Näin minä vihellän matkallani

Vaikka onkin lomaa, ei se tarkoita sitä, että pitäisi istua kotona lepäilemässä. Eilen käväisin Lappajärvellä, missä vietin kesäni töissä suomen suurimmassa viikoittaisessa paikallislehdessä, Järviseudun sanomissa. Kesästä jäi varsin moninaisia muistoja, mutta jääkööt ne arkiston kätköihin vielä toistaiseksi.

Matkalla huomasin kaksi varsin erilaista asiaa. Ensinnäkin uskollinen ystäväni petti minut vihdoin, tasan 90000 huolettoman kilometrin jälkeen. Volvo nieli matkalla lähes 15 litraa bensaa satasella, eikä tuo ole oikein enää köyhän opiskelijaraukan kukkarolle sopiva määrä. Onneksi vanhus menee huoltoon jo huomenna. Ehkä rahat silloin riittävät vielä Ouluun palaamiseen

Toinen matkalla havaittu asia voisi olla valtiotieteiden opiskelijan gradu otsikolla "Paras-hankkeen vaikutukset tavallisen tielläliikkujan elämään." Paras-hanke, eli kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tavoitteena on sen omien sanojen mukaan taata kaikille suomalaisille yhdenvertaiset sosiaali- ja terveyspalvelut asuinpaikasta riippumatta. Käytännössä kyse on usein  kuntaliitoksista ja hankkeen uusimmat uhrit olivat piskuinen Oravainen ja yhdyssanahirviö Vöyri-Maksamaa, jotka on pistetty yhteen Vöyri-nimen alle.

Muistan pienenä olleeni huiman kiinnostunut kunnanvaakunoista ja automatkoilla seurasin aina silmä tarkkana tien oikeaa reunaa. Painoin jokaisen vaakunan mieleeni ja vielä tänäkin päivänä ne ovat muistissa. Jopa niin hyvin, että vieläkin jostain kaukaisilta pikkupaikkakunnilta kotoisin olevat tutut ällistelevät, miten voin tietää, miltä juuri heidän kotikuntansa vaakuna näyttää.

Kun lapsuuden mökkireissuilla sain ihastella Vaasan, Mustasaaren, Maksamaan, Vöyrin, Kauhavan ja Lappajärven vaakunoita, löytyvät reitiltä nykyisin enää Vaasan, Mustasaaren, Lappajären, Vöyrin (tai oikeastaan Maksamaan) ja Kauhavan vaakuna. Viimeksi mainittukin piti pari vuotta takaperin pistää uusiksi, jotta se kuvaisi koko liitoksista syntyneen uuden kaupungin identiteettiä.

Johtopäätös: suurin Paras-hankkeen vaikutus ovat muuttuneet katukyltit. Gradu valmis tarkistettavaksi, saanko nyt ne maisterin paperit? En? Miksi muka?

Paras-hanketutkimusteni päätyttyä istuinkin sitten reippaat puolitoista tuntia kahvittelemassa, ensin vanhojen työkavereiden ja sitten erään paikallisen toimittajan kanssa. Lappajärveltä jatkoin matkaani naapurikuntaan, tai entiseen sellaiseen (kiitos Paras-hankkeen), Kortesjärvelle. Kävin morjenstamassa vanhaa pomoa, paikallisia tuttujani sekä tätiäni, joka oli taas tehnyt minulle parit villasukat. Vapise ensi talvi, täällä ollaan varautuneita!

Kotiin Pietarsaareen vihdoin päästyäni oli äidillä tarjota ruuan lisäksi myös iloisia uutisia: belgiasta kotiin muutostamme lähtien, eli lähes 10 vuoden ajan kadoksissa olleet 2-4lk:n luokkakuvani olivat löytyneet. Ei muuta kuin menneitä muistelemaan.

Oma koti kullan kallis

Hiihtoloma, mikä ihana tekosyy!

