Kontakteja ja kultainen sydän - Sagan om finnjäveln i Skåne

Olen ollut kotimaan kamaralla Malmöstä palattuani nyt reilun vuorokauden, jonka aikana kaikki on mennyt pieleen. Heräsin maanantaina täysin väärällä jalalla, äksyilin kaikille, mukaanlukien Korkeakoululiikunnalle, joka kaikessa neroudessaan oli perjantaina ilmoittanut meille tämän viikon ottelumme sillä oletuksella, että "kyllähän te nyt osasitte olettaa, että maanantaina pelaatte". Iltapäivällä tuskailin tunnin Volvon ajovalojen polttimoiden vaihtamisen kanssa, ajoin Pietarsaareen muuttamaan äitiäni, tuskailin vielä ekstravartin Volvon takapenkin lukituksen kanssa ennen muuton valmistumista ja mökille ajamista. Tuossa välissä ehdin vielä törmätä rikkinäiseen limsakoneeseen ja rikkinäiseen bensa-automaattiin. Olin rättipoikkiväsynyt, koska olin kotona vasta kahdelta yöllä maanantaiaamuna, mutta aloin silti kirjoittaa jo eilen illalla. Kaksi tuntia kirjoitettuani luovutin ja jatkoin tämän loppuun tänä aamuna.

Nelipäiväinen Malmön reissu elokuvafestivaali Nordisk Panoramaan oli aivan huikeaa tykitystä alusta loppuun ja itseasiassa minusta on hirveän surullista, etten ole enää siellä. En katsele konserttitalon kattoa seitsemännen kerroksen hotellihuoneen ikkunasta, lipitä olutta Inkonstissa ruotsalaisten filmiopiskelijoiden kanssa, katsele dokumentteja, jotka saavat puolet katsojista nauramaan ja toisen puolen itkemään, kuuntele tunnettujen ohjaajien jaaritteluja elokuvistaan tai väittele opettajien kanssa siitä, mikä dokumenteissa oikeastaan on tärkeää.

Lähdimme reissuun torstaina iltapäivällä, minä ja koulukaverini Heidi. Menimme eri teitä kentälle, sillä minä menin hieman aiemmalla bussilla. Tapasimme check-inissä, jätimme laukut hihnalle ja lompsimme yläkertaan pohtimaan, mitä matkalta ja Nordisk Panoramalta oikeastaan odotimme. Tunnin lennon antina oli lähinnä Mari Jungstedtin dekkarin lukeminen ruotsiksi. Edellisestä ruotsinpuhumiskerrasta on jo melko pitkään, joten pieni kielen kertaus tuli matkan aikana hyvin tarpeeseen. Olin vakaasti päättänyt, että vaikka menenkin Skåneen, yrittäisin puhua pelkkää ruotsia. Siitäkin huolimatta, että en ymmärrä sanaakaan Skånen murteesta.

 

Pakollinen hipsterikuva siivestä.

 

 

Söimme Helsingin lentokentällä sämpylät ja joimme kahvit. Kenttä osoitti myös hyvin Suomen pienuuden: matkalla Kööpenhaminan-koneen portille vastaan tuli yksi koulumme opettajista. Lento Köpikseen sujui samoissa merkeissä kuin ensimmäinen pätkäkin: Mari Jungstedtin sanoin. Pientä komiikkaa tosin koettiin lopussa, kun lentoemäntä kuulutti, että olemme saapuneet Kööpenhaminaan, we have arrived in Copenhagen and vi har landat i Köpenhagen. No, kukin taplaa tyylillään, I guess.

Kastrupin kenttä oli kamala. Se tuntui hirveän sokkeloiselta, se oli täynnä ökykauppoja, joihin ei ole mitään asiaa meikäläisen kukkarolla ja sen wc-tilat olivat niin pienet, että kolmen miehen mennessä samaan aikaan tyhjään vessaan syntyi jono. Matkatavarat löytyivät nopeasti ja junaliput Malmöhön sai kätevästi automaatista - jonka ruutu oli tanskaksi, mutta ymmärtämisvaikeuksia ei ollut. Samaa ei voi sanoa rautatieaseman kuulutusten kanssa: niistä ei tajunnut sanaakaan, olivat ne millä kielellä tahansa.

Istuimme pitkän tovin asemalla odottamassa Malmön-junaa. Vastapäiselle laiturille junia tuli parin minuutin välein; me saimme nököttää paikoillamme yli puoli tuntia katsellen tanskalaista pikkupoikaa, joka kiikkui vaarallisen lähellä raiteita. Junan vihdoin tultua se oli niin täpötäysi, ettei sisällä mahtunut liikkumaan eikä pitämään kiinni mistään. Ainoat paikat, jotka eivät täyttyneet ennen Malmötä olivat kaljupäisen ja läpeensä tatuoidun miehen vieressä. Mies joi kaljaa ja puhui välillä ääneen. Mitä kieltä, siitä en saanut selvää humalatilan vuoksi. Osataan sitä muuallakin kuin Suomessa.

Asemalle päästyämme meillä ei ollut hajuakaan siitä, mihin suuntaan meidän pitäisi lähteä. Jostain ihme syystä puhelimeni karttasovellus toimi, vaikka olin kytkenyt matkapuhelimen dataverkon pois päältä. Sillä oli helppo suunnistaa hotellille. Sisäänkirjautuminen sinne sujui myös hyvin kivuttomasti, ruotsiksi tietenkin.

