print
Kitendawili! – Tansanian arvoitus

1 2 Seuraava »

Kwa heri Tanzania! Näkemiin Tansania!

aija Kirjoittanut Aija Saari   blogissa Kitendawili! – Tansanian arvoitus
Julkaistu 9.7.2012, klo 20:34

Olen palannut Suomeen nelisen viikkoa sitten. Neljä viikkoa… Apua, mihin aika katoaa?! Paluutani seurasi välitön hyppy takaisin hurjaan työ- ja opiskelurumbaan. Onneksi tällä kertaa sain kuitenkin palata Suomen kesään, joten shokki ilmaston suhteen ei ollut niin raju, kuin talvella. Mutta tämä länsimaalainen elämäntahti, huh, tässä sitä on sopeutumista vaikka Afrikan seikkailuni ei tällä kertaa ollutkaan ajallisesti kovin pitkä.

Mitä sitten jäi käteen reilusta neljästä viikosta Tansaniassa? Vaikka mitä! Paljon ihania ystäviä ympäri Suomea ja maailmaa, ikimuistoisia kokemuksia sekä nälkä nähdä ja tehdä enemmän. Koen, että olen jälleen kasvanut piirun verran ihmisenä. Olen oppinut paljon uusia asioita tansanialaisesta kulttuurista, ihmisistä ja jopa swahilin kieli tuntui tarttuvan minuun paremmin kuin edellisellä reissulla. Sain mukaani myös reilun annoksen itseluottamusta. Nyt tiedän, että osaan ja pystyn toimimaan sekä tekemään työtä maailman toisella laidalla.

Myös huoli Raun päiväkodin lapsista tuli mukanani Suomeen. Toisinaan yritän kuvitella, mitä näiden tapaamieni lasten tulevaisuus tulee olemaan. Tässä ei auta vilkaskaan mielikuvitus; tulevaisuus voi tuoda heille melkeinpä mitä vain. Jos elämä etenee mukavasti, ruokaa ja tarvittaessa lääkkeitä on saatavilla, pääsevät he kenties kouluun. Entäpä ne lapset, jotka tietämättään kantavat HI-virusta? Tässä kohdassa turhaudun.

Tällä kertaa Tansania tuntui melkeinpä kodilta ja tansanialaiset perheeltä. Kaikki perheet tosin ovat toisinaan kummallisia. Tiedän jo nyt, että palaan vielä Tansaniaan. Ihan takuulla palaan Raun päiväkotiin, missä toivottavasti odottaa tunteikas jälleennäkeminen. Näinkin lyhyessä ajassa ehdin jo kiintyä kovasti päiväkodin välittömiin ja nauravaisiin lapsiin. Erityisesti eräs pitkänhuiskea 5-vuotias tyttö sai paikan ajatuksissani.

Reissaamisen kääntöpuoli on ikävä. Siltä ei voi välttyä. Suomessa ikävöin Afrikan ääniä, värejä, tuoksuja, tervehdyksiä sekä erityisesti ihmisiä. Toivoisin, että oppisin itse elämään enemmän hakuna matata – hetkiä, siis vailla huolen häivää. Jostain syystä stressihormonin välitys kiihtyy jo Helsinki-Vantaalla. Tässä on minulla vielä opettelemista.

Uusien asioiden kokeminen sekä oman osaamisen vieminen uuteen ympäristöön ja tuntemattomaan maahan on kokemus, jota suosittelen lämpimästi opettajaksi opiskeleville. Tansaniassa opettajien koulutus on vielä hyvin perinteistä ja tiedonjano on kova. Erityisesti paikan päälle toivotaan opettajia, jotka voisivat kouluttaa uusia opetusmenetelmiä maan omille opettajille. Oppilasryhmät ovat suuria ja lapset vilkkaita. Kuria perinteisissä tansanialaisissa kouluissa pidetään vielä vitsan avulla, koska muusta ei ole tietoa. Näihin vaivoihin löytyisi varmasti uutta näkökulmaa monen suomalaisen opettajaopiskelijan työkalupakista.