Toivuin uskomattomasta kirjoitusmaratonistani loppuviikon, enkä tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Koulussa tuli oltua pari tuntia, mutta perjantaina en lopulta kirjoittanut riviäkään koodia, vaan täyttelin vaalikoneita. Kärkikahdeksikosta löytyi kristillisdemokraatti, 3 persua, 2 kokkaria, demari ja Suvi Lindén. Ajattelin silti äänestää sitä RKP:tä, ihan vaan siksi, että ainoina ajavat meidän hurrien asemaa.

Hurreista tulikin mieleeni, että ehätimme perjantaina myös keksimään, miten lapsensa elämästä voi tehdä helvetin. Leikittelimme tuossa yhden toisen suomenruotsalaisen kanssa ajatuksella perustaa perhe, tehdä kuusi lasta ja muuttaa johonkin pieneen, kainuulaiseen kuntaan. Lapsille opetettaisiin ainoastaan ruotsia ja seitsemänneksi lapseksi adoptoitaisiin joku ulkomailta. Voisi naapureilla olla ihmettelemistä.

Tuon uskomattoman nerokkaan brainstormauksen jälkeen hyppäsin uskolliseen Volvoon ja käänsin nokan kohti rantaruotsia. En ole ajanut Muhosta pidemmälle joulun jälkeen ja täytyy myöntää, että pitkä matka piristi. Kun alla on hyvä auto, on ajaminen oikeastaan pelkkää nautintoa, vaikkakin nykyään varsin kalliista harrastuksesta se käy: bensa maksaa 1,60 litralta ja Volvohan juo satasella melkeen yhtä paljon kuin kuljettajansa lauantai-iltana.

En ole myöskään joulun jälkeen käynyt kotona, joten äitimuoriakin oli ihan kiva nähdä pitkästä aikaa. Käytiin syömässä ja jatkoin sitten matkaa Vaasaan. Mami kun asustelee nykyään tuolla Pietarsaaressa. Tämä on johtanut erinäisiin ongelmiin Vaasan reissujen kanssa, sillä on aina luotettava kavereiden vieraanvaraisuuteen, kun haluaa käydä kotona.

Koti onkin harvinaisen mielenkiintoinen käsite, ainakin minun kohdallani. Olen kasvanut Vaasassa, äiti asuu Pietarsaaressa ja itse asun Oulussa. Viime kesän vietin sukujeni mailla Lappajärvellä ja ensi kesä menee Lappeenrannassa. Määrittele siinä sitten koti.

Mutta sitähän sanotaan, että koti on siellä, missä sydän on. Minulle se taitaa sitten olla täällä Pohjanmaalla. Kun pohjoisesta päin ajaessa saapuu Lohtajan Marinkaisiin, alkaa mahanpohjassa sellainen lämmin tunne, joka kestää aina Pännäisten ja Uudenkaarlepyyn välimaastoon. Se alkaa uudestaan Koivulahdessa ja jatkuu aina Vaasaan asti. Se kai se kodin merkki on. Täällä sitä on synnytty ja tätä menoa myös kuollaan. Toivottavasti ei kuitenkaan ihan lähitulevaisuudessa.

Eilen illalla siis saavuin Vaasaan ja korkattiin saman tien oluet kaverin kanssa, ihan vaan silkasta jälleennäkemisen riemusta. Kävimme myös uudessa baarissa, Leipätehtaassa, joka, yllätys, sijaitsee vanhassa leipätehtaassa Vaasan keskustassa. Ei baari mitään ihmeellisyyksiä tarjonnut, mutta on kuitenkin piristysruiske kaupungin näivettyneessä yöelämässä, jonka suurin tähti on ylihinnoiteltu ja täpötäysi Fontana.

Fontanaan olisi tarkoitus suunnata nokka tänään, joten taidanpa lopettaa kirjoittamisen ja avata oluen. Ei tässä mitään oikeaa asiaa muutenkaan tainnut olla..

Uskollinen ystävä

Täytyy myöntää, että olen iloinen, että viikonloppu on ohi.

Kun sain freesopparin muutama viikko takaperin, en oikein uskonut kaverin varoituksia siitä, miten raskasta koulun ja työn yhdistäminen voi olla. Ei se kyllä raskasta olisikaan, JOS ei sattuisi siinä sivussa tekemään tätä kaikkea muuta..