Meillä oli sudennälkä, joten lähdimme etsimään halpaa ja hyvää ruokapaikkaa. Ohitimme pari intialaista ja muuta aasialaista, kunnes päädyimme pieneen kiinalaiseen. Tilasimme ruokamme, ruotsiksi tietysti, ja aloimme syödä. Pian meitä lähestyi harmaahipiäinen mies, joka suomeksi kysyi, mistäpäin olemme. Hän kertoi asuneensa Malmössä jo 30 vuotta, kertoi, että ei kaipaa ollenkaan Suomeen ja ihmetteli, mitä me teemme siellä. Kerroimme filmifestivaaleista ja opinnoistamme. Tulihan sieltä tietysti se vakikokysymyskin, eli olemmeko pari. Ei, emme olleet. Emme itseasiassa edes tunteneet ennen koko matkaa. Mies toivotti onnea opintoihimme ja poistui. Sen jälkeen tuli paikalle keskustelua kuunnellut tarjoilija, joka kysyi, kauanko olemme asuneet poissa Suomesta. Kun kerroimme, että asumme siellä edelleen ja olemme vain nelipäiväisellä visiitillä, hän oli aivan ällistynyt. Ilmeisesti suomalaiset eivät normaalisti osaa ruotsia.

Matkaseurani lähti ruuan jälkeen omaan huoneeseensa nukkumaan, mutta minä päätin vielä pistäytyä hotellin baarissa juomassa lasin viskiä (yhden vain, sillä bilereissut tehdään Bulgariaan, ei Skooneen). Ihmettelin suuresti, miksi tarjoilija lyö laskun loppusumman koneeseen ja sitten se pitää vielä lyödä siihen itse uudestaan ennen pinkoodia. Sitten päätin googlata ruotsalaiset tippikäytännöt ja totta tosiaan, hienoimmissa ravintoloissa on tapana antaa juomarahaa. Päättelin baarin olevan hieno siitä, että 0,33 litran olut maksoi 59 kruunua, siitä, että siellä oli pöytiintarjoilu ja siitä, että tarjoilijat toivat maksutta pikkupurtavaa pöytiin. Kirosin itsekseni, tilasin vielä oluen ja jätin runsaan tipin kiroten lisää. En minä nyt ihan noin rikas olisi ollut, mutten halunnut näyttää juntilta suomalaiseltakaan.

 

Kullankallis aamuhetki hotellin ikkunasta

 

Seuraavana aamuna meillä oli runsaasti aikaa. Söimme pitkän aamiaisen, jonka aikana ehdin lukea Sydsvenskanin. Se on levikiltään parikymmentä tuhatta Aamulehteä pienempi, mutta paksu kuin nälkävuosi ja mielestäni paljon, paljon parempi lehti. Aamupalan jälkeen lähdimme käppäilemään kohti Scandic Triangelnia, hotellia, joka mielestäni näyttää aivan siltä Ghostbustersin kummitustalolta, jossa loppukohtaus tapahtuu. Tapasimme pari koulukaveria sekä Paavo J. Heinosen, jotka olivat siellä hommissa, ja jatkoimme kaupunkikierrokselle. Minä, joka en koskaan lähetä matkoilta kortteja, ostin kortit äidille ja ainoalle ihmiselle, joka sitä valitettavasti osasi vaatia, Mintulle. Sitten katselimme kaupunkia muuten vain.

Malmö on outo paikka. Se on Ruotsissa ja siellä kuulee pelkkää ruotsia. Silti se näyttää enemmän pohjoissaksalaiselta kaupungilta. Keski-Euroopan vaikutus on suuri. Siellä oli vanhaa, vanhannäköistä uutta ja uutta rakennusta sulassa sopusoinnussa, paljon kauniimmin kuin suomessa. Lisäksi siellä oli kanavia ja jopa pyöräilijoille omat kaistat.

Alkoi näyttää sateelta, joten menimme pieneen kahvilaan, joka oli ehkä hipsterein paikka, jossa olen koskaan käynyt. Pöydät ja tuolit oli tehty jostain kakkosneloslaudan näköisestä, samoin baaritiski. Mitään muuta ei ollut. Ainakin Latte oli hyvää ja WLAN toimi. Ajoituksemme kahvilaan menemiselle oli loistava, sillä ulkona alkoi melkoinen sade samalla hetkellä, kun astuimme sisään.

 

Hifistelylatte, varsågod.

 

 

WLAN:in ansiosta sain myös vihdoin ja viimein yhteyden paikalla olevaan opettajaamme ja sovimme treffit Scandic Triangelniin. Treffasimme opettajan, tutkimme ohjelmaa ja höpisimme hetken pehmeitä. Heidi lähti, minä jäin opettajan kanssa hotellille.

 

Film Studentista en tiedä, mutta jee!

 

 

Tapasin Heidin hotellilla puoli tuntia ennen seuraavan tilaisuuden alkua. Lähdimme kävellen taittamaan matkaa Malmön yliopistolle, mutta sinne päästyämme ei respan tädillä ollut hajuakaan siitä, missä meidän pitäisi olla. Mediakoulu oli kuulemma vanhalla telakka-alueella vielä puolen kilometrin päässä siitä, minne olimme päätyneet, koska ohjelmassa oli mainittu vain Malmön yliopisto. Seikkailimme itsemme telakalle ja ensimmäiseen näkemäämme yliopiston rakennukseen, jossa mainittiin sana media. Käppäilimme hetken aikaa autioita käytäviä vain tajutaksemme olevamme jälleen väärässä paikassa. Kirosimme koko tapahtumajärjestelyt alimpaan helvettiin.

