Työtulvaa ja tuotannon jälkeistä tuskaa

Lauantaiaamu, eli huikean Madetoja-kilpailuviikon huipentuma, alkoi hyvinnukutun yön jälkeen. Jaloilleni noustessani polvessa tuntui selvää painoa ja kirvelyä, mutta ei enää mitään sellaista, mikä olisi estänyt seisomisen tai kävelyn. Päätin silti, että viisaampaa olisi viettää viimeinen kilpailupäivä mahdollisimman paljon istuen.

Ehdin aamupäivän aikana mennä ensimmäistä kertaa kuuntelemaan kilpailijoita. Halusin ehdottomasti nähdä erään vaasalaispianistin soiton ja erityisesti tämän itse säveltämät etydit, sillä ne olivat nimillään ja asettelullaan pompanneet käsiohjelmasta silmille jo sen tekovaiheessa.

Lounastauon jälkeen aloin vähitellen valmistautua siirtämään itseni ja tuomariston kohti Madetojan salilla pidettävää konserttofinaalia. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, sillä kokemus taisi olla minulle ensimmäinen klassisen musiikin konsertti koko lähes 23-vuotisen elämäni aikana.

Kilpailijat soittivat kolme Chopinin, kaksi Shostakovichin ja yhden Englundin konserton. Vaikken musiikista juuri mitään ymmärräkään, jäi minulle sellainen tunne, että parhaat oli säästetty viimeiseksi. Vauhti nimittäin tuntui vain paranevan loppua kohti.

Finaalin jälkeen kuvasin välissä olleen tanssiperformanssin ja palkintojenjaon. Sitten suuntasin juryn, rehtoripariskunnan ja järjestelytoimikunnan päivälliselle ravintola Hellaan. Söimme hyvin, kiitimme, kumarsimme ja jätimme jäähyväiset.

Jatkoin iltaa parilla viinilasillisella erään viikon aikana löytyneen pianistituttavuuden kanssa. Illan viimeinen etappi oli Nelivitonen ja Itävaltaan hilpaisevien Even ja Sallan läksiäismeiningit. En jaksanut viihtyä Oulun yössä kovinkaan pitkään, sillä viikko oli ollut raskas. Läksin nukkumaan jo hyvissä ajoin ennen pilkkua.

Aamulla käväisin keskustassa korjaamassa autoni parempaan talteen ja menin pitserian kautta takaisin viettämään koomapäivää kotiin. Kävin kuumassa suihkussa, joka ilmeisesti kesti liian pitkään, sillä palovaroittimeni alkoi reagoida vesihöyryyn. Vedentuhlaukselleni huutaminen vei masiinan pattereista ilmeisesti viimeisetkin mehut, sillä kone alkoi saman tien piipittää virran loppumisen merkiksi. On muuten piipittänyt siitä lähtien, sillä yhdeksän voltin palikkapariston ostaminen tuntuu olevan ylivoimainen tehtävä.

Muu sunnuntai meni Chopinia ja Shostakovichia kuunnellessa. Ilmeisesti Madetoja-viikko sai kulttuurikärpäsen puraisemaan oikeen kunnolla. Konsertot soivat koko päivän päässä ja koneella. Loppuillasta uskalsin laajentaa valikoimaa myös muihin säveltäjiin ja kappaleisiin.

Yritin kirjoittaa Freelancer-kurssin työraporttia, mutta väsymys painoi silti päälle. Puoli kahdeksan maissa ummistin silmäni hetkeksi. Laitoin herätyksen kahdeksaksi, mutta torkutin epähuomiossa puoli kymmeneen asti. Naputtelin työraportin loppuun säveltäjälegendojen tahtiin ja käperryin pehmolelukenguruni viereen nukkumaan.

Nukuin maanantaina  pitkään ja lähdin koululle tekemään Madetojan jälkitöitä. Tyhjensin kilpailutoimistosta ne rippeet, mitä Mira ei ollut ehtinyt vielä tyhjätä (paljoa ei jäljellä ollut) ja kävin läpi sähköpostini. Minulla oli jälleen varsin paha tuotannon jälkeinen tyhjyyskohtaus. Minulla oli ikävä tuomariston kuljettamista, ympäri koulua säntäilyä ja kilpailijoita. Erityisesti muutamaa niistä sympaatisimmista. Vaikka olo olikin hieman tyhjä, olin silti jostain syystä hirveän mielissäni kaikesta, mitä maailmassa sillä hetkellä tapahtui.