Tähän päätän blogini Tansanian vaihdosta. Kiitos lukijoille. Jatkan haaveilua seuraavasta matkasta Afrikkaan.

 

-Aija-

Ja seuraavaksi Zanzibar

aija Kirjoittanut Aija Saari   blogissa Kitendawili! – Tansanian arvoitus
Julkaistu 6.6.2012, klo 20:34

Viimeinen ilta Moshissa. Ihmettelen, mihin kaksi ja puoli viikkoa elämästä on kadonnut. Tuntuu, että aika on karannut käsistä. Toisaalta taas tiedän, että olen jälleen oppinut paljon uutta. Eilen juttelin taksikuskin, joka ei osannut sanaakaan englantia ja silti hinnan ja määränpään sopiminen sujui ihan sujuvasti swahiliksi. Vaihdettiinpa myös päivän kuulumiset. Tätä tulen kaipaamaan; jutustelua ihmisten kanssa.

Päiväkodilla olemme ehtineet jakaa lahjoituksia päiväkodin käyttöön sekä myös lapsille kotiin vietäväksi. Olemme hankkineet lahjoitusrahoilla monenlaista tarpeellista, ensiaputarvikkeita, ylimääräisiä välipaloja, siivousvälineitä, koulutarvikkeita, uudet verhot ja lämpimiä vaatteita lapsille. Eräänä iltana maalasimme päiväkodin seiniä lapsille yllätyksenä. Järjestimme myös juhlat lapsille ja heidän vanhemmilleen afrikkalaiseen tyyliin. Tarjolla oli ruokaa, limsaa ja herkkuja. Tunnelma oli katossa. Tanssiminen keskeytettiin vain ruokailun ajaksi.  Juhlista nauttivat sekä lapset että vanhemmat. Oli oikein mukava tavata lasten vanhempia. Mamojen lisäksi paikalle saapui myös erään pienen tytön isä. Erityisen huojentavaa oli nähdä tytön lempeänoloinen isä. Tiedämme, että tämän lapsen äiti kärsii mielenterveysongelmista, eikä pysty huolehtimaan lapsistaan. Näitä lapsia tulee kyllä kova ikävä.

Olen päässyt myös vierailemaan Msamaria nimisessä katulapsien kodissa. Msamariassa eletään jatkuvasti kädestä suuhun ja toiminta on vaakalaudalla koko ajan. Vierailumme aikana lapsille kytkettiin takaisin juokseva vesi, joka oli ollut poikki muutamia päiviä maksamattomien vesilaskujen takia. Avoimen laskun oli maksanut eräs suomalainen vierailija. Työntekijöille maksetaan palkkaa silloin, kun rahaa sattuu olemaan. Tällä hetkellä työntekijät tekevät hommia ilman palkkaa. Msamariassa asuu kolmisenkymmentä poikaa ja vajaa kymmenen tyttöä. Yleensä lapset löydetään kadulta. Tavallinen tarina on, että perheessä on tullut riitaa, ei ole varaa ruokaan tai lapsia hyljeksitään jommankumman vanhemman uudessa avioliitossa. Msamarian henkilökunta pyrkii avustamaan lapsia kotiinpaluussa. Jos kotiin palaaminen ei ole mahdollista, pyritään heille löytämään koti jostain muualta.

Eilen kävin tutustumassa Veta ammattioppilaitokseen täällä Moshissa. Olin kyllä positiivisesti yllättynyt! En juuri keksinyt eroja suomalaiseen ammattiopetukseen. Minua isännöineet herrat vaikuttivat oikein innovatiivisilta ja avoimilta uusille opetusmenetelmille. Alunperin tunteroisen mittaiseksi suunniteltu käynti koululla venähti puoleen päivään. Asiaa riitti puolin ja toisin. Yrittäjyyden ja yrittäjyyskasvatuksen arvo on tässä oppilaitoksessa ymmärretty. Parhaillaan koulussa rakennettiin työtilaa, jossa eri opintolinjojen opiskelijat voivat tavata ja suunnitella monialaisia yritysprojekteja. Vetassa ollaan myös hyvin avoimia kansainväliselle yhteistyölle ja he ottavat ilolla vastaan opettaja- ja opiskelijavaihtareita. Osa oppilaista asuu kampuksella, joka vaikutti hyvin rauhalliselta ja siistiltä. Vetassa opiskelijat käyttäytyvät kohteliaasti opettajia kohtaan ja valmistumisprosentti lähentelee sataa.

