Patrick Rothfuss - Viisaan Miehen Pelko

Viisaan miehen pelko on Kuninkaansurmaaja-kronikan toinen osa.

Tarina seuraa Kvothen-nuoren päähenkilön elämää hänen omasta näkökulmastaan, ensimmäisen persoonan kerronnan kautta.

Tässä osassa perehdytään paremmin Kvothen nuoruuteen ja koulutukseen, ja kuinka hänestä tuli legenda jo omana elinaikanaan, ja kuinka nuoren miehen elämä muuttuu yllättävästi asioiden edetessä omalla painollaan.

Tarinaltaan Viisaan miehen pelko näyttää noudattavan perinteisen fantasian kaavaa, mutta iloiseksi yllätykseksi sisältää useita yllättäviä käänteitä jotka rikkovat näitä kaavoja.

Myös tarinankerronta ja dialogi on toteutettu upeasti, ja kirjassa esiintyvät lukuisat runot ja tarinat tempaavat mukaansa.

”On kolme asiaa joita kaikki viisaat miehet pelkäävät: myrskyisää merta, kuutonta yötä ja lempeän miehen vihaa.”

Kirja on yksi omia suosikkejani erityistä sen rakastettavan hahmogallerian takia, ja mielestäni kuuluu jokaisen fantasiasta pitävän lukulistalle! Omia suosikkihahmojani ovat ehdottomasti Vashet-palkkasoturi, joka kouluttaa Kvothea taistelemaan, ja mystinen keijunainen Felurian, jota yksikään mies ei voi vastustaa.

Sarjan ensimmäinen osa Tuulen Nimi on julkaistu aikaisemmin vuonna 2010 mutta sarjan kolmatta osaa The Doors Of Stone-kirjaa ei ole vielä julkaistu.

- Roope KIR15SP

 

 

Tuttua ja turvallista

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito
(2014)

Takana puhumisen taito oli vuoden 2014 Kirjan ja ruusun päivän kampanjakirja, jota jaettiin kirjakaupoissa muiden kirjaostosten kylkiäisenä. Oman kappaleeni löysin lähikirjaston kierrätyskärrystä ja olin löydöstäni iloinen, koska olen aina pitänyt Anna-Leena Härkösen teoksista. Tämäkään ei aiheuttanut pettymystä.

Härkösen kirja koostuu 32 lyhyehköstä kolumnin tapaisesta tekstistä. Niissä kirjailija tarkastelee maailmaa ja ihmisiä tuttuun tyyliinsä: piikitellen mutta lempeästi. Teoksen nimi Takana puhumisen taito viittaa tässä 156-sivuisessa teoksessa olevaan saman nimiseen kolumniin. Toisaalta lukija saattaa huomata myös mielenkiintoisen vastakohdan teoksen nimen ja sen sisällön välillä: Härkönen ei nimittäin epäröi kertoa julkisesti, mitä mieltä on erilaisista ilmiöistä tai vaikkapa tuttavistaan ja satunnaisesti kohtaamistaan ihmisistä, oli mielipide sitten positiivinen tai negatiivinen. Ja mikä parasta: Härkönen ei aseta itseään erityisasemaan vaan tekee paljastuksia itseäänkin: ” - - kun olen tekemisissä mieheni kanssa, minusta tulee tipuaskelin kipittävä pölkkypää, joka kyselee silmät suurina jopa sitä, onko ihminen vaihtolämpöinen.” Tämä itsensä likoon laittaminen onkin mielestäni parasta kyseisen kirjailijan teoksissa yleensäkin.

En voi silti olla sivuuttamatta pientä ääntä pääkopassani: ”Niin tuttua, ehkä liiankin.” Vaikka pidänkin kovasti Härkösen piikikkään lempeästä, kriittisestä tyylistä, tuntuvat kolumnit kuitenkin hieman toistavan itseään. Aiheet vaihtuvat, mutta tyyli on sama, ja se häiritsee hieman. Tokihan on hyvä, että teoksessa on yhtenäinen linja, mutta kun tämä yhtenäisyys ulottuu muihinkin Härkösen kokoelmateoksiin, nousee mieleeni ajatus Härkösen tyylin kuluneisuudesta ja tietynlaisesta yksipuolisuudesta.

Huolimatta tekstien samankaltaisuudesta koen Anna-Leena Härkösen tyylin pääosin nautittavana. Vaikka kolumnit ovatkin ”vain” kevyttä viihdettä, osaa Härkönen käyttää kieltä taitavasti. Monessa kohtaa hykertelin kirjoittajan sanavalinnoille. Suosikkini on Hyvää syntymäpäivää! -kolumnista löytyvä kohta, jossa lukijan eteen loihditaan hyvin selkeä kuva:

Mies. Jos olet unohtanut vaimon syntymäpäivät, minulla on sinulle ainoastaan yksi ohje: konttaa.