Oli kilpailun loppumisessa toki hyviäkin puolia. Ensimmäinen oli se, että verkkarit ja villasukat olivat jälleen sallittu varuste. Toinen oli se, että vaikka kilpailu loppui, niin uudet kaverit säilyivät. Olen tainnut syödä maanantain ja tiistain ajan kaikki ruokailuni pianistiseurassa.

Ja viestinnän opiskelijoille tiedoksi, niihin muusikoihin kannattaisi oikeasti tutustua, eivät ne pure. Myös muusikoille voi kertoa, että viestinnän opiskelijat ovat ihan harmitonta sakkia. Itse asiassa osan muusikoista kanssa on yllättävän helppoa käydä samalla aaltopituudella, kuten seuraava esimerkki osoittaa.

Istuin lounastamassa parin pianistin kanssa ja puheeksi tuli eräs hauskanniminen pianokappale. Ehdotin soittajille, että nämä voisivat sen joskus minulle soittaa, yksityiskonserttina tietysti. Toinen pianisteista erehtyi kysymään toivomuksiani soittajien vaatetuksen suhteen. Lopulta konsertissa oltiin päästy tilanteeseen, jossa kaksi pianistia esiintyy ilman vaatteita ja minä juon punaviiniä kynttilänvalossa. Toteuttamiskelpoinen idea, etten sanoisi.

Maanantai toi tullessaan lisää haikeutta, sillä taisin istua viimeiset oppituntini journalistina tässä talossa. Freelancer-kurssi tuli päätökseen, viisi opintopistettä läsähti Asioon ja loppukevät meneekin sitten ilman mitään pakollista opetusta. Yksi kurssi toki pyörii koko ajan, mutta siihen ei ole läsnäolovelvoitetta. Olen siis kolmea kurssia ja opparia vaille journalisti.

Kiirettä tulee silti pitämään. Viestintäpalveluista on maanantain ja tiistain aikana heilahtanut kuusi juttukeikkaa ja käsky ideoida itse lisää. Voivat olla varmoja siitä, että ideoin! Lisäksi tekeillä on opinnäytetyö ja harjoittelussa alkavat uudet haasteet, kun siirryn tanssin maailmaan Arktisten askeleiden muodossa. Arktinen ensiaskel otetaan torstaina, kun alamme Miran kanssa käydä läpi aikataulua ja jakamaan työtehtäviä.

Illalla läksin vielä showtanssitunnille. Sen jälkeen olinkin niin väsynyt, että saatoin vain kaatua sänkyyn ja katsella aidan yli hyppiviä lampaita ennen simahtamistani.

Tänään lounastin Ellun kanssa ja keskustelimme tulevista projektiopinnoistamme. Ne ovat vasta kahden vuoden päästä ajankohtaisia, mutta teemme niitä jo nyt. Aikainen lintuhan tunnetusti nimittäin nappaa madon. Sovimme ensimmäiset palaverit jo ensi viikolle, vaikka ensimmäiset haasteetkin on jo saatu kehitettyä matkaan.

Iltapäivän ajan kävin läpi ja käsittelin Madetojan kuvia sekä hommasin parhaani mukaan kalusteita Kultin toimistolle. Pianistien kanssa syödyn päivällisen jälkeen menin jazz-tunnille. Tunnilla heilui mukana myös Ballerina-Ida. Kommunikoimme tapamme mukaan ruotsiksi, joka johti siihen, että eräs toinen tuntilainen kysyi, mistä ihmeestä oikein tulemme. Vastasin, että Vinkuintiasta.

Kipitin ketterästi tanssitunnin jälkeen Valveelle, missä oli Tanssia-näytös. Ensin vuorossa olivat Madetojan salilla kuvaamani Maitotytöt ja sitten minua muutama viikko sitten itkettänyt nimettömäksi jäänyt koreografia. Tällä kertaa en itkenyt, mutta sanon silti, että on se Martikaisen Outi kova tyttö. Sen lavalle vääntämät tai muuten eteenpäin potkimat teokset ovat saaneet minut kyyneliin jo kolme kertaa, eikä tuohon ole pystynyt kovinkaan moni muu naisihminen.

