän saakka opiskelijoiden päivittäinen puuro on tilattu läheisestä ravintolasta. Pian ruokaa voidaan valmistaa omassa keittiössä. Noin kolmen kuukauden päästä päivittäisiä tarjoiluja voidaan piristää omien tilusten kasviksilla. Oppilaskunnan vaalit on järjestetty ja luottamusvastuita on jaettu opiskelijoille. Opiskelijakunnassa on huomioitu myös eri uskonnot; kristityt ja muslimit toimivat sulassa sovussa oppilaskunnassa ja järjestävät yhdessä rukoushetkiä. Tämä on ihan normaalia elämää, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Yhteisen kielen puuttuminen on myös ihan tavallista arkea ja asia, jonka kanssa opetellaan selviytymään. Avain onnistumiseen on yhteinen tahtotila.

Olen iloinen ja tyytyväinen siitä yhteishengestä ja välittämisestä, mikä on aistittavissa opettajien ja opiskelijoiden välillä. Minusta vaikuttaa siltä, että henkilökunnalla ja opiskelijoilla on myös hauskaa keskenään, mikä on oppimisenkin kannalta hieno juttu. Minuun teki erityisen vaikutuksen nuori ugandalainen opiskelija, joka pyysi josko hänen perheensä voisi maksaa edes jotain koulumaksua. Hän kertoi ymmärtävänsä hyvin, että hänen perheensä siihen pystyy, kun taas hänen luokkatoverinsa pakolaistaustaiset nuoret eivät siihen pysty. Tätä ymmärrystä ja välittämistä toivoisin myös meille tänne Suomeen.

Monia käytännön haasteita on tullut ja varmasti tulee myös lisää Rwamwanjan henkilökunnan ratkaistavaksi – päivä kerrallaan, eikä yksikään päivä ole takuulla edellisen kaltainen. Opettajien täydennyskoulutuksen tarve on Ugandassa valtaisa. Etenkin erityisopettajista on pulaa kauttaaltaan koko maassa. Omien kokemuksieni mukaan tilanne on sama kaikissa kehittyvissä Afrikan maissa. Haluankin kannustaa suomalaisia opettajia kohtaamaan uusia haasteita, astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle ja mahdollisuuksien mukaan matkustamaan maailman ääriin omaa osaamistaan jakamaan. Voin luvata, että kokemukset ovat ikimuistoisia.

Minulle aika Ugandassa oli valtava oppimiskokemus. Maailmalta palasi monella tapaa eri nainen kuin sinne syksyllä lähti. Olen nähnyt, kuullut ja kokenut paljon. Olen myös ymmärtänyt, että kaikki se hyvä, josta minä olen saanut elämässäni nauttia, on ollut pääasiassa sattuman kauppaa. Minun syntymiselleni Suomeen oli häviävän pieni mahdollisuus. Niin kuitenkin kävi. Viime vuosi oli minulle henkilökohtaisesti tähänastisen elämäni raskain. Menetin paljon. Nyt kuitenkin tunnen olevani elämässä ja kokemuksissa äärettömän rikas. Ugandaan minulla jäi perhettä ja olenkin varma, että heidät tapaan vielä. Onneksi nykytekniikka mahdollistaa päivittäisen yhteydenpidon eri tavoin, eikä Afrikka tunnu olevan enää niin kovin kaukana. Itse koen olevani kahden mantereen välissä, aina kaipaamassa minulle tärkeitä ihmisiä, joita on sekä Suomessa että Afrikassa.

Lähtiessäni Rwamwanjasta sain palautetta: ”Sinä luotit meihin.” Ehkä paras saamani palaute ikinä. Jään kaipaamaan Afrikan aurinkoa, joka paistaa korkealla taivaalla ja kohtaamissani ihmisissä. Kiitos lukijoille matkaseurasta. Päätän Opena Ugandassa –blogini tähän kirjoitukseen.

