HUOM! Olet Oamkin vanhassa blogissa. Siirry uuteen blogiimme tästä »
Oamkin blogeja

« Edellinen 1 ... 243 244 245 246 247 248 249 250 251 252 253 ... 353 Seuraava »

Räpyläpalloa Rysselissä

m9wada00 Kirjoittanut Daniel Wallenius   blogissa Ikiliikkujan päiväkirja
Julkaistu 24.5.2012, klo 22:47

Keskiviikko on päivistä ikävin. Se on keskellä viikkoa, edellinen viikonloppu on jo haihtunut mielestä ja seuraavaan on ihan liikaa aikaa. Käytin tämän päivistä turhimman aamun osuuskunnan liiketoimintasuunnitelman tekemiseen. Kirjoittelin kolmisen sivua ja lähdin kouluun syömään. Iltapäivän hengasimme jälleen Millan kanssa suunnitelman kimpussa.

Suunnitelmanteon päätyttyä olikin edessä vaikea valinta. Eeva oli houkutellut minua Tumelle oluelle ja tuottajaluokkalaiseni alkoivat houkutella minua lukuvuodenpäättäjäisoluelle. Valitsin tuottajat. Menimme Kuluman patiolle istumaan. Jutut lähtivät käsistä heti. Aloimme suunnitella oman tapahtuman järjestämistä, risteilylle lähtemistä ja opintomatkaa maailmalle viimeisenä vuonna. Aurinko laski ja tuli kylmä, joten suuntasimme Linja 25:een. Sieltä saa opiskelijahintaista olutta hintaan 2,80, joten hengailu siellä on ihan suhteellisen ystävällistä lompakolle.

Istuimme aikamme Linjassa, kun yksi tuottaja soitti, että pitää taas tuhota skumppapullo. Menimme Torinrantaan piknikille, söimme sipsejä ja pähkinöitä ja kaadoimme skumppaa. Kylmä yllätti jälleen, joten seuraava osoite oli Winger. Siellä jutut menivät vielä astetta korkealentoisemmiksi. Ensin päätimme, että jatkot ovat Schnellun luona, kun sillä kuulemma oli peli, jossa tuotetaan elokuvia. Sitten jatkoilla päätettiin myös tehdä minulle vesi-ilmapalloista rinnat, jotta alkaisin ymmärtää, miltä naisista tuntuu kantaa niitä. Lopuksi joku sai päähänsä, että se vappuna kehitelty Virgin Aid pitää koekäyttää minuun. Alkoi pelottaa.

Jatkojen sijasta lähdimme Wood Bariin. Minä ja Hanna äkkäsimme biljardipöydän ja pelasimme kaksi matsia. Vein molemmat nimiini ja päätin lähteä kotiin. Joku oli kuitenkin keksinyt, että nyt lähdetään tanssimaan. Kaarleen siis. Kaarlessa luimme Hufvudstadsbladetia ja tanssimme, mutta kukaan meistä ei jaksanut pilkkuun. Tein uuden ennätyksen: viisi baaria illassa. Tätä meriittiä tuskin laitan CV:hen.

Aamulla postiluukustani oli kolahtanut kutsu röntgeniin ja lääkäriin, koska polvi ei edelleenkään kestä elämää aivan täyspainoisesti. Kauhukseni tajusin, että se tammikuusta asti odotettu lääkäriaika menee päällekkäin kevätjuhlani kanssa. Haluan pokata tutkintotodistuksen henkilökohtaisesti, joten soitin OYS:iin, selitin tilanteen ja kysyin, voiko aikaa siirtää.

Homma sujui yllättävän hyvin ollakseen julkisen terveydenhuollon kanssa asiointia. Ensimmäinen vastaus oli, että tokihan sinun pitää todistus saada juhlassa hakea ja sitten pyydettiin odottamaan hetkinen. Viiden minuutin juttelun jälkeen minulla on röntgen huomenna ja lääkäriaika kevätjuhlapäivän aamuna. Diagnoosia en tiedä, mutta veikkaanpa, että puukkoa sieltä taas tulee.

Ruokatunnilla pidimme Kulttuuriosuuskunta Osuman perustamiskokouksen, laadimme perustamiskirjat ja valitsimme hallituksen. Hallituksen puheenjohtajan nuija tuli minulle, joten vieläkään tämä downshiftaamisräpistelyni ei näytä onnistuvan. Kokouksen jälkeen meitä tuli Osuuskunnan tiimoilta jututtamaan Kalevan toimittaja. Sen jälkeen edessä oli jälleen liiketoimintasuunnitelman tekoa. Se on paisunut jo 17-sivuiseksi, eikä loppua näy vieläkään.

Koulusta lähdettyäni lähdin urheilemaan. Minulle oli tullut pari päivää sitten Tumelta kutsu pelaamaan pesäpalloa Heinäpään viheriöille. Pesäpallon ja minun välinen suhde on mutkikas. Se oli koulun liikuntatunneilla kamalaa kidutusta ja vihasin koko lajia, kunnes Järviseudun Sanomien kollega raahasi minut Vimpelin Vedon matsiin. Tunnelma Saarikentällä oli niin järjetön, että totesin, ettei se sopupallo nyt niin pölijä laji ole. 