Ahneuksissani kahmin nimittäin melkoisen määrän juttuja kirjoitettavaksi ja kunnianhimoisena päätin myös kuvittaa ne itse. Juoksin viime- ja toissaviikolla juttukeikoilla melkoista tahtia, mutta aikaa kirjoittamiselle ei juuri ole ollut. Deadline painoi päälle ja yleensä se, jos ei mikään muu, saa meikäläiseen vauhtia.

Perjantai oli taas täysi koulupäivä kahdeksasta neljään ja kotiin tultuani oli melkoinen väsy. Eipä siinä muuta kuin kirjoittamaan. Kirjoittelin koko illan ja poistuin näppäimistön äärestä vain käväisemään naapurin synttärikahveilla.

Lauantaina pitikin sitten järjestää omat synttärit. Heräsin aikaisin ja aloin siivota. Jossain vaiheessa loggauduin Facebookkiin ja hupsista. Lisää tekemistä.

Lupasin joskus tammikuun puolella parille vaihtarille, että teen niiden tanssikoreografiaan pari äänijuttua. Sain ohjeet loppuviikosta ja deadlinen maanantaille. Perjantaina olin tekaissut jo jotain pohjaa, mutta lauantaina tulikin yllätys: äänten piti olla valmiina jo samana iltana. Lupasin tehdä parhaani, mutta salaa kyllä tiesin, että nyt oli Epicus failus valmis.

Saatuani kämpän siistiksi päätin yrittää käynnistää autoni. Vanha Volvo oli seissyt pihassa tammikuun puolestavälistä ja kesti puolisen tuntia kaivaa se lumikinoksesta esiin. Vanha pirulainen lähti kuitenkin kaikkien yllätykseksi käyntiin ensi yrittämällä. Siinäpä minulla uskollisin ystävä, mitä voi olla. Annoin sille kiitokseksi kunnon lämmittävät kyydit (lämmitys ei muuten toimi) Muhokselle asti ja menin kauppaan. Jostain syystä tuli ahdistavan aikuinen olo: Farmarivolvolla perheparkkiin ja kärryllinen tavaraa mukaan.

 

Uskollinen ystävä

 

Arkistokuvaa uskollisesta ystävästä

 

Kahden aikaan alkoi eeppinen kokkausmaraton. Väänsin pizzataikinaa ja kakunkuorrutetta yhtä aikaa, hukkailin tavaroita ja räpelsin audacityä. Tarjoilut olivat valmiita viiden maissa, mutta äänityö ei. Oli pakko soittaa latinoille ja todeta että very sorry. Onneksi ne soitti hätäpuhelun Epsanjaan ja sai musiikkinsa, koska muuten mulla olis ollut todella, todella, todella, todella huono omatunto. Ihan aikuisten oikeasti!

Vieraat saapuivat iltasella ja vaikka niitä olikin odotettua vähemmän ja kotitekoinen pizza oli odotettua pahempaa, niin kaikki ruoka ja kakku katosivat parempiin suihin. Boolin kanssa ne vässykät säästelivät, joten jouduin auttamaan, ehkä vähän liiankin kanssa. Plussat myös kaikille siitä, että jokainen noudatti teemaa, nimittäin lapsuuden haaveammattiinsa pukeutumista.

Kahden aikaan oli jo melkoinen väsy, joten läksin kiltisti nukkumaan. Nousin eilen puolen päivän maissa ja aloin kirjoittaa työhommia pois, hitaasti, mutta varmasti.

Ja niin syntyi tekstiä opinnäytetöistä Unkarissa ja Meri-Toppilassa, Oulua junantuomin silmin, baarivertailua ja ties mitä muuta. Yhden aikaan yöllä päätin pitää luovan tauon ja lukea pari lukua ruotsinkielistä dekkaria. Bad decision. Håkan Östlundhin Dykaren oli niin hyvää luettavaa, että laskin kirjan käsistäni vasta aamuneljältä ja jatkoin kirjoittamista.