Nyt on taas väsy ja polvessa kylmäpussi. On puoliyö. Huomenna, jos Jumala suo...eikun...

Turnausväsymystä

Madetoja-pianokilpailu alkaa olla viimeistä päivää vaille paketissa. Tai oikeastaan toiseksi viimeinen päivä ei vielä edes ole pulkassa, mutta tänään avustavan tuottajan toinen polvi karsiutui kilpailusta jo ennen soittojen päättymistä.

Olen jälleen viettänyt viikkoani kilpailutoimistossa. Keskiviikkona lähes koko päivän, eilen kolmesta eteenpäin ja tänään yhdestä seitsemään. Kilpailutoimisto jatkaa samaa vanhaa rataa: ilmoittautumisia, lippuja, käsiohjelmia ja vastauksia kysymyksiin. Toimistovuorossa on aina joko minä tai Minna ja joku kolmesta vuorottelevasta opiskelijasta. Toiminta alkaa olla kohtalaisen rutinoitunutta ja yleisimpiin kysymyksiin on jo saatu ohjeistus paperilapulle. Siksipä kilpailutoimistobloggaus saakin jäädä hieman vähemmälle ja keskityn tällä kertaa muuhun viikon aikana tapahtuneeseen.

Keskiviikkona päivällä kävin röntgenissä. Suomalainen terveydenhuolto saa usein pyyhkeitä, mutta tällä kertaa täytyy nostaa hattua sille, miten sujuvasti hommat hoituivat. Ensinnäkin aika annettiin minulle maanantaina aamupäivällä. Odottelua kertyi siis kokonaista kaksi päivää.

Saavuin sairaalalle hyvissä ajoin, noin puoli tuntia ennen annettua aikaa. Odottelin alle kymmenen minuuttia ja kuvauksiin meni varmaan toinen mokoma. Lopulta kävelin tutkimushuoneesta ulos klo 13.40, eli juuri siihen aikaan, kun minut olisi pitänyt ottaa sinne sisään.

Samana päivänä kouluruokaa koskeva raivo nousi jälleen. Sain koko lounaan kuunnella tanssijoiden antamaa palautetta Sodexon toiminnasta ja lopulta sain tarpeekseni. Kävin pyytämässä palvelupäällikön numeron ja soitin. Kerroin puhelussa, että koko koulu on kyllästynyt ravintolamme toimintaan. Ruokalistat muuttuvat kesken päivän, koska ruoka loppuu. Ruoka loppuu ruuhka-aikaan. Aterimet loppuvat ruuhka-aikaan. Opiskelijakunta kerää palautetta ravintoloista yksikössä, yksi porukka suunnittelee adressia ravintolasopimuksen purkamisesta, toinen älä osta kouluruokaa -tapahtumaa Facebookkiin. Oletus ruokailuun mennessä on, että joku on taas pielessä ja raivoa vain lisää se, että samat ongelmat toistuvat useita kertoja viikossa. Ravintolapomo lupasi, että muutos tulee. Lupasin tulla lankoja pitkin käymään, jos ei tule.

Keskiviikkoiltana menin muun järjestelytoimikunnan ja arviointilautakunnan kanssa illalliselle Toillaan. Illan isäntänä hääri vararehtorimme. Jos kyseessä olisi ollut kuka ei kuulu joukkoon -vitsi, olisin minä pudonnut välittömästi pois. Tietämykseni pianomusiikista on nimittäin pyöreä nolla. Kun samalla illallisella istui koulumme musiikin puolen opettajia sekä joukko sellaisia musiikkinimiä, joista jopa minä olen ennen Madetoja-talkoisiin ryhtymistä kuullut, saatoin vain istua hiljaa ja koittaa ymmärtää, mistä ympärilläni keskusteltiin. Onneksi vieressäni istui Mikko, jonka kanssa aloimme jossain vaiheessa iltaa muistella hienoimpia jalkapallon mm-kisamuistojamme.