Sen Järviseudulla vietetyn kesän aikana muu luokka oli treenannut ahkerasti pesistä, koska lähdimme syksyllä pelaamaan Espooseen opiskelijoiden Suomenmestaruusturnaukseen. Hävisimme kaikki pelit rentosarjassa. Nöyryyttävin hetki oli 31-0 tappio jollekin maakuntasarjajoukkueelle, josta oli rentous kaukana. Tuon jälkeen en ole jukujukupallomailaan koskenut.

Koska minulla ei ollut parempaakaan tekemistä, päätin kuitenkin vastata Tumen kutsuun myöntävästi. Suurin osa muista pelaajista oli yliopistotyyppejä, joiden kanssa biletän satunnaisesti. Mukana oli myös pari täysin uutta tuttavuutta. Saimme kaksi seitsemän hengen joukkuetta kasaan ja aloimme ottaa lämpöä. Polvi meni alta jo alkulämmössä, mutta koska kipu katosi, arvoimme joukkueet ja aloitimme pelin.

Meidän joukkueemme pelasi ensin ulkona. Poltimme vastustajan kolmesti alta aikayksikön ja kiskaisimme seitsemän juoksua omalla lyöntivuorollamme. Vastustaja kiskoi kaksitoista omallaan ja me vastasimme siirtymällä 15-12-johtoon. Kolmannessa parissa ratkaisimme ottelun eduksemme 16-15. Itse häärin lukkarina.

Tärkeintä ei kuitenkaan ollut tulos, vaan itse peli. Alussa se näytti suunnilleen meidän sukukokouksemme korttipeliltä, kun jokaisesta säännöstä, palosta, virheestä ja laittomasta lyönnistä taitettiin peistä. Sitten se oli niin ratkiriemukasta repeämistä, ettei itse pelaamisesta tullut naurulta mitään. Huidoimme kaksi tuntia ja kolme vuoroparia. Sitten juoksimme palauttavana juoksuna Heinäpään mäen ylös ja sovimme, että pesistä jatketaan huomenna.

Pesäpallo tuo mieleeni useita hirveitä hetkiä nuoruuden liikuntatunneilta. Tänään sarjassamme Ikiliikkujan lapsuus käsittelemme kuitenkin hieman toisenlaisia juttuja, joita pesäpallo toi mieleeni. Siirrymme vuoteen 2001 ja Brysseliin, tuohon Euroopan helmeen.

Muutimme Brysseliin kesällä 2000. Minä vihasin kaupunkia ja kaupunki minua siitä hetkestä lähtien, kun ensimmäisen kerran astuin jalallani Anspachlaanille. Visiittimme jäi vuoden mittaiseksi ja tulimme takaisin kesällä 2001. Viidennen luokan kävin koulua Eurooppakoulussa suomenkielisellä luokalla.

Meillä oli koulussa joka perjantain kaksi viimeistä tuntia niin sanottuja Eurooppa-tunteja. Silloin ryhmät sekoitettiin, jaettiin erimaalaisten opettajien alle ja laitettiin tekemään jotain yhdessä. Minun Eurooppa-tuntiryhmäni oli oman luokanopettajamme alaisuudessa, mutta tunnit pidettiin silti englanniksi. Oli suunnilleen kaksi vaihtoehtoa, mitä tunneilla teimme. Joko opettajamme laittoi meidät piirtämään jotain ja alkoi soittaa kitaralla samaa kappaletta kerta toisensa jälkeen, tai sitten menimme puistoon pelaamaan pesäpalloa. Vieressäni tunneilla istuvalla ranskalaispoika Marcilla alkoi jossain vaiheessa palaa käpy tuntien vaihtelevuuteen.

opettaja: "Ant today vii vil plei finnish peispool"
Marc: "Oh no, mr. Mata. Not again?"

Marc päätyi ulos luokasta ja puhutteluun. Hän ei kuitenkaan oppinut virheistään.  Kun opettaja seuraavan kerran kaivoi tunnilla esille kitaran, totesi Marc: "Oh no, mr. Mata. Not again?" Sillä kertaa mentiinkin sitten rehtorin puhutteluun.

Rehtorin puheilla kävin kerran minäkin. Meillä pelattiin koulussa syksyllä ja keväällä jalkapalloturnaus eri maiden luokkien välillä. Ranskan vitosluokan maalivahtina hääri Nicolas-niminen tyyppi. Se oli jäätävän taitava maalivahti, mutta tapauksena varsinainen maanvaiva. Se ei pysynyt hetkeäkään paikoillaan, tökki kaikkia ja oli koko ajan äänessä. 

Ranskan ensimmäisessä alkusarjan ottelussa se suuttui minulle, kun en heittänyt sille maalin takaa palloa riittävän nopeasti. Se palkitsi minut sylkemällä päälleni ja koska meidän seuraava ottelumme oli juuri Ranskaa vastaan, päätimme parantaa mestaruusmahdollisuuksiamme kantelemalla pelin tuomarille. Nicolakselle lätkäistiin pelikielto pääsiäiseen asti, mistä se suuttui, karjui minulle, että "YOU FUCKING MAN" ja paiskasi minut katuun. Sen pahaksi onneksi tuomari näki tämän ja lätkäisi loppukevään pelikiellon.