Tällä matkalla tuntuu, että aika loppui kesken. Uskon, että palaan Moshiin vielä jonain päivänä. Nyt kuitenkin pakkaan rinkkaa ja valmistaudun unohtamaan kaikenlaisen työnteon vajaaksi viikoksi Zanzibarin valkealla hiekalla.

Asante sana Moshi. Jambo Zanzibar!

Kilimanjaro – kohtaamme jälleen

aija Kirjoittanut Aija Saari   blogissa Kitendawili! – Tansanian arvoitus
Julkaistu 3.6.2012, klo 17:54

Lindissä vietetyn viikon jälkeen oli aika pakata rinkka ja jatkaa matkaa Dar es Salaamin kautta Pohjois-Tansaniaan. Dar es Salaamissa matkaseurueeseen liittyi yksi kaveri lisää lahjoituskassien kanssa. Darissa ehdin muistella pari päivää eloa pari vuotta sitten, tavata tuttuja ja nauttia Intian valtameren rannoista. Maailma tuntui jälleen hyvin pieneltä, kun törmäsin pariin tuttuun myös ihan sattumalta. Kohti Moshia lähdimme linja-autolla. Matka Dar es Salaamista Kilimanjaron juurelle Moshiin kesti noin 8 tuntia.

Perillä Moshissa meitä odotti majapaikka suomalais-tansanialaisen Tanzania Volunteers yrityksen talossa. Pimeässä suoritettujen ämpäripesujen ja afrikkalaisen vessan jälkeen kaikilla länsimaisilla herkuilla varustettu talo tuntui oikein kodikkaalta. Moshissa ilmasto on myös jonkin verran viileämpi kuin etelässä, mikä myös tuntui mukavalta vaihtelulta runsaan hikoilun jälkeen. Iltaisin olen joutunut jopa vetämään päälle pidempää vaatetta.

Yhden lepopäivän jälkeen pääsimme vihdoin tapaamaan lapsia Raun päiväkodissa. Rau on hyvin köyhä lähiö Moshin laitakaupungilla, missä HIV-posiitiivisten ihmisten osuus väestöstä on huolestuttavissa lukemissa. Osa päiväkodin lapsista on myös HIV-positiivisia. HIV-testin tekeminen Tansaniassa on nopeaa ja ilmaista. Monissa perheissä lapsia ei kuitenkaan testata, koska lapsen mahdollisesti positiivinen tulos tarkoittaisi sitä, että myös vähintään toinen vanhemmista on HIV-positiivinen. HIV on Tansaniassa niin suuri tabu, että monet ihmiset elävät mieluummin epätietoisuudessa, kuin ottavat sen riskin, että joku näkisi heidät AIDS-klinikan asiakkaana. Usein viruksen tuo perheeseen isä, joka myöhemmin jättää perheensä, kun sairaus tulee ilmi perheessä. Tällainen on monien päiväkodin lasten tarina.

Vastaanotto päiväkodissa oli hyvin lämmin. Erityisesti Suomesta tuotujen lahjoituskassien purkaminen aiheutti riemunkiljahduksia. Vanhojen lelujen kunto olikin tosi surkea, joten uudet lelut tulivat tarpeeseen. Seuraavien parin viikon aikana tarkoituksenamme on kunnostaa päiväkodin tiloja, hankkia puuttuvia tarvikkeita ja pitää yleisesti silmällä sitä, että kaikki toimii, kuten on sovittu. Olemme saaneet mukaamme myös rahalahjoituksia, jotka on tarkoitus käyttää fiksusti muun muassa vaatteisiin ja ruokaan.