Illallisella vararehtori, yksikönjohtaja ja järjestelytoimikunnan puheenjohtaja pitivät pienet puheenvuorot. Niissä tuli esille jälleen se asia, mikä minusta koko kilpailussa työskentelyssä on ollut parasta: kiitos. Kun jotain on pyydetty tekemään ja vaikka sitä joutuisi kymmenen kertaa muuttamaan, korjaamaan ja parantamaan, saa joka kerta työstään kiitoksen, kun se on tehty. Se on pieni sana, mutta tekee ihmisen kumman tyytyväiseksi ja iloiseksi.

Torstaina aamulla en mennytkään Madetoja-kilpailutoimistoon vaan Madetojan salille, Karjasillalle, Oamkin imagokuvauksiin. Meitä oli paikalla tuottaja, toimittaja, kitaristi, laulaja ja kaksi tanssijaa ja meitä kuvailtiin eri asennoissa. Kuvaukset venähtivät lähes tunnin pidemmiksi kuin aiemmin oli ilmoitettu, mutta olivat ne silti ihan hauska kokemus. Siellä minä seisoskelin laukku olalla, kamera kaulassa ja lehtiö kädessä ja piirtelin söhryä muistilehtiöön. Nimesin postmodernia tuherrusta muistuttavan teokseni nykyjournalismin rappioksi.

Tänään kävin viimeisellä ehtoollisella toisen Spoon River -graafikon, Suvi H:n kanssa. Suvi pakkaa viikonlopun aikana kamansa ja lähtee Kokkolan kautta Malesiaan puoleksi vuodeksi. Jälleen siis yhdet jäähyväiset ja aika haikeat sellaiset. Suvin kanssa on tullut istuttua monta automatkaa Oulun ja Kokkolan välillä ja käytyä monta hyvää keskustelua. Puolen vuoden päästä siis jatkuu, jos vielä näissä maisemissa pyörimme.

Iltapäivällä oli jälleen tanssin vuoro. Ida kaipaili miksaamaani biisiin tekemälleen koreografialleen koeyleisöä, joten kävin istumassa kuusiminuuttisen tanssisalissa. Aivan edellisen shown veroista tunnekuohua ei tällä kertaa nähty. Jyrki kuitenkin ystävällisesti tarjosi nenäliinoja.

Iltapäivällä alkoi myös helvetti. Olen juossut koko viikon ympäri koulua ja se on alkanut vähitellen tuntua tuossa kipeässä polvessa. Kolmeen mennessä siinä tuntui sellainen painava, tylppä ja polttava kipu. Ei mitenkään järin kova, mutta raskas. Tunne on ehkä samanlainen kuin silloin, kun joku istuu kätesi päällä. Kipu ei ole kova, mutta piinaava. Se jatkuu ja jatkuu ja aiheuttaa hyvin paljon epämukavuutta.

Hain Sodexolta jäätä ja nostin polven ylös. Kolmen jääpussin jälkeenkään tilanne ei parantunut, vaan heti kuutioiden hieman sulettua polte ja paino jatkui taas. Kokeilin buranaa, mutta eihän siitä mitään tullut. Lopulta jouduin toimistoa kanssani pitäneen Johannan suostuttelun jälkeen kysäisemään Riitalta ja Joukolta, josko joku muu saisi arviointilautakunnan turvallisesti hotellille. Tulin kotiin, iskin polveen jäädytetyn geelipussin ja naamaan kovimmat särkylääkkeet, kolmiolla varustetut sellaiset, mitä kaapista löytyi.

Kipu katosi, mutta olo on lääkityksen johdosta melko höpö. Päätin siis kirjoittaa blogia, koska sehän ei suuria lahjoja vaadi, vai vaatiiko? Huomenna on oltava taas jalkeilla, sillä finaalipäivänä jokainen käsipari on uskoakseni tarpeen!

Ihmistunteiden koko skaala - kahdessa päivässä

Täällä Otokujan varrella on tuskin ehditty toipua viikonlopun vastajytkystä (YÄK, mikä sana), kun sattuu ja tapahtuu taas. Viimeiset kaksi päivää Madetoja-kilpailun parissa ovat olleet vähintäänkin raskaita ja paljon on myös ehtinyt tapahtua kilpailun ulkopuolella.