Seuraavana aamuna Nicolaksen opettaja, monsieur Blanchard, pieni, hyväntuulinen ja jatkuvasti läppää heittävä ranskalaismies kutsui minut rehtorin toimistoon. Siellä me kökötimme, Nicolas, Blanchard, rehtori ja minä. Rehtori selitti minulle jotain, mutta koska en osannut ranskaa, joutui Blanchard kääntämään kaiken huonolla englannillaan. Ilmeisesti kyseessä oli koulun anteeksipyyntö minulle, koska homma ei kestänyt kauaa. Sitten meidät passitettiin tiehemme. Blanchard saattoi minut luokkaan, mutta jäi itse käytävään Nicholaksen kanssa. Seuraavaksi sieltä alkoi kuulua niin kovaa raivoamista ranskaksi, etten ikinä ole moista kuullut. Ilmeisesti Blanchardia niin sanotusti ketutti.

Brysselistä voisi kertoa satoja tarinoita, mutta keskityn tässä nyt vain ranskalaisiin. Blanchardin lisäksi mieleen on painunut eräs toinenkin ranskalaisopettaja. Se oli kaksimetrinen mies, jolla oli pitkät hiukset, pikimusta moottoripyöräjengiläisen parta ja joka ei koskaan puhunut mitään.  Se oli tajuttoman pelottava äijä. Loppuvuodesta meillä oli oman koulun päivä, jolloin kaikkien piti naamioitua. Opettajamme tuli aamulla luokkaan nauruun tikahtumaisillaan. Se sanoi, että kaikki olivat aamukahvilla ihmetelleet, missä tämä ranskalaisopettaja oli. Sitten opettajahuoneeseen oli rynnännyt kaksimetrinen superkaunis nainen täydessä meikissä ja sanonut "Bonjour" möreällä bassolla. Se siitä parrasta.

Muistelot jääkööt tähän tällä kertaa. Pesäpalloa seuranneen suihkun jälkeen oli aika kaivaa kylmägeelipussit kaapista, koska polvi. Jospa kolmas kerta lääkärissä sanoisi toden?

 

Reissussa viisastuu, halusi tai ei

kirjasto Kirjoittanut Kirjasto   blogissa Rohkeasti kirjasto
Julkaistu 24.5.2012, klo 08:59

Tällä kerralla reissussa minulla heräsi monta kertaa ”tee itsekin tuolla tavalla” ja ”yritä saada meilläkin porukka tekemään tuolla tavalla” kuin myös ”vältä tekemästä tuolla tavalla” ja ”älä koskaan enää tee samalla tavalla!” –ajatusta viikon aikana. Siis olin huhtikuussa Erasmus-henkilöstövaihdossa Tanskan Odensessa University of Southern Denmark eli Syddansk Universitet –yliopiston kirjastossa ja reissu oli antoisa.

Missä se kirjasto on?

Ensimmäisenä aamuna yliopistolla olin kävellä kirjaston ohi huomaamatta pääsisäänkäyntiä. Kirjasto ei ollut tyrkyllä minulle vaan kahden lasioven ja ison tyhjän tilan takana! Jos olisin arkkitehti, mielessäni olisi varmasti pyörinyt jo monta suunnitelmaa tyhjän tilan hyödyntämiseksi ja kirjaston esiin tuomiseksi.

 

Uusille potentiaalisille asiakkaille ja kaltaisilleni vierailijoille kirjaston löydettävyyttä oli helpotettu parhaan mukaan. Riitti, kun käytävällä katsoi vähän yläviistoon. Yliopiston väkeä samat kyltit muistuttavat kirjaston olemassaolosta ja helpottavat jäljellä olevan kävelymatkan arvioimista, kun he ovat matkalla kirjastoon.

 

 

Aina auki olevaa lukusalia eivät käytävää taivaltavat voi olla huomaamatta. Punaisen varoitusvärin huomaa väkisinkin jokainen.

 

Täällä on leppoisaa

Tekniikan kirjaston sisäänkäynti toisella kampuksella näyttikin sitten täysin erilaiselta. Se oli suorastaan kutsuva. Kirjasto oli vanha, mutta erittäin kodikas. Kodikas olikin oikea sana kuvaamaan monia paikkoja Odensessa. Paikalliset itse sanoivat kodikkuuden olevan top-ten -listassa korkealla, kun paikkoja suunnitellaan ja sisustetaan niin kotona kuin julkisissakin tiloissa.

 

Hävitämme kirjoja

Ei vaan siirrämme kirjoja varastoon, kun pääkirjastoa aletaan laajentaa tänä vuonna. Muutos näkyi jo tyhjinä hyllyinä ja siellä täällä olevina ”liikennemerkkeinä”. Tuota hävittämistä suosittelin heille, kun en nähnyt yhtään uutta kirjaa vanhojen kirjojen seassa hyllyissä. No tutkailin hyllyjä kielitieteen ja filologian osastolla ja esittelijänä oli Shakespearen ajan englannin kielen taitaja - siis ei ehkä potentiaalisin kirjojen poistaja. Mediatieteen osasto todennäköisesti näyttää erilaiselta.