Kutista itsesi pesusienen kokoiseksi ja selitä niin paljon kuin sylki suuhun tuo. Jos saat luontevasti itkettyä hiukan, se edistää asiaasi. Mutta älä volise niin, että lima lentää, se saattaa ärsyttää vaimoa ja saa sinut näyttämään ääliöltä. Pari kolme kyyneltä on hyvä. Tai edes silmien hienoinen kiilto.

Takana puhumisen taito tuskin kohoaa klassikoksi kirjallisuuden kaanoniin, mutta kyllä sillä oma paikkansa on maailmassa. Oman kappaleeni ajattelin viedä takaisin kirjaston kierrätyskärryyn, josta joku muu kevyen kirjallisuuden ystävä voi sen napata mukaansa.

Kati
KIR15SP

 

F. M. Dostojevski - Kirjoituksia kellarista (1864)

F. M. Dostojevski - Kirjoituksia kellarista (1864)
                                                       Kuva: Gummerus Kustannus


Kirjoituksia kellarista on erinomainen tapa aloittaa Dostojevskin tuotantoon perehtyminen. Se on sopivan lyhyt, vain vajaat parisen sataa sivua, mutta sisällöllisesti siinä kuitenkin riittää pureksittavaa pidemmäksikin aikaa.

Kirja on jaettu kahteen osaan: Kellari ja Märästä lumesta. Ensimmäisessä osassa (Kellari) kertoja esittelee itsensä, omat filosofiansa, sekä miksi tällaisia ”kellari-ihmisiä” on olemassa, ja tulee aina olemaankin. Kellari on hyvin filosofinen, jopa tajunnanvirtainen purkaus yksinäiseltä mieheltä, joka on asettunut, ehkä jopa pysyvästi, kellariin, tai ”kellariin”, jossa hän pohdiskelee asioita ja kirjaa niitä myös ylös.

Toisessa osassa (Märästä lumesta) puolestaan on sitten kirjoitus sieltä kellarista, siis tarina jonka kertojamme on kirjoittanut meille luettavaksi. Märästä lumesta on helppolukuisempi, kertovampi osio, mutta myös siinä pääosaan nousee, jopa hyvin selkeästi, kuvaus kertojan ajatusmaailmasta, kertojan päänsisäisestä maailmasta – siitä miten juuri hän kokee asiat ja tapahtumat joista hän meille kertoo.

Kirjoituksia kellarista on monien mielestä Dostojevskin tuotannon peruskivi, jonka päälle hän on rakentanut myös myöhemmissä, ehkäpä paremmin tunnetuissa teoksissaan, kuten Rikos ja rangaistus, Idiootti, sekä Karamazovin veljekset. Kirjassa kuvataan nimenomaan yksilön kokemusta yhteiskunnallisen paatoksen sijaan, ja sitä pidetäänkin modernin kirjallisuuden ensiaskeleena – lähes puoli vuosisataa ennen varsinaista modernismin aikaa

Ennen kaikkea Kirjoituksia kellarista on kuitenkin erinomainen kuvaus yksinäisyydestä – siitä miten yksinäisyys vaikuttaa yksilöön, sekä ajatuksien että tekojen tasolla. Kirja myös esittelee hienosti erään kirjallisuudessa yleisen henkilötyypin, eräänlaisen antisankarin, epämiellyttävän päähenkilön, jota yrittää ja haluaa ymmärtää, mutta jonka kuitenkin samalla kokee ikävänä, jopa vastenmielisenä. Kaiken tämän Dostojevski on lisäksi suoltanut erittäin vahvan ironiasuodattimen läpi – tulkitsijasta riippuen joko itseensä, kertojaan, tai molempiin kohdistaen

Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille filosofisten, psykologisten, sekä hyvällä tavalla raskassoutuisten, ironistenkin kirjojen ystäville.

- Vellu, KIR15SP

P.S. Tsekkaa myös kirjasta tehty äärimmäisen hieno punkkiralli: Kollaa kestää – Kirjoituksia kellarista (ohjaa YouTubeen)

The South Pole

The South Pole: An Account of the Norwegian Antarctic Expedition in the Fram, 1910-1912
by Captain Roald Amundsen (Author), Roland Huntford (Introduction)

Amundsenin nimeä kantava retkikunta kävi etelänavalla 14. joulukuuta 1911. Robert F. Scottin retkikunta pääsi etelänavalle toisena 18. tammikuuta 1912. Kuvia Amundsenin retkestä löytyy osoitteesta https://publicdomainreview.org/collections/amundsens-south-pole-expedition/ Kuuluisa kuva Norjan lipun liehumisesta ensimmäisenä maantieteellisellä Etelänavalla ei ole jostain syystä joukossa, mutta se löytyy wikipediasta https://fi.wikipedia.org/wiki/Etel%C3%A4navan_valloitus_1911.