Oikea paikka löytyi lopulta viereisestä rakennuksesta. Sinne mentiin sisään lasiovista, jonka jälkeen noustiin portaita laivan keulaan. Kyllä, mediakoulutuksen tilat olivat vanhassa telakkarakennuksessa, jonka sisälle oli rakennettu seinistä ja lattioista koostuva laiva, jonka sisällä puolestaan oli luokka- ja toimistotiloja sekä opiskelijaravintola. Meille tarjoiltiin bageleita ja olutta (Ruotsissa olut todella on ruokajuoma) ja sitten jokaisen koulun opettajien ja opiskelijoiden piti esittäytyä. Paha vain, että läheskään kaikki eivät löytäneet paikalle. Pöytäämme istui pari ruotsalaista opettajaa ja aloitimme vilkkaan keskustelun koulutuksen muutoksesta ruotsiksi. Sitten katsoimme pari tyylinäytettä joidenkin koulujen osaamisesta.

Aika loppui kuitenkin kesken ja lähdimme hyvällä vauhdilla rynnimään kohti Panoraman avajaisnäytöstä. Kävelimme salamavalojen välkkeessä ja videokameroiden taltioidessa jokaisen liikkeemme punaista mattoa pitkin aulaan, jossa DJ soitti musiikkia. Aula oli täpötäynnä ihmisiä ja ilma oli surkea. Jokainen huokaisi helpotuksesta, kun lopulta pääsimme saliin, jossa elokuva esitettiin.

 

Soon!

 

 

Istuimme salin keskivaiheille. Vieressämme istuva porukka huomasi pian meidän puhuvan suomea ja yksi naisista esittäytyi. He olivat Taikista, ja tunnistimme myös heidän opettajansa, joka oli ollut siinä edellisessä tapaamisessa. Ennen elokuvaa vedettiin pari pakollista puheenvuoroa. Nordisk Panorama oli julistettu avatuksi ja seuraavaksi katselimme dokumenttia laivallisesta tiedemiehiä ja taiteilijoita, jotka lähtivät karttaamattomattomille alueille Grönlantiin.

Dokumentti oli upea ja pääasiassa siitä jäivät mieleen Grönlannin jylhät maisemat. Tuli sellainen tunne kuin elämässä ei olisi nähnyt vielä mitään eikä koskaan tulisi näkemäänkään. Näytöksen jälkeen oli ohjaajan lyhyt haastattelu. Ensimmäinen kysymys oli, mitä hän oli ajatellut aiheen saadessaan. Ohjaaja sanoi miettineensä vastausta tähän kysymykseen matkalla teatteriin, törmänneensä Ohiolaiseen katusoittajaan ja kutsuneensa tämän kertomaan asian. Elämää nähneen näköinen katusoittaja asteli salin eteen, soitti Neil Youngin Heart of Goldin ja lähti pois kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Se hetki oli uskomaton.

Tukholma-ystäväni Eepu soitti minulle juuri ennen näytöksen alkua, joten soitin hänelle näytöksen jälkeen takaisin ja vaihdoimme kuulumiset matkalla Malmön raatihuoneelle. Rakennus oli ikivanha ja arvokkaan näköinen ja jälleen pääsimme kävelemään punaista mattoa pitkin, kun nousimme portaita sen uumeniin. Saimme käsiimme tervetuliaismaljat ja kuuntelimme ilmeisesti malmölaisen kunnanvaltuutetun (pahimman luokan utopisti) puheen. Pöytäämme ilmestyi kaksi ruotsalaista elokuva-alan opiskelijaa, joiden kanssa aloimme jutella. Aluksi puhuimme ruotsiksi, mutta vaihdoimme pian englantiin. En muista enää, mistä keskustelimme, mutta ainakin he olivat vaikuttuneita skåne-imitaatioistani. Puheen jälkeen oli seisovan pöydän vuoro. Ruoka oli kylmää, muttei jättänyt kylmäksi, eh-heh.

 

Glamouria Raatihuoneella

 

 

Ruokailun jälkeen vielä raatihuoneella hengatessamme satuimme taikilaisten pöytään. Meidät kutsui sinne se elokuvateatterissa tapaamamme tyttö, joka muisti kaiken meistä. Hän esitteli meille koko seurueensa ja upposin hieman pidempään keskusteluun yhden tanssista pitävän taikilaisen kanssa. Samalla selvisi, että heidän seurueessaan oli kaksi suomenruotsalaista, eli "bättrefolkin" (heh, ei oikeasti) osuus suomalaisista paikalla oli melko hyvä.

Minun piti lähteä viralliselle festariklubille jatkoille taikilaisten kanssa, mutta koska he olivat jo keksineet ohjelmaa, lähdin minä erään hahmon kanssa puhumaan koulutuspolitiikkaa irkkupubiin. Yhtäkkiä havahduimme siihen, että kello oli jo puoli yksi, eikä festariklubille enää kannattanut mennä. Lähdin siis nukkumaan.