 

Tiedonhankinnan opas meillekin!

Suorastaan haltioiduin oppaasta, jonka kirjaston väki oli tehnyt asiakkailleen. Siinä oli kaikki olennainen, mitä tiedonhankinnasta kannattaa opettaa ja oppia. Opas oli vieläpä kaikin puolin hieno – kannessa oli oranssia ja vihreää, sisällä oli violetti hyvin edustettuna. Kieli vain aiheuttaa pieniä vaikeuksia ymmärtää ihan koko oppaan sisältö, mutta epäselväksi jääneet kohdathan voi aina arvata ja soveltaa itselle sopivaksi.

 

 

Minähän pyöräilen niin kuin paikallisetkin

Paitsi että tuo ei aivan toteutunut. Kun Tanska varmistui vaihtokohteekseni, olin aivan varma, että vuokraan pyörän ja ajelen sillä viikon. Mutta ne tanskalaiset ajoivat pyörillään niin kovaa vauhtia, etten uskaltanut lähteä kartan kanssa sekaan! Ja itse asiassa pyörävuokraamotkin olivat todella etsimisessä huhtikuussa. Toukokuussa vuokraamon löytäminen olisi ollut jo helpompaa. No aamubussi-iltapäiväkävely –yhdistelmä toimi hyvin.

Lauantaina lopulta löysin paikan, josta sain vuokrattua pyörän. Sitten sainkin käyttööni todellisen kaunokaisen! Sillä kiersin viikonloppuna koko kaupungin karttani reunoja seuraillen. Kerran olin ajautua itäreunalla kartan ulkopuolelle, mutta siinä vaiheessa käänsin ohjauspyörää luoteeseen.

 

En olisi halunnut oppia

Kantapään kautta oppimisen olisin mielelläni jättänyt väliin. Sitä kuitenkin tapahtui ja niinpä annan matkustelijoille kolme selkeää ohjetta:

  • Kun olet suunnittelemassa reissua, ota kunnolla selvää hotellista. Vältyt järkytykseltä avatessasi huoneesi oven ensimmäistä kertaa. Ja seuraavatkin avaamiskerrat ovat helpompia.
  • Kun lennot ovat lähellä, pidä kaikki kännykät auki ja äänet ja värinä päällä niin, että varmasti huomaat lentoyhtiöiltä tulevat lentojen peruutuksia ja siirtoja koskevat viestit. Ei kotimatka veny iltamyöhään ainakaan oman töppäyksen takia.
  • Vieraassa kaupungissa varmista, että olet menossa oikeaan paikkaan sovittuun tapaamiseen. Säästät kaikkien aikaa, omia rahojasi eikä kenenkään tarvitse järjestellä aikatauluja uudelleen.

  

Erasmus-vaihtoon kannustaen ja ”älä tee samoja virheitä” opastaen
Teija Harju

 

ESN Sound Festival

t7leja00 Kirjoittanut t7leja00   blogissa Tuulimyllyjä ja puukenkiä
Julkaistu 22.5.2012, klo 20:33

Viikonloppu meni ESN Sound festivaaleilla, joka oli pieni pettymys, mutta ehkä odotin liikaa festareilta johon lippu maksoi vain 45 €. Lähdimme perjantai aamuna matkaan bussilla 9.30 ja matka kesti noin 4-5 tuntia. Outoa matkassa oli, että emme pysähtyneet kertaakaan.

Festari oli Belgiassa Breen kylässä, tai oikeastaan kylän vieressä olevan metsän keskellä. Osallistujia tapahtumaan oli järjestäjien mukaan 500, eli aika pieni festivaali. Siellä oli vain 2 lavaa, yksi ulkona ja yksi sisällä. Musiikki ei oikein napannut, mutta ihmisten kanssa oleskelu korvasi sen.

Kun maksoimme liput meille kerrottiin että nukkuisimme sisällä, mutta kun saavuimme perille yllätyimme hieman koska jouduimme nukkumaan teltassa. Yöllä ei todellakaan ollut kovin lämmin, enkä osannut varautua teltassa nukkumiseen. Sunnuntaina saavuimme takaisin Groningeniin ja sain tietää, että Suomi ei päässyt loppuotteluun ja oli hävinnyt myös pronssiottelun. Kyynel.

This is Erasmus.

k8pani01 Kirjoittanut Niko Pääkkönen   blogissa Double Degree! Raus Raus!
Julkaistu 22.5.2012, klo 17:27

Huh. Vihdoin se on takana. Viikonloppu nimittäin. Tällä viikolla on onneksi opintomatka -viikko, joten suurin osa tunneista on peruttu - koulua on itseasiassa ainoastaan huomen aamulla. Nyt on siis aikaa levätä ja latailla pattereita. Aloitetaas tarinointi.

Torstai - SommerTagTraum

David Guetta, Taio Cruz ja liuta muita DJ artisteja tuli konsertoimaan tuohon asuntolan viereiseen Friedrichau puistoon. Liput oli loppuunmyyty ja muutenkin aika suolaisen hintaiset, joten mentiin puistoon aitojen taakse kuuntelemaan ja fiilistelemään kaunista kesäpäivää Erasmus porukalla.

