HUOM! Olet Oamkin vanhassa blogissa. Siirry uuteen blogiimme tästä »
Oamkin blogeja

« Edellinen 1 ... 269 270 271 272 273 274 275 276 277 278 279 ... 353 Seuraava »

Ripaus hulluutta ja sylillinen sekopäisyyttä

m9patu00 Kirjoittanut Tuomas Paloniemi   blogissa 64°51" N, 147°48" W
Julkaistu 1.2.2012, klo 03:22
 

Morjens taas! Tiistai on pulkassa luentojen osalta, joten nyt löytyi sopiva sauma kirjoittaa hiukan kuulumisia. Viikonloppu meni riehuessa ympäri Fairbanksia.

Torstai-iltana oli aika maksaa ensimmäinen erä opintomaksuista. Tein netissä itselleni sopivan maksusuunnitelman, jotta pystyin maksamaan päälle 3000 euron kulut kolmessa erässä. Sain kuulla muutamalta vaihtarilta, että heillä oli ollut ongelmia juurikin näiden suurien summien kanssa. Heille tuotti päänvaivaa sama ongelma kuin minulle - luottokortissa on tietty raja, jota ei voi ylittää. Olivia oli joutunut soittamaan omaan tanskalaiseen pankkiinsa, jotta sai korotettua luottorajaansa ja itse otin yhteyttä omaan Osuuspankkiini, että sain kaiken hoidettua.

Perjantaina lähdettiin katsomaan isolla porukalla paikallista yliopistojääkiekkoa. Luonnollisesti näissä arktisissa olosuhteissa jääkiekko on paljon suurempi juttu kuin esimerkiksi koripallo ja matseissa riittää kävijöitä. Tunnelma tosin oli kuin hautajaissa, meidän suomalais-kanadalais-skotlantilais-amerikkalainen seurue mölysi paikallistenkin edestä! Mikä parasta, Polar expressillä, eli UAF:n vastineella opiskelijakortista, pääsee otteluihin ilmaiseksi. Sain tietää, että joukkue on pelannut alkukauden heikohkosti, mutta perjantaina meidän Nanooksit (jääkarhut) voittivat Indianan lentävät irlantilaiset 6-3!

Lauantaina käytiin Claudian ja Christianin kanssa North Polella, joka mainostaa itseään "kaupungiksi, jossa  joulu on joka päivä". Esimerkkinä sanottakoon, että North Polen kaikki liikennevalot oli maalattu karkkikepeiksi. Mitään muuta jouluista sieltä olikin turha hakea. Joulupukin koti oli pelkkä rihkamakauppa keskellä ei-mitään, eikä joulupukkikaan ollut kotona. Meitä kyllä varoiteltiin ennen lähtöä siitä, että asiat, mitä North Polesta saa irti, on joulupukki ja hyvä kiinalainen ruoka. Matka oli kai kuta kuinkin onnistunut, kun saatiin ainakin mahat täyteen. Olen siis vieläkin syvästi sitä mieltä, että oikea joulupukki tulee Suomesta.

Tein lauantaina myös ensimmäisen lehtihaastatteluni onlinejulkaisun kurssille! Tein juttua Fairbanksin bussisysteemistä ja pitkistä välimatkoista. Kännykkäni kosahti kriittisellä hetkellä, eikä bussikuskin haastattelu ei tallentunut muistikortille. Ulkomuistista kirjoittelin vastauksia paperille, mutta en todellakaan ollut suoritukseeni tyytyväinen. Toivotaan, että saan raavittua jotain kasaan huomenna, kun juttua alan kirjoittaa.

Lauantaina koettiin myös pakkasennätyksiä. Jos siellä Suomessa hytistään kolmenkymmenen asteen pakkasissa, täällä pakkaslukemat kohosivat parhaimmillaan -50 asteeseen! Näin kylmä ja pitkä pakkasjakso on kuulemma koettu viimeksi kuusi vuotta sitten... Moni onkin nauranut, että valittiin juuri oikea ajankohta tulla tänne vaihtoon.

Näihin pakkasiin liittyy hulluja perinteitä. Fairbanksin yliopiston opiskelijoiden keskuudessa on perinteenä liittyä 40 below clubiin. Yliopistoalueella on kyltti, joka näyttää sen hetkisen lämpötilan ja kyltin vieressä on otettava kuva puolialasti alle 40 asteen pakkasessa. Koko viikonlopun kyltin lähettyville syntyi autojonoja jopa ruuhkiksi asti, kun ihmiset juoksivat autoistaan ottamaan kuvia! Kuuntelin viikonlopun ajan tarinoita eri ihmisten suusta, kuinka mahtava kokemus 40 below club oikein on, joten päätin liittyä kerhoon viimeinkin sunnuntaina!