Aamu alkoi norjalaisen Margreth Olinin dokumentilla Dei mjuke hendene. Olin oli kuvannut useamman kuukauden ajan elämää norjalaisessa vanhainkodissa, ja no, sitä se olikin. En oikein tiedä vieläkään, mitä ajatella elokuvasta, mutta vaikuttunut olin. Kävelimme elokuvan ja pitkäksi venähtäneen Olinin haastattelun jälkeen pikavauhtia kaupungin toiselle laidalle vanhaan suklaatehtaaseen, jossa söimme lounaan ja osallistuimme sen jälkeen Olinin luennolle etiikasta elokuvanteossa. Olin on tehnyt dokumentteja vanhusten lisäksi omasta down-syndoomasta kärsivästä enostaan sekä huumeaddiktin elämästä. Jälkimmäinen ei koskaan mennyt valkokankaalle dokumenttina, sillä Olin pelkäsi aiheuttavansa liiallista vahinkoa nuorelle naiselle julkaisemalla sen. Sen sijaan siitä syntyi fiktioelokuva.

Olin kertoi myös upean tarinan siitä, kun hänen enostaan kertova dokumentti ensimmäisen kerran esitettiin. Hän ei ollut näyttänyt dokumenttia sukulaisilleen ennen sen ilmestymistä, mutta äiti ja eno olivat mukana ensi-illassa Oslossa. Äiti istui päätään pidellen häpeissään, kun eno taputti häntä olalle ja sanoi: "älähän nyt, se on vain elokuvaa."

Olinia kuunneltuamme meidän alkoi tehdä mieli kahvia. Tehtaassa sijainneella Inkonst-klubilla, jossa luento pidettiin, ei kuitenkaan käynyt pankkikortti (miten ihmeessä), joten jostain ilmestyi ruotsalainen elokuvakoulun opettaja, joka tarjosi meille kahvit. Samalla hän kertoi lähtevänsä pikavauhtia kotiin esittäytymään uudestaan perheelleen, jolta oli pakoillut festareilla jo toista päivää.

Saimme kahvit kurkkuumme ja seuraamme liittyi yksi edellisillan ruotsalaisista. Menimme kuuntelemaan luentoa siitä, miten dokumentti myydään fiktiiviseksi elokuvaksi. Asiaa meille valaisi intialaisnainen, jonka yksityisetsivän elämää seuranneesta dokumentista ollaan nyt tekemässä Hollywood-leffaa. Samalla saimme aimo opetuksen sopimusjuridiikkaa. Nainen kertoili elokuvasta ja neuvotteluprosessista niin yksityiskohtaisesti, että leffan ostanut tuotantostudio olisi todennäköisesti järkyttynyt tietäessään, miten paljon me tiedämme nyt.

Tämän jälkeen oli vielä paneelikeskustelu dokumenttien myymisestä video on demand -palveluissa, esimerkiksi Netflixissä. Se vaikutti aluksi kiinnostavalta, mutta vilisi niin teknisiä termejä, että päätin ottaa kaiken hyödyn irti WLAN:sta ja alkaa lähetellä balettiproduktioon liittyviä sähköposteja.

Ohjelmamme oli lauantaina niin tiukka, että päivälliselle ei ollut aikaa ollenkaan. Skippasin Lisa Nordströmin esiintymisen ja päätin etsiä jostain halpaa ruokaa. Tieni vei kiinalaiseen, jossa katselin samalla Ruotsi-Puola naisten maaottelua, joka pelattiin parin kilometrin päässä ja johon sormet olivat syyhynneet päästä koko iltapäivän.

Ravintola oli pieni ja hiljainen ja siellä istui vain yksi juopon oloinen partaveikko kiikarit kaulassa sekä seurueellinen viisikymppisiä miehiä. Yhtäkkiä sinne pölähti kolme nuorta tyttöä, jotka puhuivat niin kovaan ääneen, että koko keskustelun pystyi kuulemaan jalkapallo-otteluunkin keskittymällä. Paikalle tuli vielä neljäs tyttö. Facebook-statukseen ehdinkin jo kirjoittaa, että hän oli yksi kauneimmista koskaan näkemistäni. Aloin leikitellä ajatuksella, että kertoisin sen hänelle, koska eihän siinä mitään häviäisi. Tuskin koskaan enää tapaisimme.

Pidin kuitenkin mölyt mahassani ja lähdin Inkonstiin, vanhassa suklaatehtaassa olevalle kulttuuriklubille Folkets bion 40-vuotiskekkereihin. Joimme olutta ja juttelin parin muun ruotsalaisen filmiopiskelijan kanssa, jotka kiinnostuivat Suomesta toden teolla. Kerroimme Suomen historiasta, kielipolitiikasta ja vaikka mistä muusta. Minun asenteeni tosin oli huomattavasti negatiivisempi kuin Heidillä. Yksi heistä sanoi haluavansa joskus käydä Suomessa, joten sanoin, että sohvallani on tilaa.

Seuraamme liittyi myös Erik, se samainen tuottajaopiskelija, jonka tapasimme kaupungintalolla ja Hollywood-luennolla. Jäimme hänen kanssaan istuskelemaan, mutta hän lähti kymmenen jälkeen bussilla Lundiin. VIP-juhlat päättyivät ja Inkonst aukesi yleisölle, eli tarvitsimme leimat. Omani oli niin surkea, että lipunmyyjä päätti lyödä minulle toisen. Kysyin, montako hän aikoo lyödä, ja hän vastasi, että ihan niin monta kuin haluan. Lopulta käsissäni luki Inkonst viisi kertaa ja poskessani kerran.