Friedrichaun puisto
 Puistossa
 Porttien ulkopuolella

Täällähän tosiaan on jo tähän aikaan keväästä vaihtelevasti mahtavat ilmat, kun mittari kohoaa +30c tuntumaan. Omasta mielestäni nuo ilmat on kyllä jo aivan perseestä, kun huoneessa ei ole minkäänlaista ilmastointia ja tänne suorastaan tukehtuu. Tuona torstai-iltana kylmä kuitenkin hiipi aika nopiaan, joten siirrettiin väki meidän asuntolan kellarikerroksen "hulppeisiin" kuntosalitiloihin pelailemaan biljardia ja pingistä, sekä nauttimaan virvokkeita.

Poistuttiin kuitenkin jo yhdentoista maissa katsomaan konsertin loppuhuipentumaa, ilotulitusta, läheiselle kukkulalle. Suurin osa lähti kotiin ja ilta oli pulkassa.

Valoshow
Yöllä puistossa
Sprollin alakerrassa
Ilotulitus

Perjantai - Peterin bileet

Peter on eräs meidän luokkalainen saksalainen opiskelija, joka asuu kommuunikämpässä Neu-Ulmin keskustassa sijaitsevassa kerrostalossa. Kerrostalo on viisikerroksinen ja jokaisessa kerroksessa asuu jonkin sortin opiskelijoita. Puoli vuosittain heillä on tapana pistää pystyyn suuret teemabileet - viime marraskuussa teemana oli luonnollisesti Halloween, josta oonkin jo blogannut aiemmin.

Nyt perjantaina teemana oli "Favorite Decade" eli suosikki vuosikymmen. En löytänyt mistään kirppistä, mitään uuttakaan ei raskinut ostaa ja varsinaisesti mihinkään aikakauteen profiloivaa vaatekappalettakaan ei löytynyt. Lähimmäksi liippasi verkkatakki 70-luvun suuntaan, joten ajoin parran viiksiksi, muotoilin hiukset kilolla geeliä littanaksi sivuille ja laitoin vielä halvat reiskat päähän. Günther oli syntynyt.

Aloiteltiin ilta Lassilla, joka oli ostanut henkkamauritzilta henkselit ja lätsän 15 eurolla, ja nämä yhdistettynä kaapin pohjalta löytyneisiin puuvillahousuihin ja valkoiseen kauluspaitaan muistuttivat prikulleen 30-luvun saksalaista paperipoikaa. Laurilla puolestaan oli nahkarotsi, jonka sovittiin olevan tarpeeksi 80-luku lookkiin.

Muita ei ilmeisesti ollut tulossa, joten iskettiin pöydälle kaksi pulloa Jägermeisteriä ja alettiin pelaamaan Lassin nettiin tekemää juomapeliä kolmistaan. Käytännössä juomapeliin annettiin vain osallistujen nimet, valittiin juodaanko shotti 3, 5 vai 8 sekunnin välein ja monenko shotin jälkeen voittaja ratkeaa. Peli arpoi satunnaisesti pelaajan kuka joi, ja eniten juonut voitti. Paras peli ikinä.

Tämän jälkeen oltiinkin valmiita lähtemään itse bileisiin. Kerrostalon jokainen huone oli musiikkilajiltaan ja koristeiltaan erilainen - Peterillä 90-lukua, muistaakseni 2-kerroksessa puolestaan oli jotain 50-luku meininkiä. Hämärien muistikuvien saattelemana ostettiin vielä lisää jekkua, kutsuttiin lisää kavereita bileisiin, poliisi kävi kertaalleen ovella, joku toi vielä lisää viinaa bileisiin ja.. Sitten herään kotoa. Kaikki kamat tallessa. Oli kai meillä hauskaa.

Kuvia ei valitettavasti tästä illasta ollut, mutta fiilis oli vähän tämmönen

Lauantai - Müncheniin

Mestarien liigan finaali FC Bayern München vastaan Chelcea FC pelattiin viime lauantaina Münchenissä. Tiedettiin, että kaupunki on varmasti täynnä jalkapallofaneja ja aivan kaaoksessa, joten eiköhän me fiksuina ihmisinä päätetty lähteä sinne. Siitäkin huolimatta, että Suomi pelasi samaan aikaan Venäjää vastaan välierissä ja tämä ottelu jäisi siis näkemättä. Näin lopputuloksen nyt tietäen, tämä ei haitannut. Sen sijaan kaamea krapula haittasi. Olo oli yksi kauheimmista ja pahempaa oli edessä.

Tästä kuitenkin selvittiin, ja parin tunnin junamatkan jälkeen Münchenin finaalihumuun oli päästy. Kaupunki suorastaan lainehti ihmisistä. Areenan tuntumaan oli kuulemamme mukaan aivan turha yrittää, eikä siellä olisi kuulemma päässyt edes metrosta ulos. Jätti screenistä olisi pitänyt myös maksaa lähteistä riippuen joko 6e tai 100e lipusta, joten sekin vaihtoehto hyllytettiin. Itse areena liput olisi muuten olleet kepeästi yli 1000 euroa näin myöhään ostettuna. Floran, joka on unkarilainen erasmus, kaveri Münchenistä tiesi paikan, jossa peliä pääsi katsomaan ilmaiseksi valkokankaalta. Suunnattiin siis sinne.