Seitsemän aikaan aamulla olin kuin olinkin saanut suurimman osan töistä tehtyä, joten otin virkistävän suihkun ja läksin kouluun. Studiotyötä kahdeksasta neljään ja uskomatonta kyllä vedettiin yhdeksän vetoa talkshowta läpi. Kurssityöt oli siinä, joten huominen iltapäivä on vapaata.

Päivällä tosin tuli huonojakin uutisia. Kun kahmii liikaa hommia, ei niitä kaikkia vain voi tehdä kunnolla. Olin feilannut suurimman osan juttuja varten ottamistani valokuvista tavalla tai toisella ja myös kirjoitus oli alkanut ontua, sillä jouduin lukemaan jutut monta kertaa läpi ja yhä niistä löytyi täysin kummallisia virheitä.

Kolme juttua oli vielä tekemättä, joten kotiin raahauduttuani tsemppasin ja sain kuin sainkin ne vielä palautettua. Nyt olen ollut hereillä 36 tuntia. Sovitaanko, että ensi kerran, kun päätän tehdä sata asiaa yhtä aikaa, joku tulee ja sanoo, että jumalauta, LOPETA!

Huomenissa pitäisi koodata aamutunnit ja sen jälkeen lähteä syömään synttärilounasta kavereiden kanssa Kauppuri vitoseen. Illalla onkin sitten Kultin laskiaisbileiden vuoro ja koska ilmeisesti töistä melkoinen osa on nyt tehty, niin voisi hetkeksi päästää vapaalle.

Jaa, se onkin jo yli puolen yön. Ei muuta kuin Onnea Dankku 22v!

Hetki lepoa ja sitten hommiin

Vielä perjantai-iltana rämmin mediahistorian kimpussa, mutta annoin lopulta mielihaluilleni periksi ja läksin viettämään illanistujaisia Toivoniemeen ja viikolla ensi-iltansa saaneen Kuolema tekee taiteilijan -produktion karonkkaa keskustaan. Ilta venähti pilkkuun saakka ja tulipahan todistettua sekin fakta, että eräässä tietyssä yökerhossa ei käy asiakkaita edes viikonloppuisin. Nekin harvat, jotka käyvät, eivät ole ihan penaalin terävimpiä kyniä.

Lauantai meni pitkälti nukkuessa, mutta illalla sain raahattua itseni Heinäpäähän tekemään yhtä haastattelua. Ensin työ, sitten huvi: muodollisuuksien jälkeen tarjotut kotitekoinen pizza ja lasi valkoviiniä olivat oiva unilääke ja taisin mennä lauantaina nukkumaan aikaisemmin kuin kertaakaan ekaluokan jälkeen, nimittäin puoli kymmeneltä. Eipä ollut ihme, että näin unta ala-asteestani.

Myös sunnuntai kului pitkälti lepäillessä ja elämästä nauttiessa. Hain pizzan, kuuntelin hyvää musiikkia ja lueskelin. Loppuillasta käväisin yläkerrassa syömässä mustikkapiirakkaa.

Hetkinen...teinkö ruokaa koko viikonloppuna itse? No, olin ansainnut leponi.

Tänään koittikin paluu arkeen. Kuvasimme nimittäin harjoitusotoksia keskusteluohjelmista koko päivän. Ehdin leikkiä toimittajaa, äänimiestä, inserttimiestä, studio-ohjaajaa ja kuvaajaa ennen kuin päivä oli pulkassa. Koulun jälkeen tekaisin nopeasti vielä yhden haastattelun ja suuntasin sitten edustajiston kokoukseen.

Kokouksen jälkeen oli sellainen puhtiloppuottaapäähän-olo, että eksyin naapuritaloon purkamaan tuntojani kaverille. Siellä ei pitäisi käydä turhan usein, koska sieltä saa outoja ideoita. Tämän päivän riihen saldo oli tatuoida itkevä kolibri pohkeeseen. Jääkööt toteutumatta, sillä en juuri arvosta tatuointeja ja vihaan piikkejä.