 

Merkitty mies Inkonstissa.

 

 

Muut lähtivät pois ja päädyin jutustelemaan jonkun tanskalaisen tuottajan kanssa. Hän kertoi olevansa paikalla, koska yksi hänen tuottamansa elokuva esitetään festivaalilla. Toki hän lisäsi myös perään, että se on hyvä syy tulla Ruotsiin vetämään kännit. Puhuimme tuottamisesta yleensä. Hän oli sitä mieltä, että oli tuotettava asia videota tai tapahtumaa tai mitä tahansa, samat perusasiat siihen pätevät. Ja jos osaa tuottaa tapahtumia, muttei tiedä mitään elokuvatekniikasta, niin kannattaa vain hankkia hyvät apurit.

Paikalle saapui sen tuottajan elokuvan ohjaaja, joka esittäytyi ja alkoi jutustella. Sen kuullessa, että olen toimittaja, se kirosi ja meinasi jo lähteä pois, mutta ymmärsi pian, etten leima poskessa näyttänyt ehkä ihan siltä, että olin töissä. Sen hoksattuaan se alkoi ehdottaa, että ostaisin hänen tuottajaltaan pilveä. En kuitenkaan päättänyt tässä vaiheessa laajentaa tuotantoyhtiötäni tällaiseen bisnekseen. Lentokentällä huumeista kärähtäminen opintomatkalla sopii paljon paremmin huonoon sketsiin kuin minun elämääni.

Lähdin vielä sisään vilkaisemaan, näkyisikö siellä tuttuja, kun yksi tyttö tuli kysymään, tiedänkö, missä osassa klubia joku tietty dj esiintyy. Tyttö näytti todella tutulta ja hyvin äkkiä hoksasin, että hän oli yksi niistä kiinalaisessa näkemistäni. Se kaikkein kaunein olento tuli myös siihen, nappasi kaveriaan kädestä ja lähti tämän kanssa toiseen osaan klubia. Jätin siis toisenkin mahdollisuuden puhua käyttämättä. Päätin lähteä takaisin hotellille, ja arvatkaapa vain, ketkä lähtivät samaan aikaan. Mutta ei. Malmössä asuva tummatukka ei vieläkään tiedä olevansa mielestäni kaunis. Ei sen varmaan tarvitsekaan.

Ilmeellä vetävä Jan Troell, toimittaja ja taustalla se ystävällinen kahvit tarjonnut opettaja.

 

Seuraavana aamuna pakkasimme tavarat ja lähdimme aamupalalle, jossa Sydsvenskanin toimittaja haastatteli ohjaajalegenda Jan Troellia. Troell näytti meille kolme lyhäriä: yhden parittelevista leppäkertuista, toisen oluttölkkiä kiipeävästä toukasta ja kolmannen World Trade Centeristä hieman ennen sen tuhoa. Lisäksi katsoimme pätkän Juha Valjakkalan Ruotsin-ryöstöretkestä tehdystä Il Capitanosta sekä nyky-yhteiskuntaa kritisoivasta Sagolandetista. Tilaisuuden jälkeen nappasin toimittajaa hihasta kiinni ja kyselin, millainen journalismin tila Ruotsissa on. Kuulemma yhtä surkea kuin lahden tällä puolen.

Seuraavaksi kuuntelimme Lisa Nordströmin luennon, jolla hän esitteli omia musiikki- ja videoprojektejaan. Tämän jälkeen kaksi suomalaismiestä puhui omista videoprojekteistaan ja yrittäjäksi ryhtymisestä. Sen jouduimme jättämään kesken, sillä aikataulu oli jälleen niin tiukka. Meidät saattoi toiselle puolelle kaupunkia vapaaehtoisena Panoramaan tullut tuottajaopiskelija, jonka kanssa höpäjäsimme jalkapallon pelaamisesta ja tuottamisesta.

Stortorgetin reunalla teatterissa meitä odottivat Joe Berlingerin elokuva Crude ja Berlinger itse. Aloimme katsoa leffaa, mutta ääni ja kuva eivät pysyneet yhtään synkassa. Aloin käydä parin ruotsalaisen ja yhden suomalaisen filmialan opettajan kanssa väittleyä siitä, oliko dokumentti siihen mennessä ollut hyvä vai huono. Keskustelusta huomasi heti, miten eri tavalla näemme dokumentit: heille tuntui olevan tärkeintä draaman kaari, minulle puolestaan sisältö, objektiivisuus ja luvatun totuuden löytyminen.

Dokumentin jälkeen hyvästelimme uudet tutut ja lähdimme syömään pitsaa. Malmö oli pilvinen ja minuun iski jälleen liiankin tuttu projektin jälkeinen masennus: tuli tyhjä olo. Paikat olivat hienoja, ihmiset olivat hienoja, ja vaikka oli aivan rättipoikkiväsynyt niin fyysisesti kuin henkisestikin, olisin vielä halunnut jäädä. Törsäsimme kruunumme pois Starbucksissa Malmön rautatieasemalla ja otimme junan Kastrupiin. Nousimme Finskin siiville ja lennähdimme Helsinkiin. Tällä kertaa matkalukemisena oli Stephen Kingiä.