 
 Raflat oli ihan täynnä
 Torit oli täynnä roskaa
 Porukkaa oli pilvin pimein - ei ees nää näistä kuvista
"Ketkä ei usko Jeesukseen joutuu helvettiin"

Paikka sijaitsi muutaman kilometrin päässä ydinkeskustasta, ja kävellessä nähtiin yhtä sun toista (yllä muutama kuva). Itse määränpää oli joen varrella puistossa, johon oli kyhätty hiekkaranta ja pieni uima-allas, jonka keskellä valkokangas sijaitsi. Omia juomia ei olisi saanut olla, koska alue oli niin ikään "biergardenia" eli jokseenkin suomennettuna ulkoilmabaaria. Käytiin hakemassa kuiteskin muutama kori kaljaa joen viereen, jossa vietettiin koko päivä odotellen peliä, joka alkoi vasta illalla. Ja myöhemmin vähän viiniä. Ja lisää kaljaa. Kävin myös syömässä Kaisan & Kaisan kanssa vietnamilaisessa raflassa, jota epäilin parin päivän päästä kaamean oloni syyksi, vakka hyvää ruokaa olikin.

 
Allekirjoittanut keskellä edustaen Münchenin värejä
Joki, jonka vieressä puisto sijaitsi, oli kuvan kaunis
Kaisa & Kaisa
Vietnamilainen safka mitä syötiin

Puisto ja sen hiekkaranta

Viimeinen juna Ulmiin lähti klo 23.00, ja peli loppui vasta puoli tuntia tuon jälkeen. Lassi ja Cristiina teki fiksusti, ja lähtivät tuohon junaan. Me muut vannottiin bilettävämme seuraavaan junaan asti, joka lähti vasta noin 5.30. Toisin kävi. Pelin jälkeen ei löydetty yhtään hyvää baaria. Oikeastaan koko kaupunki sammui, koska Bayern München hävisi. Tottakai kaduilla näkyi vielä ihmisiä, joissain baareissa näkyi porukkaa ja näin, mutta kun mitään hyvää paikkaa ei tiedetty ja kaikki tuntuivat suuntaavaan koteihin tai juna-asemalle nukkumaan, ei mekään keksitty enää muuta.

 Kun Bayern teki maalin..

..kun Chelcea teki maalin
 Erasmukset ryhmäkuvassa
Tähän kuvaan oon näköjään itekin eksynyt

Ensimmäiseksi koitettiin etsiä taksia, kun ajateltiin että kymmenen hengen porukalla 100 km taksimatka varmaankin jakaantuisi noin 20 euroa naama. Taksikuski kuitenkin veikkaili yhteensä noin 400 euron tikkiä, joten haaveeksi jäi. Oli vain yksinkertaisesti odotettava aamuun, jos ei halunnut ottaa nopeampaa ICE junaa, joka olisi maksanut 35 euroa nuppi. Nuo paikallisjunat ovat siis 30e/5hlö ryhmälipulla, eli 6e naama.

Paikallisjunat ovat siis huomattavasti halvempia. Tästä syystä niitä käyttääkin joka ainoa saksalainen, joka matkustaa baijerissa tai baden-wuttenbergissä tapahtumiin. Toisin kuin ICE-junissa, paikallisjunissa ei luonnollisesti ole paikkavarauksia istumapaikoille. Eikä oikeastaan edes rajoitusta, kuinka paljon yhteen vaunuun voi ahtautua porukkaa. Olo on kuin suoraan karjavaunusta. Enkä liioittele nyt yhtään.

"I don't want to be in München anymore"

Hypättiin Kaisan kanssa klo 3.30 Ulmiin menevään junaan Münchenin rautatieaseman raiteella numero 17. Ajattelin, että keretään saada istumapaikat ennen kuin juna lähtee liikkeelle pari tuntia myöhemmin. Ei saatu. Nojailin ensin seinään, ja käperryin myöhemmin sikiöasentoon junan lattialle. Olimme tässä vaiheessa lopettaneet juhlimisen jo neljä tuntia sitten puoliltaöin, oli laskuhumala ja väsytti. Yritän kovasti keksiä tilannetta, milloin olisin joutunut olemaan yhtä ahtaassa tilassa. Ainoan tilanteen minkä keksin, on kolme tuntia tästä eteenpäin seuraavassa junassa. Tämä juna kun nimittäin lähtikin liikkeelle jo 4.30 pääteasemana Augsburg, ja junaa oli vaihdettava. Onni onnettomuudessa, myös Ulmin juna oli tuleva tätä kautta. Noin puoli tuntia aikataulua jäljessä, noin kello 7.00 (Augsburg on tunnin matkan päässä Munchenistä paikallisjunalla).