 

 

 

 

 

 

 

Ystäväni Afrikassa

Meillä kaikilla on tarina. Tarinoita on monenlaisia, monimutkaisia ja yksinkertaisempia, suuria ja pieniä. Kaikki tarinat ovat arvokkaita. Täällä Ugandassa olen saanut kuulla kovin erilaisia tarinoita kuin kotona Suomessa. Saanko esitellä: ystäviäni Afrikasta.

Paco syntyi Ruandassa kolmekymmentä vuotta sitten. Perheessä oli viisi lasta, kodissa kaksi makuuhuonetta ja elämä oli hyvää. Kuudes huhtikuuta 1994 kello viisi iltapäivällä kaikki muuttui. Ruandan presidentin lentokone pommitettiin Kanomben lentokentällä. Samana yönä alkoi hutujen ja tutsien silmitön sota ja pieni Paco eksyi sekasorron keskellä viidakkoon kuudeksi vuodeksi. Selviytyminen viidakossa vaati päivisin juoksemista, luotien väistelemistä ja ruumiiden alla piileskelyä. Myöhemmin, aikuisena miehenä, Paco hakeutui takaisin kouluun. Ensin peruskouluun Ruandassa ja myöhemmin yliopistoon Kampalassa. Nyt hänen kallein omaisuutensa on yliopistotutkinto. Jokin aika sitten Paco menetti työpaikkansa logistiikka-alalla, koska ei suostunut matkustamaan sekasortoiseen Etelä-Sudaniin. Ihan ymmärrettävä päätös, jota hänen työnantajansa ei kuitenkaan voinut ymmärtää. Paco itse ajattelee, että hän on jo maksanut elämästään kovan hinnan. Enää hänellä ei ole vara riskeerata henkeään työn vuoksi.

Elvis on nuori mies Kongosta. Vielä muutama vuosi sitten hän asui perheensä kodissa Kongossa. Hän opiskeli matematiikkaa ja fysiikkaa yliopistossa ja tulevaisuus oli täynnä suunnitelmia. Muutamia vuosia sitten koko perhe joutui pakenemaan Kongon väkivaltaisuuksia ja Elvis sisaruksineen joutui eroon vanhemmistaan. Samalla teini-ikäisestä Elviksestä tuli sisarustensa ja nuorempien serkkujensa huoltaja. Nyt Elvis asuu Rwamwanjan pakolaissetlementissä Ugandassa itse tekemässään savimajassa sisarensa ja serkkunsa kanssa. Hän on luopunut toivosta yliopistotutkinnon suhteen. Viime joulukuussa hän kuitenkin sain assistenttiopettajan paikan Kirkon Ulkomaanavun perustamasta ammatillisesta oppilaitoksesta. Nyt hän tienaa noin 80 Euroa kuussa. Tämä palkka tulee muuttamaan hänen ja hänen lähiperheensä tulevaisuuden. Nyt heillä on tulevaisuus.

Louise on Elviksen serkku. Joitain vuosia sitten Louisen isä meni uusiin naimisiin ja ajoi aikaisemmasta liitosta saadut lapset ulos kodista. Louise muutti Elviksen perheen luo, missä hän teki perheen kotitöitä. Myös Louise joutui pakenemaan Kongosta. Silloin hänen yläkoulunsa jäi kesken. Louise haaveilee rakennusinsinöörin ammatista. Hän toivoo kovasti pääsevänsä opiskelemaan setlementin ulkopuolelle ja ihan oman, itsenäisen elämän syrjään kiinni. Hän on tomera nuori nainen, joka aikaisemmin Kongossa piti kovasti urheilemisesta. Nyt Rwamwanjan pakolaissetlementissä Louisella ei ole mahdollisuutta urheilla. Hän kaipaa erityisesti koripallon pelaamista. Siinä hän oli hyvä. Yksipuolinen ruokavalio vaikuttaa myös energiatasoon – ei kertakaikkiaan ole energiaa liikkumiseen. Louise ajattelee paljon ja kantaa huolta toisista. Toisinaan hän toivoo, että joku joskus pitäisi huolta hänestä.  