Helsingissä meillä oli tunnin odotus, joka venähti. Kun koneen piti lähteä, alkoi kuulua hirveä ruuvaaminen ja sorvaaminen, ja ohjaamossa parveili reilusti ekstraväkeä. Pian kapteeni kuuluttikin, että yksi Airbusin seitsemästä tietokoneesta on särki, ja etsimme toista lentokonetta, jotta pääsisimme Ouluun. Airbus saatiin kuitenkin käyntiin ja pääsimme kotiin parikymmentä minuuttia myöhässä.

Mitä matkasta sitten jäi käteen? Paljon hyviä muistoja, maailmaa avartava kokemus sekä paljon mukavia oman alan ihmisiä, joihin toivottavasti tulee vielä pidettyä yhteyttä myöhemminkin!

Nyt olen herännyt uuteen päivään. Mökin pihassa seisova Volvo on kuuran peitossa. Tyhjään sen tavaratilan ja lähden uuteen seikkailuun kohti Kuopiota!

 

 

Heja Sverige!

Kaksi tuntia opetusta takana tällä viikolla. Tutustuimme elokuvien rahoituksen anatomiaan, historiaan ja kiehtovaan maailmaan. Sieltäkin jouduin hilpaisemaan kesken pois, sillä tekemistä on riittänyt ihan valtavasti muilla aloilla.

Ensinnäkin balettiproduktio on saavuttanut niin kriittisen vaiheen, että nyt töitä alkaa olla toden teolla. Pidin maanantaina palaverin erään mukaan liittyvän vaihto-opiskelijan kanssa. Tiistaina puolestaan pidimme palaverin tuotantoryhmän kesken. Tänään tanssijat aloittivat harjoituksensa, joten lähdimme taustajoukkojen voimin esittäytymään. Produktion etenemisestä voi lukea lisää Particle Plays -blogissa, joka herää henkiin kesätauon jälkeen tänään.

Sitten olen tietysti pelannut futista, peräti kahteen otteeseen. Maanantaina Los Gonzos kohtasi Pakarat. Maalitili aukesi, mutta poistuimme 8-1-tappio niskassamme kotimatkalle. Comeback kuuden vuoden jälkeen meni miten meni. Keskiviikkona puolestaan hävisimme, ilmeisesti prosessiteekkareille, 5-0. Tällä kertaa sisäinen David Seamanini pääsi valloilleen ja nyrkkeili avausmaalin tyylikkäästi omiin. No, näitä oli luvassa.

Maanantaisen matsin jälkeen kävimme Snookerissa yhdellä täysissä pelivarusteissa. Sen jälkeen lähdin ostamaan Rastibileisiin juotavaa, edelleen täysissä pelivarusteissa. Lähikaupan kassa oli sitä mieltä, että näin sporttinen ei voi ostaa kaljaa, joten päätin ostaa jotain muutakin. Nappasin kassan vierestä kukkapuskan, maksoin ja lahjoitin sen suoraan kassalle. Se oli ihan hämmentynyt, mutta antoi sitten luvan juoda kaljaa tiistaina.

Niin, tiistaina olivat minun viidennet ja viimeiset rastibileet. Hilluin teatterin takana kolmen tanssijan kanssa katsomassa, miten nopeasti opiskelijat saavat kananmunan vaatteidensa läpi. Suoritukset olivat ihan hyviä, mutta meidän vuonna 2009 tekemäämme 9 sekunnin aikaa ei alittanut kukaan. Eipä meillä kyllä silloin ollut vaatteitakaan päällä. Yksi joukkueista löi myös vetoa, miten kaukaa kotoa herään seuraavana aamuna. Heille tuotin pettymyksen: heräsin Oulusta.

Rastibileiden jatkot olivat jälleen kaljanjuontia ja saunomista. Minulle tuli hieman haikea fiilis viiden vuoden rymyeetuilun ollessa viittä vaille ohi, joten nousin Raksamestareiden saunan pöydälle pitääkseni kiitospuheen. Kesken puheen joku huusi, että "Näytä perse!" Tuumasta siis toimeen. On se hyvä, että ekaluokkalaiset heti alussa näkevät minun parhaan pääni.

Lisäksi olen viikon aikana ehtinyt soitella maratonpuheluita kaukokavereiden kanssa ja pakata laukkuni. Parin tunnin päästä lähden kentälle ja suuntaan Malmöhön Nordisk Panoramaan. Neljä päivää Skoonen murretta. Voi paska.

Ikiliikuntaa Överallt

Tällä viikolla on taas ollut superkiire. Lukujärjestys on tyhjempi kuin koskaan ennen, mutta jostain syystä olen onnistunut työllistämään itseni hyvin ja keksimään tekemistä.

Maanantaina aamulla hain Eepun ja lähdimme kahville. Se muutti Ruotsiin, mutta oli nyt käymässä täällä, joten päätimme muistella menneitä ja katsoa kohti tulevaa Coffee Housessa. Sieltä jatkoimme koululle syömään ja iltapäivällä olivat vuorossa viikon ensimmäiset ja ainoat oppitunnit. Meillä kävi luennoimassa kaksi ihmistä BusinessOulusta. Toinen puhui verkostoitumisesta ja aikuisviihdeteollisuudesta, toinen puolestaan kertoili, että filmialalla Ruotsissa riittää rahaa. Ehkä Nordisk Panoraman yhteydessä pitäisi selvittää, riittääkö siellä töitäkin..