Tunnin nokosten jälkeen Augsburgin juna-aseman lattialla, mentiin Kaisan kanssa raiteille odottamaan tuota viimeistä koitosta. Soitettiin Müncheniin muille erasmuksille, ja kyseltiin kuinka täynnä juna oli. Junan puolen tunnin myöhästyminen johtui yksinkertaisesti siitä, että juna oli liian täynnä. Ihmisiä oli jouduttu heittämään junasta pihalle. Juna ei ollut päässyt liikkeelle. Onpahan perkeleen hyvät lähtökohdat survoutua Augsburgissa samaiseen junaan.

Juna-asemat niin Münchenissä kuin Augburgissa oli täynnä ihmisiä, ketkä vain halusivat kotiin.

Junan saapuessa Augsburgiin, kirittiin heti ovelle. Junasta nousi viisi ihmistä ulos. Junaan nousi kaksikymmentä. Tällä kertaa oli turha unelmoida sikiöasennosta junan paskaisella lattialla. Tällä kertaa ainut unelma oli, etten oksenna vieressä seisojan niskaan. Jalat nipussa, jokaisen vieressä seisojan kanssa kosketusetäisyydellä ja vielä porukkaa survoutuu sisään. Kun junan vessakin oli täynnä ja kukaan ei enää pystynyt liikkumaan, lähti juna viimein liikkeelle. Junan happipitoisuus oli varmaasti huonompi kuin Himalajan vuoristossa. Itseasiassa, Himalajalla on luultavasti kevyt happipitoisuus, mutta puhdas ilma. Tuon junamatkan ilma oli täynnä hien ja paskan hajua.

Tunnin junamatka tuntui ikuisuudelta. Tuskan hiki valeli kasvoja. Paikallisjuna pysähtyi jokaiselle mahdolliselle pysäkille. Augsburgista Ulmiin on ainoastaan 80 kilometriä. Pysäkkejä sen sijaan on noin 20. Voin ainoastaan kuvitella, kuinka leppoisasti junamatka sujui heillä, ketkä kerkesivät saada istumapaikan junasta ja pystyivät nukkumaan. Näitä oli ehkä 20% junan matkustajista. Ehkä vähemmän.

Sunnuntai - ei koskaan enää

Kotiin päästyämme oli sunnuntai. Sunnuntai nukuttiin. Ja kärsittiin. En oikeasti sanonut ei koskaan enää. Sanoin, että ei ensi viikolla. Nyt on tiistai, ja olo alkaa normalisoitua.

Yhden asian lupaan. En enää ikinä mene paikallisjunaan jos en saa istumapaikkaa. En enää ikinä.

Kun naamamuistisi ei vain riitä

m9wada00 Kirjoittanut Daniel Wallenius   blogissa Ikiliikkujan päiväkirja
Julkaistu 22.5.2012, klo 16:54

Kun tuntee paljon ihmisiä, ei kaikkia väkisinkään voi muistaa ja nimien ja naamojen yhdistäminen tuntuu vaikealta. Erityisesti hankaluuksia tulee, kun tutustuu jälleen uusiin ihmisiin. Olen kehitellyt keinon selvitä näistä tilanteista. Yleensä vältän ihmisen nimen mainitsemista ellei ole ihan pakko, mutta aina sekään ei auta. Ei ole kuin kaksi viikkoa, kun sanoin antavani Teemulle yhden tekstin. Tähän "Teemu" kivahti olevansa Marko. Viimeisen viikon aikana olen kuitenkin joutunut huonon naamamuistini takia poikkeuksellisen noloihin tilanteisiin.

Viime keskiviikkona oli viestinnän pääsykokeen ensimmäinen vaihe. Valvoin sitä yksikkömme Suomen kielen opettajan kanssa. Käytännössä pääsykokeen valvominen tarkoitti sitä, että toivotimme opiskelijat tervetulleiksi, opettaja kertasi kokeen säännöt ja sitten vain tarkkailimme, että kaikki sujui hyvin. Kokeen lopuksi opettaja katsoi henkilöllisyystodistukset ja merkkasi läsnäolot, minä puolestaan annoin kaikille mukaan infokirjeen pääsykokeen toisesta vaiheesta. Lopuksi aakkostin paperit.

Palautimme pääsykoepaperit aulan infotiskille. Siinä istuivat opinto-ohjaajamme, lukujärjestysgurumme ja ruotsinopettajamme, jotka innokkaina vastailivat yhden hakijan kysymyksiin. Hakija näki minut, kääntyi ja totesi:
"Sää olit se Daaniel, tai joku D"

Minulla ei ollut hajuakaan, kenen kanssa juttelin, joten vastasin hyvin varatuneesti että joo. Siihen nainen totesi, että "Et sää varmaan muista, mää oon vieny sut kerran baarista kotiin." Jäin monttu auki tuijottamaan hakijaa ja opettajien mukaan menin täysin punaiseksi. Vasta siinä vaiheessa, kun se kertoi olevansa Idan kaveri, tajusin, että eräänä iltana viime talvena olin Idan houkuttelemana eksynyt jostain riennoista Kaarleen. Yksi Idan kavereista oli ollut kuskina ja kyydinnyt minutkin kotiin. Koska en vain satu muistamaan ihmisten naamoja, sain kuunnella piikittelyä loppupäivän.