Viikonlopusta selvittiin hengissä ilman pakkasenpuremia. Eilen yllätettiin Armando synttärijuhlilla ja koska (HUOM! Alkoholittomat) pirskeet jatkuivat myöhään yöhön, tämän aamun radiotunnit menivät nuokkuessa ja puoliteholla. Tänään olisi vielä tarkoitus testata kampuksen oma parturi ja myöhemmin lähdetään testaamaan kössin peluuta!

 

Perjantaina oltiin mielissään lätkämatsista!
 
Peli päättyi melkein 6-1.
 
Pääsin lauantaina istumaan pukin penkille. Krääsäkaupassa oli mukana meidän lisäksi kourallinen japanilaisturisteja. Niitä on joka paikassa!
 
Löydettiin paras hengailupaikka neljänkymmenen asteen pakkasessa.
 
Ja toinen hengailupaikka 41 asteen pakkasessa. 40 below club!

Työtulvaa ja tuotannon jälkeistä tuskaa

m9wada00 Kirjoittanut Daniel Wallenius   blogissa Ikiliikkujan päiväkirja
Julkaistu 1.2.2012, klo 00:03

Lauantaiaamu, eli huikean Madetoja-kilpailuviikon huipentuma, alkoi hyvinnukutun yön jälkeen. Jaloilleni noustessani polvessa tuntui selvää painoa ja kirvelyä, mutta ei enää mitään sellaista, mikä olisi estänyt seisomisen tai kävelyn. Päätin silti, että viisaampaa olisi viettää viimeinen kilpailupäivä mahdollisimman paljon istuen.

Ehdin aamupäivän aikana mennä ensimmäistä kertaa kuuntelemaan kilpailijoita. Halusin ehdottomasti nähdä erään vaasalaispianistin soiton ja erityisesti tämän itse säveltämät etydit, sillä ne olivat nimillään ja asettelullaan pompanneet käsiohjelmasta silmille jo sen tekovaiheessa.

Lounastauon jälkeen aloin vähitellen valmistautua siirtämään itseni ja tuomariston kohti Madetojan salilla pidettävää konserttofinaalia. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, sillä kokemus taisi olla minulle ensimmäinen klassisen musiikin konsertti koko lähes 23-vuotisen elämäni aikana.

Kilpailijat soittivat kolme Chopinin, kaksi Shostakovichin ja yhden Englundin konserton. Vaikken musiikista juuri mitään ymmärräkään, jäi minulle sellainen tunne, että parhaat oli säästetty viimeiseksi. Vauhti nimittäin tuntui vain paranevan loppua kohti.

Finaalin jälkeen kuvasin välissä olleen tanssiperformanssin ja palkintojenjaon. Sitten suuntasin juryn, rehtoripariskunnan ja järjestelytoimikunnan päivälliselle ravintola Hellaan. Söimme hyvin, kiitimme, kumarsimme ja jätimme jäähyväiset.

Jatkoin iltaa parilla viinilasillisella erään viikon aikana löytyneen pianistituttavuuden kanssa. Illan viimeinen etappi oli Nelivitonen ja Itävaltaan hilpaisevien Even ja Sallan läksiäismeiningit. En jaksanut viihtyä Oulun yössä kovinkaan pitkään, sillä viikko oli ollut raskas. Läksin nukkumaan jo hyvissä ajoin ennen pilkkua.

Aamulla käväisin keskustassa korjaamassa autoni parempaan talteen ja menin pitserian kautta takaisin viettämään koomapäivää kotiin. Kävin kuumassa suihkussa, joka ilmeisesti kesti liian pitkään, sillä palovaroittimeni alkoi reagoida vesihöyryyn. Vedentuhlaukselleni huutaminen vei masiinan pattereista ilmeisesti viimeisetkin mehut, sillä kone alkoi saman tien piipittää virran loppumisen merkiksi. On muuten piipittänyt siitä lähtien, sillä yhdeksän voltin palikkapariston ostaminen tuntuu olevan ylivoimainen tehtävä.

Muu sunnuntai meni Chopinia ja Shostakovichia kuunnellessa. Ilmeisesti Madetoja-viikko sai kulttuurikärpäsen puraisemaan oikeen kunnolla. Konsertot soivat koko päivän päässä ja koneella. Loppuillasta uskalsin laajentaa valikoimaa myös muihin säveltäjiin ja kappaleisiin.

Yritin kirjoittaa Freelancer-kurssin työraporttia, mutta väsymys painoi silti päälle. Puoli kahdeksan maissa ummistin silmäni hetkeksi. Laitoin herätyksen kahdeksaksi, mutta torkutin epähuomiossa puoli kymmeneen asti. Naputtelin työraportin loppuun säveltäjälegendojen tahtiin ja käperryin pehmolelukenguruni viereen nukkumaan.