Tällaisia tarinoita kuunnellessa tekee mieli hengittää syvään ja olla kiitollinen siitä elämästä, jonka olen saanut. Olen kiitollinen turvallisesta lapsuudesta ja ihmisistä, jotka ovat pitäneet ja edelleen pitävät minusta huolta, kun sitä tarvitsen. Olen kiitollinen minulle ilmaiseksi tarjotusta koulutuksesta, jota kukaan missään ei voi ottaa minulta pois. Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut ja on edelleen mahdollisuuksia suunnitella tulevaisuuttani ja toteuttaa unelmiani. Olen erityisen kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus tutustua ystäviini Afrikassa.

 

 

 

 

 
 

 

 

Ihan lomalla

Ollappa kesäisin opettaja ja talvisin lossikuski! Vai miten se nyt oli? Opettajan työssä yksi mukavista puolista on pitkät lomat. Minäkin pääsin nauttimaan tästä edusta, vaikka ei kesä olekaan. Joululomalla sain kuitenkin kuljailla kaksi kokonaista viikkoa. Lomapäivinä pääsin vihdoinkin tutustumaan vähän tarkemmin väliaikaiseen kotikaupunkiini Kampalaan ja Kampalan läheltä löytyvään Jinjaan. Luvassa on siis turistitunnelmia.
 

Pidän yhä enemmän Kampalasta. Nyt kun minulla oli aikaa tutustua Kaupunkiin paremmin, sain tietää, että täältähän löytyy vaikka mitä nähtävää ja koettavaa. Eräs mielenkiintoinen kohde on Gaddafin Kampalaan rakennuttama Uganda National Mosque. Hyvin on Muammar osannut valita moskeijan paikan. Moskeijan pihalta ja sisältä ikkunoista on nimittäin upeat maisemat Kampalan ytimeen. Moskeijaan pääsee tutustumaan kuka hyvänsä, uskonnosta riippumatta. Ihan noin vain sisälle kuitenkaan kävellä, vaan etenkin naisten pitää tarkistaa vaatetuksensa. Päällä tulee olla pitkää vaatetta ja naisilla huivi päässä. Huivin saa näppärästi lainaan moskeijan infosta, jos sellaista ei satu olemaan mukana. Moskeijassa voi myös osallistua opastetulle kierrokselle ja kuulla tarkemmin moskeijan ja islamin historiasta Ugandassa. Hieno paikka. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Kokemus sinällään on musliminaiseksi pukeutuminen, missä infon naiset avustavat vierailijoita. En olisi itse osannut sitoa huivia päähäni ilman apuja.

Toinen upea kokemisen arvoinen paikka on Kampalan Bahai temppeli, joka tunnetaan myös nimellä Mother Temple of Africa. Kampalan temppeli on yksi maailman kahdeksasta Bahai temppelistä. Temppeliä ympäröi kaunis ja hyvin hoidettu puutarha, jossa vallitsee melkeinpä maaginen rauha. Temppeliin pääsee myös tutustumaan sisälle, kunhan muistaa olla säädyllisesti pukeutunut ja kunnioittaa temppelin sisällä vallitsevaa hiljaisuutta. Pihalta löytyy opas, joka kertoo mielellään lisää Bahai-uskonnosta. Temppelin puutarha suorastaan vaatii palaamaan paikalle jonain iltapäivänä eväiden kanssa.

Uuden vuoden päivänä autoilin Niilin rannalle Jinjaan, noin 80 kilometrin päähän Kampalasta. Enpä arvannut, kuinka hieno paikka mahdottoman surkean soratien päästä löytyy! Nile River Explorers –niminen leiri tarjoaa monenlaista toimintaa, kuten koskenlaskua ja melontaa. Näitä huveja pääsee nauttimaan Dollari-nippua vastaan, joten minä tyydyin lyhyeen veneretkeen Niilillä ja viileässä jokivedessä polskutteluun. Upeita maisemia olisin voinut tuijottaa tuntitolkulla. Paikka tuntui olevan erityisesti ruotsalaisten matkaajien suosiossa. Vaikutuksen teki Ruotsista saakka matkaa tehnyt vaaleanpunainen bussi, joka oli remontoitu matkailuautoksi. Aivan ihana!