Normaalipäivänä lapset tulevat päiväkotiin aikaisin aamulla ja viipyvät iltapäivään saakka. Yleensä päivät kuluvat lähinnä opiskellessa swahilia, englantia ja matematiikka. Opiskelu perustuu monotoniseen toistoon. Käytännössä lapset istuvat lattialla rivissä ja luettelevat ulkoa ritirampsuja, joiden tarkoitusta eivät edes ymmärrä. Tarkoituksenamme on muuttaa päivärutiinia niin, että aikaa löytyy myös leikille.

Yleensä lapset saavat päiväkodissa aamulla puuroa ja myöhemmin päivällä riisi- tai maissipohjaista ruokaa. Ravintoarvot näissä sapuskoissa eivät ole kovin hyviä. Muutamina päivinä olemme vieneet päiväkodille erikoisherkkuja, kuten banaaneja ja kananmunia. Osa lapsista on terveitä ja vilkkaita. Joukossa on myös niitä, joiden yleiskunto on aika huono joko aliravitsemuksen tai sairauden takia.

Useat lapset kaipaavat kovasti hellyyttä, joten syliin tulijoita riittää. Kotoa ei välttämättä löydy sellaista henkilöä, jolla olisi aikaa tai halua helliä lapsia. Nämä yhteiset hetket saavat hymyn myös omille huulilleni. Olen kovasti yrittänyt olla tasapuolinen kaikkia lapsia kohtaan, mutta kyllä parin lapsen tarina ja persoona on koskettanut erityisesti. En voi olla miettimättä, millainen elämä näillä lapsilla on edessä. Toisinaan olo on aika toivoton. Toisinaan taas jotain ihan muuta; riemua ja naurua.

Iltaisin ihastelen talomme pihalla Kilimanjaron lumista huippua ja haaveilen ajasta, joilloin ehtisin kiivetä sinne itse.

Terveiset Etelä-Tansaniasta!

aija Kirjoittanut Aija Saari   blogissa Kitendawili! – Tansanian arvoitus
Julkaistu 30.5.2012, klo 21:33

Matkani Tansaniaan sujui mukavasti. Eniten jännitystä aiheutti matkatavaroiden paino. Helsinki-Vantaalla lentoyhtiön vaaka näytti 22,5 kiloa molemmille lahjoituskasseille. Hienosti pakattu! Hieman jäi harmittamaan puoli kiloa, minkä verran tavaraa olisi vielä mahtunut molempiin laukkuihin. Pääkaupungista lensin Lontooseen, missä minulla oli päivä aikaa fiilistellä kevättä. Ehdin käydä myös lounaalla Brixtonissa – Pikku-Nigeriassa, missä pääsin Afrikka-tunnelmiin. Lontoosta lentoni jatkui iltasella kohti Dar es Salaamia. Tansanian ilmaa pääsin nuuhkimaan seuraavana aamuna. Ihan ensitöikseni heitin pois jalasta saappaat ja vaihdoin tilalle varvastossut. Ilman lämpö ja kosteus tuntui huumavalta mutta jotenkin hyvin tutulta.

Dar es Salaamissa odottelin jatkolentoani kymmenisen tuntia kaikkien kapsäkkieni kanssa. Onneksi lentokentältä löytyi pieni ravintola, johon sain leiriytyä päiväksi. Olin juuri hankkimassa itselleni paikallista puhelinliittymää, kun joku huusi selkäni takana ”Moi!” En voinut aluksi uskoa silmiäni, kun tunnistin tervehtijän tutuksi edelliseltä Tansanian reissultani. Maailma todellakin on pieni.