The South Pole on ns. tosi tarina, jonka kertojanääni on retkikunnan johtajan, mutta epäilen, että tapahtumia, etenkin porukan yksituumaisuutta, on kaunisteltu. Osittain päiväkirjamuotoisen kertomuksen lukijan kärsivällisyyttä koetellaan runsaalla numerotiedon luettelemisella. Retkikunnan yksi rahoittamisen perusta oli siinä, että he pystyivät jotenkin todistamaan päässeensä perille oikeaan paikkaan. Siihen he tarvitsivat loputtomia mittauksia ja dokumentointia. Lisäksi pysyäkseen hengissä, porukan tarvitsemaa varustusta täytyi inventoida kulutuksen arvioimiseksi. Amundsen jakaa auliisti jokaisen pemmican paunan määrän meidän kanssamme.

Teoksessa vertaillaan myös lyhyesti eri retkikuntien taktisia valintoja. Norjalaiset käyttivät vetokoiriakoiria kiskomaan rekiä. Lisäksi miehet hiihtivät. Englantilaisilla oli moottorirekiä ja siperianhevosia, jotka molemmat tuottivat pettymyksen. Englantilaiset joutuivat vetämään itse rekiä. Siinä mielessä englantilaiset olivat "sankarillisempia".

Kaikki ennakkovalmistelut, lähtöpaikan ja ajankohdan valinta, tarvikkeiden kuljetus matkan varrelle ennakolta, hylkeiden metsästys, lopullisen joukon koon valinta, koirien jako tietynlaisiin ryhmiin... kaikki tuntuu yhdeltä suurelta peliltä, jonka voittona oli luvassa mainetta ja rahoitusta seuraaville retkille.

Kuuntelin teoksen LibriVox audiokirjana (eng., useita vapaaehtoisia lukijoita). Teos on julkaistu paperille painettuna useilla kielillä. Tämä on ensimmäinen librivoxin tuote, jota olen kokeillut. Ilmaisesta ei pitäisi valittaa, mutta muutamat lukijat olivat luokattomia ja hyppäsin heidän osuutensa yli. Muutoin luku ja tekninen toteutus olivat keskivertoa tasoa.

Tylsä kirja, mutta kiehtova tarina, joka aukeaa vain kärsivälliselle lukijalle. Kirjoitustyyli matkakertomuksissa on muuttunut sadassa vuodessa perusteellisesti – nykylukija odottaa retken osanottajilta edes jonkinlaista itsekritiikkiä. Lukijoita voi karkottaa myös kuvaus hylkeiden lahtaamisesta koirien ruuaksi ja joidenkin vetokoirien menehtyminen. Amundsen ei sanellut kirjaa meitä varten.

  -Paavo KIR15SP

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin, 1. Rakkaus

Kuva: Jaana Jauhiainen. Jonas Gardell: "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 1. Rakkaus", kansikuva Pompe Hedengren (Johnny Kniga Kustannus, 2012).
Kuva: Jaana Jauhiainen. Jonas Gardell: "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin: 1. Rakkaus", kansikuva Pompe Hedengren (Johnny Kniga Kustannus, 2012).
 

”Kirjassa kerrottu on todella tapahtunut. Kauan sitten, Tukholman kaupungissa. Nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois. Jonas Gardell oli yksi niistä, jotka selviytyivät. Tämä on tarina hänestä ja hänen ystävistään.”

Gardellin henkilökohtainen ote kirjaan ja sen aiheeseen näkyy tarkkoina arjen, tapahtumien ja paikkojen kuvauksina, jotka eivät etene liian vauhdikkaasti, mutta eivät myöskään jää junnaamaan paikoilleen. Tapahtumat ovat realistisia ja tunnelmakuvaukset käsin kosketeltavia. Kuinka paljon voikaan olla merkitystä yhdellä katseella? Kuinka voikaan suorastaan aistia ikävän ja kaipuun, joka kirjan henkilöitä repii ja raastaa? Gardell välittää lukijalle kaikki tunteet, eleet ja pienetkin hetket äärimmäisellä tarkkuudella. Kaikki tärkeä on kerrottu. Gardell ei jaarittele, mutta pysähtyy pieniin hetkiin elämässä, raottaa kirjan henkilöiden elämää aavistuksen ja siirtyy sitten eteenpäin tarkkailemaan tapahtumia toisaalla.

Kirjan päähenkilöitä ovat pikkukylästä Ruotsin Värmlannista kotoisin oleva, Tukholmaan elämän ja syntisen kaipuun perässä muuttava Rasmus sekä Jehovan todistaja Benjamin, joka vedetään kaapista ulos lähes huomaamatta. Jouluaattona, kun Benjaminin kaapista kiskaissut Paul järjestää jouluaaton juhlan, johon myös Rasmus saa kutsun, muuttuu näiden kahden nuorukaisen elämä lopullisesti.

Samalla tappava tauti on saapunut Yhdysvalloista Ruotsiinkin asti. Se leviää erityisesti homoseksuaalien keskuudessa hurjaa vauhtia, eikä siihen ole parannuskeinoa. Tauti tunnetaan muun muassa nimillä ”homoseksitauti” ja ”aids”.

-Jaana, KIR15SP