Joululoman aikana olen ottanut haltuun Kampalassa autoilun, mikä on meinaa melkoinen suoritus muzungulle. Ensinnäkin, liikenne on vasemmanpuoleista ja ratti ynnä muut vermeet ovat meikäläisittäin väärällä puolella. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun vilkun sijaan olen napsauttanut päälle vinkkarit. Liikennesääntöjä täällä kuulemma on olemassa, mutta ani harva niitä noudattaa. Autoja ja moottoripyöriä tulee sekä vasemmalta että oikealta, edestä ja takaa. Tiet ovat paikoittain myös melkoisen huonossa kunnossa ja yllättäviä kuoppia asfaltissa on tuon tuostakin. Kampalassa autoileva saa kyllä edetä kieli keskellä suuta mutta kuitenkin reippaalla otteella, jotta ei jää muiden jalkoihin. Kummasti sitä kuitenkin tottuu monenlaiseen menemiseen. Olen yllättänyt itsenikin tällä suorituksella.

Loma siis tuli ja meni. Nyt ollaan jo takaisin arjessa. Mukavalta tuntuu tämäkin. Huojentavaa vihdoin olla ihan vaan toimistolla ja hoitaa kiireessä kentällä hoitamatta jääneitä asioita. Näillä mennään uuteen vuoteen!

 

 
 

 

 

Huh haipakkaa ja jouluhommia

Viimeiset viikot on painettu menemään tukka putkella. Joulukuun alkupäivinä saatiin opettajien koulutus vihdoin käyntiin Kampalassa. Alun perin parin-kolmen kuukauden mittaiseksi suunnitellun koulutusjakson jouduimme viivästysten vuoksi puristamaan vajaaseen viikkoon. Valituiksi tulleet opettajat ja heidän avustajansa kutsuttiin Kampalaan neljän päivän koulutussessioon, jonka päätteeksi matkustimme kaikki yhdessä Rwamwanjaan uuden koulun tiloihin ja tarvikkeisiin tutustumaan.

Kampalassa koulutuksen aikana ehdimme pohtimaan teemoja kuten opettajantyön etiikka, ihmisoikeudet ja lapsen oikeudet, opettajan ja avustajan yhteistyö, psykososiaalinen tuki, elämäntaidot, erilaiset oppimistavat, yrittäjyyskasvatus ja opetussuunnitelmat. Puhumista ja tekemistä riitti yllin kyllin, eikä kaikkia suunniteltuja aiheita kerta kaikkiaan ehditty käymään läpi. Näistä aiheista toivottavasti ehdin jatkamaan henkilökunnan kanssa vielä tammikuussa.

Ensimmäinen kouluviikko aloitettiin joulukuun 14. päivä.  Viralliset koulun avajaiset ovat ohjelmassa vasta tammikuun loppupuolella, jolloin paikalle kutsutaan myös lähiseudun poliitikkoja ja muita silmäätekeviä henkilöitä. Orientaatioviikon maanantaina paikalle saapui 83% valituista uusista opiskelijoista. Rwamwanjan setlementti on suuri alue ja osa opiskelijoista asuu kaukana. Kun koulumatka on lähemmäs 10 kilometriä suuntaansa, se kuljetaan jalkaisin ja ennen koulua pitää ruokkia perhe sekä hoitaa eläimiä, tulee kouluun pääsemisestä melkoinen päivittäinen suoritus, joka vaikuttaa negatiivisesti erityisesti tyttöjen mahdollisuuksiin osallistua säännöllisesti opetukseen. Näitä haasteita pyritään ratkomaan hankkimalla lainaksi polkupyöriä kaukaa tuleville opiskelijoille. Sairastumiset vaikuttavat arkeen kaikkialla, myös Rwamwanjassa. Erityisesti malaria on yleinen vaiva, jonka vuoksi opiskelijoita on pelistä pois säännöllisen epäsäännöllisesti. Nuorten äitien koulunkäynnin haaste on lastenhoidon järjestäminen. Tätä tilannetta helpottamaan toivottavasti palkataan pari lastenhoitajaa heti ensi vuoden puolella. Kouluruokailun järjestäminen on iso asia, joka on melko lailla saatava järjestymään heti tammikuun alussa. Koulun lähistöllä ei kerta kaikkiaan ole paikkaa, mistä ostaa ruokaa kesken koulupäivän, eikä suurimmalla osalla opiskelijoista ole lantin lanttia ruuan ostamiseen. Kaikki nämä haasteet toki olivat tiedossa jo ennen orientaatioviikon alkuakin. Hakuna matatismin (kuten juuri ko. ilmiön nimesin) vuoksi näitä asioita ei kuitenkaan oltu ratkottu ennen koulun alkamista. Koulun tiloista puuttui myös sähkö ja monia muita tarpeellisia materiaaleja. Pääasia kuitenkin on, että koulu on vihdoin avoinna opiskelijoille.