Iltapäivällä pääsin vihdoin jatkamaan matkaani potkurikoneella kohti Etelä-Tansaniaan. Lentoaika Mtwaraan oli vain tunnin, johon mahtui mukavasti jännitystä, kun ilmakuopissa stuertin tarjoilemat juomat lentelivät ympäriinsä. Stuertin naurusta päättelin, että pelkoon ei ollut aihetta. Pääsin laskeutumaan Mtwaraan ihan ajallaan, missä oululainen Johanna jo odotteli minua. Mtwarasta matka jatkui henkilöautolla kohti varsinaista määränpäätä, Lindiä. Lindissä majoituin perheessä, johon maman lisäksi kuului kaksi nuorta sukulaista ja pieni sukulaispoika.

Nukuttuani matkaväsymyksen pois, pääsin tutustumaan suomalaisen Liike ry:n tukeman Sport Aid Developmentin toimistoon. Toimistolla avasimme ensimmäisen Suomesta tuomani lahjoituskassin, jonka sisältä löytyi pesäpallomailoja, nappulakenkiä ja urheiluvaatetta. Sport Aid Development pyrkii motivoimaan lapsia koulunkäyntiin liikunnan avulla. Hyviä tuloksia on jo saavutettu. Lasten osallistuminen koulutukseen on parantunut ja urheilukenttiä on kunnostettu ympäri eteläistä Tansaniaa. SDA kouluttaa myös tansanialaisia liikunnanopettajia, jotka on usein nimitetty tehtäväänsä pakosta, eikä heillä itsellä välttämättä ole mitään liikunnallista taustaa.

Seuraavina päivinä olin mukana SDA:n järjestämillä liikuntatunneilla eri ala- ja yläkouluilla. Oppilasryhmät olivat suuria. Parhaimmillaan yhdelle liikuntatunnille on osallistunut 120 lasta eri luokilta. Oppilaiden liikuntataidot ovat hyvin vaihtelevia. Ehdoton suosikkilaji on jalkapallo, mutta kyllä suomalainen pesäpallokin sujui yllättävän hyvin. SDA suunnittelee myös pesäpallojoukkueen kasaamista. Jalkapallojoukkueita pojille ja myös tytöille on jo olemassa. Lisäksi löytyy myös netball joukkue tytöille. Netball on joukkuelaji, joka muistuttaa aika paljon koripalloa. Säännöt ovat kuitenkin hieman siistimmät, eikä pelaaminen huivi päässäkään tuota mitään vaikeuksia.

Pääsin mukaan myös SDA:n järjestämään Sport Bonanzaan, missä eri lajeja esiteltiin syrjäisempien kylien lapsille. Johannan kanssa pidimme myös ensiapukoulutusta urheiluvastaaviksi valituille oppilaille. Toiminnalliset menetelmät tuntuivat olevan paikallisille opettajille uutta. Saimme kivoja kommentteja opettajalta, joka oli mukana harjoittelemassa ensiaputaitoja oppilaiden kanssa.

Asuminen tansanialaisessa perheessä oli minulle uusi kokemus. Enpä olekaan ennen asustellut näin tarkassa nuhteessa. Joka aamu ja ilta mama seurasi syömistäni ja periafrikkalaiseen tapaan oli sitä mieltä, että syön liian vähän. Illallisella yritin parhaani mukaan syödä niin paljon kuin vain kykenin, jotta mama voisi olla tyytyväinen. En tainnut onnistua siinä kertaakaan. Ilmeisesti eurooppalainen vatsalaukkuni ei kykene käsittelemään afrikkalaisia ruoka-annoksia. Illallisella söimme usein riisiä, kalaa ja ruokabanaania. Ruoka oli hyvää ja sitä todellakin oli riittävästi.

Kaiken kaikkiaan Lindi vaikutti oikein mukavalta ja rauhalliselta pieneltä kylältä. Työmatkoja kuljimme polkupyörällä, eikä liikenne huimannut päätä, kuten suuremmissa kaupungeissa. Lindistä löytyy myös upeita rantoja ja merimaisemia. Matka Lindiin oli pitkä mutta ehdottomasti vaivan väärti. Tänne vielä palaan.