Koulun jälkeen heitin yhden kaverin bussiasemalle ja sitten lähdin saattamaan Eepua lentokentälle. Koska hänen äitinsä ja minä olemme hieman samalla alalla, heitin joskus vitsillä, että minun pitää tavata tuo äiti ja verkostoitua. Tuumasta toimeen tällä kertaa, eli niin minä sitten lähdin äidin ja kahden tyttären kanssa Oulunsaloon ja palasin sieltä ilman kaveriani. Voi sitä kai näinkin verkostoitua.

Kenttäkeikan jälkeen kuulin tokaluokkalaisten suunnitelmasta lähteä pelaamaan jalkapalloa. Kuulin nyt vasta, että heillä on joukkue Korkeakoululiikunnan puulaakissa, ja puolittain kutsuin itse itseni siihen maalivahdiksi. Edellisestä jalkapallo-ottelussa tolppien välissä on jo kuusi vuotta. Paikat kestivät puolentoista tunnin potkisreenit yllättävän hyvin, ja sovimme uudet treenit heti keskiviikoksi.

Tiistaina kävin kahdessa palaverissa. Suunnittelimme Osakolaista iltapäivän ja kokoustimme sen jälkeen tuutoriporukalla rastibilesunnitelmien parissa. Illalla menin ensin discotunnille ja tunnin välikuoleman jälkeen showtunnille. Minulla on jälleen uusi opettaja ja tykkäsin tunneista valtavasti, vaikkakin tarvitsen ilmesesti nykyään toiseen polveeni jatkuvat kinesioteippiviritelmät voidakseni harrastaa mitään liikuntaa.

Keskiviikkona pyöriskelin koululla järjestelemässä balettimme tuotantoteknisiä juttuja. Illalla lähdimme taas pelaamaan jalkapalloa. Tarvitsin uudet nappikset, koska edelliset, kympillä alesta ostetut osoittautuivat niin pieniksi, että yksi futispeli vaatii vuoden mittaisen varpaankynnen uudelleenkasvatusoperaation. Tällä kertaa löysin pätevänkokoiset Umbrot 27 eurolla. Löysin myös söpön pinkin maalivahdin paidan kympillä ja topatut maalivahdinhousut 17 eurolla. Ostin koko setin. Vaikka kävisin potkiskelemassa vain kerran-pari vuodessa, niin noilla varusteilla säästyy hyvin mustelmilta. Ja ne olivat todella halvat. Normaalisti housuista ja paidasta pulittaa kummastakin ainakin kolmekymppiä.

Reenit menivät kohtalaisesti ennen kuin siirryimme pelaamaan. Pelitilanteista niitä David Seamanilta tuttuja räkämaaleja menee kyllä ihan entiseen malliin. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan Los Gonzosille. Se on joukkueen nimi.

Torstaina sykin koko päivän. Kuvasimme ensin Oamkille kaksi videohaastattelua keskustassa. Sieltä kipitin lounaspalaveriin balettiproggikseni kuvallisten kanssa, minkä jälkeen menin raportointi-infoon ja aloin sopia lisää palavereita. Loppuillasta kävin vielä Speksipalaverissa ihmetellen, miten taas olen saanut näin paljon tekemistä itselleni.

Perjantaina tein vielä yhden videohaastattelun. Minun piti juosta myös Kotkantien Maili, mutta se oli peruttu vähäisen osallistujamäärän takia, mikä oli ehkä ihan hyväkin asia kropan kestävyyden kannalta. Illalla lähdimme juhlimaan yhden kuvallisen tupareita. Halusin eri baariin kuin muut, joten lähdin fuksiemme kanssa istumaan Otto K:hon. Kun siellä tuli valomerkki, olin jo lähdössä kotiin, kun minut pysäytti pari musiikin opiskelijaa. Liityin heidän seuraansa ja suuntasimme Neveriin, missä en ole käynyt kolmeen-neljään vuoteen. Sieltä matka jatkui vielä neljänteen baariin. Meitä alkoi väsyttää, joten salakuljetimme lähes täydet tuopillisemme ulos kapakasta ja lähdimme istumaan iltaa, tai oikeastaan aamua yhden muusikkotutun kaverin luokse. Kuuntelimme musiikkia ja joimme olutta. Olin kotona puoli kahdeksalta.

Lauantai meni lepäillessä. Illalla suuntasin kaverin luokse juomaan sivistyneesti pari lasia viskiä. Kyytipojaksi katsoimme netistä djpate-videoita ja lopuksi Poliisiopiston. Olin puolen yön jälkeen kämpillä.

Tänään olen tehnyt kouluhommia, joita tosin on haitannut se, että sähköposti ei ole toiminut koko viikonloppuna, ja käynyt katsomassa tanssia. Eräs ystäväni kutsui minut aikanaan mukaan heidän Överallt-teokseensa, jossa koreografeina ja inspiraation lähteinä toimivat oululaiset tavikset. Näytös oli ratkiriemukas, harmi ettei sitä taideta esittää missään uudestaan. Sen jälkeen oli vielä taiteilijatapaaminen. Kotiin päästyäni olen katsonut dokumentteja lento-onnettomuuksista.