Nukuin maanantaina  pitkään ja lähdin koululle tekemään Madetojan jälkitöitä. Tyhjensin kilpailutoimistosta ne rippeet, mitä Mira ei ollut ehtinyt vielä tyhjätä (paljoa ei jäljellä ollut) ja kävin läpi sähköpostini. Minulla oli jälleen varsin paha tuotannon jälkeinen tyhjyyskohtaus. Minulla oli ikävä tuomariston kuljettamista, ympäri koulua säntäilyä ja kilpailijoita. Erityisesti muutamaa niistä sympaatisimmista. Vaikka olo olikin hieman tyhjä, olin silti jostain syystä hirveän mielissäni kaikesta, mitä maailmassa sillä hetkellä tapahtui.

Oli kilpailun loppumisessa toki hyviäkin puolia. Ensimmäinen oli se, että verkkarit ja villasukat olivat jälleen sallittu varuste. Toinen oli se, että vaikka kilpailu loppui, niin uudet kaverit säilyivät. Olen tainnut syödä maanantain ja tiistain ajan kaikki ruokailuni pianistiseurassa.

Ja viestinnän opiskelijoille tiedoksi, niihin muusikoihin kannattaisi oikeasti tutustua, eivät ne pure. Myös muusikoille voi kertoa, että viestinnän opiskelijat ovat ihan harmitonta sakkia. Itse asiassa osan muusikoista kanssa on yllättävän helppoa käydä samalla aaltopituudella, kuten seuraava esimerkki osoittaa.

Istuin lounastamassa parin pianistin kanssa ja puheeksi tuli eräs hauskanniminen pianokappale. Ehdotin soittajille, että nämä voisivat sen joskus minulle soittaa, yksityiskonserttina tietysti. Toinen pianisteista erehtyi kysymään toivomuksiani soittajien vaatetuksen suhteen. Lopulta konsertissa oltiin päästy tilanteeseen, jossa kaksi pianistia esiintyy ilman vaatteita ja minä juon punaviiniä kynttilänvalossa. Toteuttamiskelpoinen idea, etten sanoisi.

Maanantai toi tullessaan lisää haikeutta, sillä taisin istua viimeiset oppituntini journalistina tässä talossa. Freelancer-kurssi tuli päätökseen, viisi opintopistettä läsähti Asioon ja loppukevät meneekin sitten ilman mitään pakollista opetusta. Yksi kurssi toki pyörii koko ajan, mutta siihen ei ole läsnäolovelvoitetta. Olen siis kolmea kurssia ja opparia vaille journalisti.

Kiirettä tulee silti pitämään. Viestintäpalveluista on maanantain ja tiistain aikana heilahtanut kuusi juttukeikkaa ja käsky ideoida itse lisää. Voivat olla varmoja siitä, että ideoin! Lisäksi tekeillä on opinnäytetyö ja harjoittelussa alkavat uudet haasteet, kun siirryn tanssin maailmaan Arktisten askeleiden muodossa. Arktinen ensiaskel otetaan torstaina, kun alamme Miran kanssa käydä läpi aikataulua ja jakamaan työtehtäviä.

Illalla läksin vielä showtanssitunnille. Sen jälkeen olinkin niin väsynyt, että saatoin vain kaatua sänkyyn ja katsella aidan yli hyppiviä lampaita ennen simahtamistani.

Tänään lounastin Ellun kanssa ja keskustelimme tulevista projektiopinnoistamme. Ne ovat vasta kahden vuoden päästä ajankohtaisia, mutta teemme niitä jo nyt. Aikainen lintuhan tunnetusti nimittäin nappaa madon. Sovimme ensimmäiset palaverit jo ensi viikolle, vaikka ensimmäiset haasteetkin on jo saatu kehitettyä matkaan.

Iltapäivän ajan kävin läpi ja käsittelin Madetojan kuvia sekä hommasin parhaani mukaan kalusteita Kultin toimistolle. Pianistien kanssa syödyn päivällisen jälkeen menin jazz-tunnille. Tunnilla heilui mukana myös Ballerina-Ida. Kommunikoimme tapamme mukaan ruotsiksi, joka johti siihen, että eräs toinen tuntilainen kysyi, mistä ihmeestä oikein tulemme. Vastasin, että Vinkuintiasta.

Kipitin ketterästi tanssitunnin jälkeen Valveelle, missä oli Tanssia-näytös. Ensin vuorossa olivat Madetojan salilla kuvaamani Maitotytöt ja sitten minua muutama viikko sitten itkettänyt nimettömäksi jäänyt koreografia. Tällä kertaa en itkenyt, mutta sanon silti, että on se Martikaisen Outi kova tyttö. Sen lavalle vääntämät tai muuten eteenpäin potkimat teokset ovat saaneet minut kyyneliin jo kolme kertaa, eikä tuohon ole pystynyt kovinkaan moni muu naisihminen.