Kymmenen maissa päätin mennä nukkumaan, mutta sitten iski inspiraatio ja aloinkin tekemään töitä. Minulla on kasapäin lehtijuttuja raakaversioina, mutta ei yhtään valmista tekstiä. Nytpä on kahden jutun verran.

Tapani kirjoittaa on nimittäin varsin luova. Tehtyäni haastattelut poimin niistä olennaiset kohdat ja haluamani sitaatit ja mätän ne kaikki yhdeksi tekstiksi, jossa on suunnilleen yhtä paljon järkeä kuin Lorem ipsumissa. Sitten annan tekstin olla, kunnes joskus keksin sille jonkin rakenteen. Joskus siihen menee tunti, joskus päivä ja joskus viikko. Onneksi tällä kertaa oli aikaa.

Kummallisinta tässä inspiraatiopuuskassa on, että se tulee yleensä nukkumaanmenoaikaan, kun kone on juuri saatu kiinni, ja loppuu vasta kahden aikaan yöllä, kun aivot eivät kertakaikkiaan toimi. Vielä voisi kirjoittaa, mutta taidan viheltää pelin tällä kertaa poikki ja mennä suosiosta nukkumaan. Huominen nukkumaanmenoaikani voisi olla kello kahdeksan...

Innolla kouluun

Viikko on kääntymässä loppua kohti, mutta kiire ei helpota. Keskiviikkona poistuin kotoa kello 8 aamulla ja saavuin takaisin puoli yhden kieppeillä yöllä.

Koko päivän vietimme koulun TV-studioon tutustuessa ja lopulta, iltapäivästä pääsimme myös kuvailemaan. Aamupäivä meni pitkälti viritellessä ja säädellessä sekä maailman randomeimmista asioista keskustellessa. Aiheina olivat muun muassa Johanna Tukiainen sekä eläimet. Johtopäätös oli, että pandakarhujen pitäisi alkaa karppaamaan.

Koulusta säntäsin suoraan kaupungille Kuolema tekee taiteilijan -shown kenraaliharjoitukseen. Näytös on koulumme tämän kevään taidonnäyte, jossa showtanssijat ja muusikot yhdistävät voimansa ja tuottavat tanssinäytöksen livenä esitettävän, kotimaisen heavy-musiikin tahtiin. Kenraalista huomasi jo, että teos oli todella näyttävä, mutta valokuvaaminen vei kaiken keskittymiseni.

Kenraalin jälkeen tein pari haastattelua ja jatkoin yksikössä keväällä järjestettävien tanssiaistemme suunnittelua konsultoimassa ensimmäistä kertaa muusikoita. Voisin vaikka lyödä vetoa, että jos meillä tanssiaiset on, niin olen jalka paketissa. Postissa kun tuli maanantaina lappu, jossa polvitähystyksen jonotusajaksi arvioitiin 4-6kk..

Illalla koitti vihdoin itse näytöksen aika. Kamera oli laukussa ja keskittyminen lavalla ja tulihan se itkukin sieltä lopulta. Sen verran upean esityksen olivat koulutoverit saaneet aikaan.

Vielä tämänkään jälkeen en päässyt nukkumaan, sillä päätin vielä suunnata yhteen paikalliseen yökerhoon katselemaan, onko siellä koskaan asiakkaita. Pitäisi nimittäin kirjoittaa baarivertailua. Siihen sainkin kotiin palattuani inspiraation ja naputtelin raakaversion valmiiksi. Kello oli yksi, kun vihdoin sain pään tyynyyn.

Aamulla mietin kahdesti, jaksanko vääntäytyä kouluun, mutta Studiotyö 8.30-16 -merkintä kalenterissa pakotti lähtemään pakkaseen. Koululla odottikin sitten ikävä yllätys. Olin merkannut lukujärjestyksen kalenteriin väärin ja olisinkin saanut nukkua.

Aikaisesta herätyksestä oli kuitenkin hyötyä, sillä päivä on mennyt juttuja ja avoimen yliopiston tehtäviä kirjoitellessa. Jospa se tv-historia pian olisi loppuun käsitelty.