Huomenna pitäisi siis pelata. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

Lukuvuosi on potkaistu käyntiin - virallisestikin

Ensimmäinen oikea kouluviikko on nyt takana. Sekin sisälsi huikean yhden luennon torstaina. Vietin siis töissä enemmän aikaa kuin koulussa. Olin vielä viimeistelemässä yhtä liiteprojektia kesätyöpaikkaani ja sitten siirryin tekemään Oamkin Aito-lehteen kolmea juttua. Lisäksi työn alla on yksi myöhemmin julki tuleva video, jossa tällä kertaa en onnekseni joudu itse toimimaan kuvaajana.

Muihin viikon kommelluksiin kuuluvat balettiproduktion eteneminen, sekä Överallt. Joukko minulle tuttuja ja vähemmän tuttuja tanssijoita tekee tanssiteosta, jossa Oulun asukkailla on sanansa sanottavana aika paljoonkin. Keskiviikkona katsoimme materiaalia, annoimme siitä palautetta ja suunnittelimme puvustusta.

Ja sitten siihen luvattuun matkaan. Lähden kahden viikon päästä erään toisen koulumme opiskelijan sekä yhden opettajan kanssa Malmöhön Nordisk Panorama -filmifestareille, jossa viime vuonna olin koulun puolesta pakkotalkoolaisena täällä Oulussa. Vielä en tiedä, mitä matkalta odotan. Ainakin uusia hyviä kontakteja ja elämyksiä, jotka voi tallentaa muistojen leikekirjaan.

Ja onhan tällä viikolla juhlittukin. Keskiviikkona olivat Tour d' Oulun jatkot, joiden etkoille palkkasin kaksi fuksia tapahtumalipuilla ja viinillä ompelemaan haalarimerkkini. Perjantaina puolestaan oli Preludi. Etkoilin ensin journalistifuksien ja sitten mediatuottajaluokkalaisteni kanssa. Itse bileet olivat loistavat. Paikalla oli joku Coverbändi, joka kuulosti ihan aidolta ja tanssimme kuin hullut. Ainut miinus tapahtumassa oli kaljan hinta. Kuusi euroa kaljasta ei ollut kovin opiskelijaystävällistä.

Tapahtumassa tuli vastaan jälleen yksi blogini lukija, vaalea minttuhaalarinen tyttö, joka tunnisti minut. Hän kyseli kovasti, oliko kesäni ollut rakkauden kesä, kun siitä täällä joskus kirjoittelin. Vastasin kieltävästi ja uhkasin lisäksi, että hän päätyy seuraavaan postaukseen. Tähän päädyit.

Eilen istuimme yhden kirkkomuusikon kanssa Kiikelissä puhumassa henkeviä ja tänään suunnittelimme Moraalinvartijan kanssa seuraavaa seikkailua. Rauhallista on ollut.

Arjen rullausta

Hohhoi ja hihhei, olen palannut kouluun. Huomenna palaan kyllä vielä töihin, mutta se on huomenna se.

Perjantai-iltana istuskelimme iltaa vanhalla journalistiporukalla, vaikka pari tähteä puuttuikin. Puhuimme henkeviä, ja osa lähti baariin. Itse kuitenkaan en, sillä lauantaita varten piti kerätä hieman turnauskuntoa.

Menin ensin yhden uuden fuksimme kanssa ostamaan keikkalippuja. Hän tyytyi pelkkään PMMP:hen, minä ostin sen lisäksi liput The Soundsiin joulukuulle. Oli vähän ympyrä sulkeutuu -fiilis: ensimmäisenä syksynä kävimme baletti-Lauran kanssa katsomassa Soundsia Teatrialla ja nyt menen jonkun muun kanssa samaan paikkaan näkemään saman bändin. Lienee muuten yksi Teatrian viimeisistä keikoista.

Lippujen oston jälkeen menimme vielä kahvikupposen ääreen höpäjämään koulusta, Oulusta, töistä ja tulevaisuudensuunnitelmista. Sitten suuntasin rantaan istuskelemaan toisen kaverin kanssa. Sieltä jatkoin matkaa Möljälle, missä Karim Z. Yskowiczin ja Scandinavian Music Groupin oli määrä vaihtaa elokuuni syyskuuksi.

Karim oli ihan hauska, mutta se SMG oli tietysti illan kohokohta. Ne soittivat uusia biisejä, jotka kuulostivat hyvälle ja sen lisäksi Ylpeän sydämen, yhden ehdottomista lempikappaleistani, joita en ole kuullut livenä koskaan. Tradenomikaverilla mukana olleille nenäliinoille oli tarvetta. Se oli maaginen keikka ja huipentui vielä ilotulitukseen. Ihan loistavaa.

Ilta venyi pikkutunneille asti Numerossa riehuessa. Sunnuntaina oli hieman hiljaisempi päivä. Kirjoittelin siis koulutehtäviä.

Tämä päivä onkin ollut kaaosta. Aloitin sen kahdella juttukeikalla Oamkille, jatkoin balettipalaverilla, suunnittelin baletin harjoitusaikatauluja ja tein varauksia, käväsin vanhojen opiskelijoiden infossa, heitin kolmannen juttukeikan ja menin vielä Osuman palaveriin. Sieltä kotiin tultuani järkkäsin vielä pari tuntia balettia, kuurasin kämpän lattiasta kattoon ja aloin pestä pyykkiä.

Sain hetki sitten vihdoin Harry Potterin käteeni ja rentoutuminen voi alkaa. Huomenna on taas kaaos.