Nyt on taas väsy ja polvessa kylmäpussi. On puoliyö. Huomenna, jos Jumala suo...eikun...

Jaana Kapari-Jatta: Vaarille pala haitaria

kir9sn Kirjoittanut Lukeminen kannattaa aina   blogissa Kirjavinkit
Julkaistu 31.1.2012, klo 17:48

Omaelämäkerrassaan etenkin Harry Potter-sarjan suomentajana tunnettu Jaana Kapari-Jatta kertoo yksittäisten tarinoiden kautta lapsuudestaan, työstään suomentajana, matkoistaan muun muassa Intiaan ja Afrikkaan sekä arkisista asioista, kuten jääkaapin rikkoontumisesta.

Kirjoittaja tekee teräviä huomioita elämästä. En ollut aiemmin tullut ajatelleeksi esimerkiksi sitä, miten monenlaisten valintojen eteen ihminen joutuu käydessään ruokaostoksilla. Kapari-Jatan eläväinen kielenkäyttö, huumorintaju ja teoksesta välittyvä ilon tunne tekevät siitä mieleen jäävän lukuelämyksen.

Anna

Torey Hayden - Tiikerin lapsi (1996)

kir9sn Kirjoittanut Lukeminen kannattaa aina   blogissa Kirjavinkit
Julkaistu 31.1.2012, klo 10:54

Torey Hayden (oikealta nimeltään Victoria Lynn Hayden) on yhdysvaltalainen psykologi ja erityisopettaja. Hän on kirjoittanut useita teoksia ongelmalapsista, joihin on uransa aikana törmännyt.

Oma suosikkini näistä teoksista on vuonna 1996 ilmestynyt Tiikerin lapsi.  Tämä psykologinen romaani on tositarina kuusivuotiaasta Sheilasta, jonka äiti on hylännyt ja alkoholisti isä pahoinpidellyt. Sheila ei puhu, ei itke eikä reagoi mihinkään, ja hän joutuu Haydenin vetämälle häiriintyneiden lasten luokalle. Pian Hayden huomaa, että Sheila on poikkeuksellisen lahjakas ja haluaisi kovasti auttaa tyttöä, mutta ensin hänen on voitettava Sheilan luottamus itselleen.

Tiikerin lapsi on surullinen ja koskettava tarina, joka saa varmasti lukijan kuin lukijan liikuttumaan. Luin kirjan ensimmäisen kerran yläasteella, kun kaverini oli suositellut sitä minulle. Siinä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, jonka lukemista ei kerran aloitettuaan voinut lopettaa!

-Henna K.-

 

Lauren St. John - Valkoinen kirahvi (2007)

kir9sn Kirjoittanut Lukeminen kannattaa aina   blogissa Kirjavinkit
Julkaistu 30.1.2012, klo 18:05

Martinen syntymäpäivän yönä tapahtuu kamala onnettomuus, hänen vanhempansa kuolevat tulipalossa. Koska Martinella ei ole muita sukulaisia, hän joutuu muuttamaan isoäitinsä luokse Afrikkaan. Isoäiti kohtelee Martinea tylysti ja tuntuu, ettei hän haluasi tyttöä luokseen asumaan ollenkaan. Martine suree vanhempiaan ja tuntee itsensä yksinäiseksi.

Isoäiti hoitaa Sawubonan luonnonsuojelualuetta ja eläinhoitolaa. Eläinten seura piristääkin jonkin verran Martinea. Eräänä yönä hän kuitenkin näkee myrskyssä tarunomaisen valkoisen kirahvin. Martinesta tuntuu, että vain valkoinen kirahvi pystyy lievittämään hänen suruaan. Hänen on saatava tavata valkoinen kirahvi uudelleen! Kun Martine livahtaa suojelualueelle tapaamaan kirahvia, hän törmää salametsästäjiin. Pelastuvatko Martine ja valkoinen kirahvi salametsästäjiltä? Entä mikä on lahja, josta ennustaja puhui Martinelle tämän tullessa Afrikkaan?

Mukaansa tempaava lastenkirja on hyvää luettavaa myös aikuisille. Kirjan teksti on sujuvaa ja miellyttävää ja myös juoni on onnistunut.  Eläimet ovat lapsilukijoiden mieleen, mutta niiden lisäksi kirjassa käsitellään myös vakavampia aiheita, kuten erilaisuutta ja surua. Kirjailija onnistuu luomaan todentuntuisia maisemia; kirjan lukeminen on aivan kuin matkustaisi Afrikkaan.

 

-Marika

« Edellinen 1 ... 269 270 271 272 273 274 275 276 277 278 279 ... 353 Seuraava »