Ensimmäinen kouluviikko oli mukavaa katseltavaa. Opettajat ja avustavat työskentelivät hienosti yhdessä ja ottivat käyttöön menetelmiä, joita olivat yhdessä opiskelleet Kampalassa. Kyynelissä oli pidättelemistä, kun näin monen tutun nuoren vihdoin koulussa ja uutta oppimassa. Nyt heillä on käsissään mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Ensimmäisen kouluviikon päätteeksi järjestimme koululla avoimet ovet ja kutsuimme paikalle kaikki halukkaat kouluun tutustumaan. Paikalle saapui yhteistyökumppanien edustajia, opiskelijoiden vanhempia ja puolisoita, joille opiskelijat ylpeinä esittelivät kättensä töitä. Muutamassa päivässä autio koulu muuttui eläväiseksi kampukseksi, jonka pihalla on puutarha hienosti alullaan ja ilmassa leijailee leivonnaisten tuoksua. En voisi olla tyytyväisempi. Tämä oli minulle tämän vuoden paras joululahja ja verenpaineen arvoinen ponnistus.

Rwamwanjan avoimien ovien jälkeen matkasimme takaisin Kampalaan, missä pääsimme tyhjentävän palaverin ja toimistohommien päätteeksi joululomalle. Jouluaaton vietimme mukavan suomalaisen pariskunnan luona, jotka ovat rohkeasti jättäneet kotimaan taaksensa ja lähteneet tavoittelemaan unelmaansa Ugandassa. Piece of Uganda Safaris on Niina ja Ukon yritys, joka järjestää elämysmatkoja Afrikkaan. Heidän kotonaan pääsimme suomalaisen joulupöydän ääreen. Minä en ole välittänyt joulukinkusta vuosiin. Nyt kuitenkin oli tarjolla niin mureaa vapaana kasvanutta possua, että en voinut vastustaa kinkun kiusausta minäkään. Tänä jouluna sain muistutuksen siitä, kuinka tärkeitä perhe ja ystävät minulle ovat. Jouluaatto alkoi musertavalla koti-ikävällä mutta ilta kuitenkin laskeutui mukavassa seurassa ja kivassa tunnelmassa. Kiitos mukavasta joulusta kaikille osallisille!

Juuri nyt on olo epätodellinen. Seuraava deadline on vasta ensi vuoden puolella ja joululomaa jäljellä vielä useita päiviä. Nyt on minulla vihdoin aikaa olla matkalainen ja turisti. Opettajat ilman rajoja –kollegani Sari palaa Suomeen ensi viikolla ja minä jään pitämään Kampalan taloa pystyssä omin nokkineni. Työsuunnitelma ensi vuoden puolelle on tehty ja hyväksytty. Tammikuun suunnitelmat ovat siis minun osaltani selvät. Sijainnistani johtuen ne ihan takuulla kuitenkin tulevat  muuttuvat vielä monesti – This is Africa. Tälle viikolle olen asettanut tavoitteeksi hankkia jonkinlaiset rusketusrajat ennen paluuta pohjoiseen. Täällä ainakin tulevat lomapäivät tarpeeseen. Viime kuukausien kommervenkit vaativat veronsa, eikä päässä ole jäljellä muuta kuin tahmeita ajatuksia. Nauttikaamme siis lomista Suomessa ja Ugandassa.