Lindissä vietetyn viikon jälkeen matkani jatkuu Dar es Salaamin kautta Pohjois-Tansaniaan Moshiin.

Matkajännitystä

aija Kirjoittanut Aija Saari   blogissa Kitendawili! – Tansanian arvoitus
Julkaistu 6.5.2012, klo 20:24

Nyt se iski: jännitys. Vaikka olenkin palaamassa maahan, jossa olen käynyt aikaisemmin, en silti osaa välttää jännitystä. Voihan olla myös niin, että sopiva jännitys kuuluu asiaan.

Muistan jälleen, että meissä ihmisissä on paljon persoonallisia ja kulttuurisia eroja. Olen ottanut yhteyksiä syntyjään tansanialaisiin ja eurooppalaisiin afrikkalaistuneisiin tuttaviini ja todennut, että asioista sopiminen voi joskus olla hankalaa ja monimutkaista. Tunnustan kyllä myös sen, että itse arvostan suunnitelmallisuutta ja järjestystä. Epävarmuuden sietäminen on toisinaan minulle vaikeaa. Tätä taitoa koetan kuitenkin opetella aktiivisesti. Moninaiset kulttuurierot ovat realisoituneet minulle viime päivinä. Erilaisuudessa on kuitenkin voimaa ja uskon siihen, että meillä kaikilla on paljon opittavaa toisistamme.

Tutkittu tosiasia on se, että kulttuureissa on eroja. Kulttuurierojen tutkimuksessa on kunnostautunut tutkija nimeltä Hofstede. Hänen mukaansa olennaisia eroja kulttuurien välillä ovat käsitykset valtasuhteista, yhteisöllisyys vs. individuaalisuus, feminiinisyys vs. maskuliinisuus, epävarmuuden sietäminen ja tulevaisuuteen suhtautuminen. Suomalaisilla on tapata nojata tulevaisuuteen. Afrikassa elämä on tässä ja nyt. Myös aikakäsitys voi olla hyvin erilainen. Me suomalaiset edustamme yleensä monokronisesti aikaan suhtautuvaa joukkoa. Meille tärkeää on toimia sovitussa ajassa ja yhteisesti sovitun järjestyksen mukaan. Afrikkalainen aikakäsitys on polykronista, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että aikataulut ovat joustavia ja useita asioita voidaan käsitellä yhtä aikaa ja limittäin. Myöhästyminen tai suunnitelmien muutos eivät ole paheita, kuten meikäläisen monokronisen aikakäsityksen mukaan ymmärretään.

Olen saanut aivan valtavan määrän lahjoituksia ystäviltä, tuttavilta ja jopa ihan tuntemattomilta ihmisiltä. Tällainen hyvän tahdon määrä on melkeinpä hämmästyttävää. Hieman hermostuttaa, miten saan kaikki lahjoitustavarat kuljetettua mukanani määränpäähänsä. Jos tällä reissulla en saa kaikkea mukaani, niin tavalla taikka toisella tavarat kuitenkin toimitetaan Tansanian lapsille.

Olen jälleen onnistunut tekemään itselleni vähintäänkin haastavan reissuohjelman. Mielessäni on monia asioita, joita haluaisin ehtiä tekemään. Olen kuitenkin myös henkisesti varautunut siihen, että asiat eivät mene kuten elokuvissa. Aikaisemmilta Afrikan matkoiltani olen oppinut sen, että muutokset ovat enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Toisinaan muutokset ovat kuitenkin vain hyväksi.

Olen kaivanut varastosta ihanat, luotettavaksi havaitut varvastossuni. Odotan kovasti sitä hetkeä, kun villasukissa talvensa viettäneet varpaani pääsevät nauttimaan Afrikan auringosta. Olen myös selaillut swahilin kielen oppaitani. Pian voin tervehtiä ”Mambo vipi?!” ja saada kenties vastauksen ”Poa!”

Kolme yötä lähtöön.

Koko kirjoitus »

1 2 Seuraava »