Pistimme keskiviikkoiltana myös hulinat pystyyn Tumen kotiinpaluun kunniaksi. Päätimme lopuksi lähteä Kaarleen, jonka tanssilattialla vietimmekin jälleen melko hyvää laatuaikaa. Sitten kaikki vain keksivät lähteä johonkin, joten minäkin suuntasin kotiin. Kotimatka kesti kuitenkin neljä tuntia. Törmäsin Otokylän pihassa Riskiryhmään, jonka kanssa kävin Jouskarissa ja jäin pihaan jatkoille. Päätin, että oma sänky on paras paikka siinä vaiheessa, kun osa ryhmäläisistä päätti sateesta huolimatta alkaa kaivaa telttaa varastosta esiin.

Torstain makoilin kotona ja katsoin Suomen peliä, mutta perjantaina olimme jälleen Tuomaksen ja kumppaneiden kanssa vauhdissa. Ensin olimme Tumella, sitten olimme Olgalla, sitten kävimme Nukessa ja päädyimme sieltä Linja 25:een pelaamaan korttia. Voitin ristiseiskaturnauksen ja lähdimme Paloasemalle. Siellä hilluin sulassa sovussa viestinnän, tanssin ja musiikin opiskelijoiden kanssa ja lupauduin aloittamaan baletin. Lopuksi lähdin taas jatkoille, tällä kertaa yhden kaverin kanssa pelaamaan korttia.

Kotiuduin kymmeneltä ja menin nukkumaan. Katsoin Suomen pelin, kirjoitin lehdistötiedotetta Osuuskunnasta ja menin takaisin nukkumaan. Uuteen viikkoon piti kerätä voimia, joten käytin koko viikonlopun nukkumiseen ja jääkiekon katseluun sunnuntai-iltaa lukuun ottamatta. Silloin kokoonnuimme vihdoin minä, Make ja Tume ja menimme Kauppuriin syömään jumalten ruokaa.

Tämä viikko onkin sitten ollut osuuskuntaa osuuskunnan perään. Maanantaina istuin ensin Hennan kanssa juttelemassa osuuskunnan markkinoinnista, sitten Hennan, Millan ja graafikkomme kanssa nettisivuista ja sitten Hennan ja Millan kanssa markkinoinnista. Pidimme tunnin tauon ja lähdimme Biskettiin kahville ja tekemään Taijan kanssa osuuskunnan sääntöjä. Kaksi tuntia selasimme omaa sääntöluonnostamme, muiden osuuskuntien sääntöjä ja  osuuskuntalakia. Nyt meillä ainakin on säännöt. Lopuksi kävin moikkaamassa Maijaa Subilla ja käppäilin kotiin. Illan muokkasin Tanssia-näytösten kuvia ja latailin niitä nettiin.

Aamulla tapasimme Millan kanssa keskustassa ja lähdimme Yrityshautomopalaveriin jatkamaan osuuskunnan liiketoimintasuunnitelman kimpussa. Töitä on edelleen valtavasti, mutta ensimmäistä kertaa saimme jonkin hyvin konkreettisen kuvan osuuskunnan toiminnasta. Se kuva toi mukanaan myös hieman ongelmia, mutta toistaiseksi juna jatkaa eteenpäin. Iltapäivällä lähetin Hollantiin parisataa valokuvaa Google Docsin kautta. En edes tiennyt, että siellä voi jakaa .zip-tiedostoja, mutta niin vain menivät perille. Isojen valokuvapakettejen ongelma on siis ratkaistu.

Olen myös viime öinä alkanut jälleen nähdä hyvin erikoisia unia. Olen ollut luokkalaisten kanssa Ylläksellä, asunut Lahdessa, Torniossa ja Savonlinnassa sekä käynyt tanssi- ja kokkikursseilla. Toissayönä näin unta, että asuin kartanokommuunissa ja tarhasin hanhia. Yksi hanhista muni kultamunia ja joku luopio myrkytti sen. Se väänsi viimeisillä voimillaan minulle vielä yhden kultamunan haukkuen minua samalla itsekkääksi paskaksi, joka ajattelee sitä vain hautomakoneena. Lähdin kultamuna taskussani Kaarleen katsomaan jääkiekkoa, mutta pyörästäni puhkesi kumi. Yksi journalismin opettajistamme yritti korjata sitä paperimassapalloilla ja ilmapallolla, mutta ei onnistunut, joten kävelin. Miten niin ei kannata pelata Angry Birdsiä ennen nukkumaanmenoa?

Viime yönä puolestaan asuin jälleen kommuunissa. Tällä kertaa hulppeassa, noin 500-neliöisessä kerrostalokämpässä asui muiden ihmisten lisäksi kaksi koulumme palkkalistoilla olevaa tanssinopettajaa. Pidimme hullun isot bileet kämpässä. Ne olivat täynnä vaihtareita, joista yksi veti tätä biisiä livenä kertoen olevansa kyseisen bändin kitaristi. Tanssinopettajat eivät olleet kovin mielissään bileistä ja tulivat puolen tunnin välein äänekkäästi vaatimaan minulta korvatulppia. Taivuin lopulta heittämään bileväen ulos talosta. Koulu on siis elämäni ja piste.

« Edellinen 1 ... 243 244 245 246 247 248 249 250 251 252 253 ... 353 Seuraava »