Maanantaipäivä starttasi 7.30. Niin aikaisin ei kouluun olisi tarvinnut mennä, mutta onneksi menin: yläkerran opetusluokat, joihin olimme merkanneet kilpailijat harjoittelemaan, olivat nimittäin jostain syystä lukossa. Aamu meni kilpailutoimisto-ohjeistukseen perehtyessä. Minna ja Mira kävivät välillä paikalla pyörimässä, mutta muutoin olin yksin.

Vuoroissa oli tapahtunut joku sekaannus ja työparini ei ollut saanut omiaan, eikä siis saapunut paikalle. Pärjäsin omillani aivan hyvin noin yhdeksään asti, jolloin kilpailutoimistoon ilmoittautumaan pölähti 3 kilpailijaa opettajineen ja vanhempineen lähes yhtä aikaa. Kun samalla vielä puhelin soi, oli yhtälö putkiaivomiehelle vähintäänkin mahdoton. Huusin opintotoimiston naiset apuun.

Mustat pilvet maanantaiselle pakkastaivaalle tärähtivät oikein urakalla kymmenen jälkeen. Kävin ties kuinka monennen kerran lääkärissä polveni kanssa. Edessä oli sama vääntely ja kääntely, joka ei ole koskaan ennen paljastanut mitään näkyvää vammaa. Tällä kertaapa paljasti. Polvessa oli kuulemma selvä lukko, liikkeessä selvä ongelma ja se antoi hieman periksi väännellessä. Lääkäri passitti jatkotutkimuksiin ja ehdotti, että alkaisin varovasti varautua siihen, että tuo polvi ei loppuelämää kestä.

Iltapäivällä minulla piti olla tunteja, nimittäin Freelance-kurssia. Olen jo ajat sitten polttanut käpyni koko kurssiin: se on minun ikäluokalleni ensimmäistä kertaa pakollinen, mutta sen suorittajista vain minä, Liisa ja Santtu emme ole lähteneet ulkomaille. Kurssilla on siis kolme opiskelijaa, eikä siellä synny oikein koskaan minkäänlaista järkevää keskustelua. Koska minua väsytti, murehdin jalkojani ja opettajakin oli lähes vartin myöhässä, päätin pestata itseni kilpailutoimistoon myös iltapäiväksi. Pitäkööt kurssinsa!

Siellä minä sitten istuksinkin loppuiltapäivän. Otin vastaan kilpailijoita, tarkistin kuitteja, jaoin lippuja, käsiohjelmia ja harjoitusaikoja, myin oheistuotteita ja vastailin kysymyksiin. Välillä piti juosta alakerrassa kopioimassa jonkun nuotit, mutta iltapäivä sujui lepposisissa merkeissä. Kuskasin juryn hotellille illan päätyttyä ja tulin kotiin.

Ajattelin kaatua saman tien sänkyyn ja nukahtaa, mutta Sodexolta ostetut 20 kuppia kahvia tekivät tehtävänsä. Eipä tullut unta. Tulos: nukuin viitisen tuntia.

Tänä aamuna olin jälleen kärppänä kahdeksan maissa pitämässä toimistoa kasassa. Aamusta meitä vaivasivat tekniset ongelmat. Kilpailutoimiston kone päivitti itseään yli puoli tuntia ja suostui käynnistymään vasta, kun revin siitä virrat irti. Puhelimeni kieltäytyi lataamasta ja huusi tyhjää akkua, vaikka akku oli täysi. Sokerina pohjalla käyttööni saamani MacBook päätti olla lataamatta ollenkaan ja kieltäytyi inahtamasta, kun sen nykäisi irti verkkovirrasta. Aamu menikin sitten kaiken tämän selvittelyssä. Lisäksi ehdin löytää ja toimittaa takaisin yhden kilpailijan kännykän.

Päivä alkoi toden teolla suistua raiteiltaan vasta puolen päivän maissa, kun oli aika jakaa haalarit.Jo kolmatta vuotta olen vastuussa kulttilaisten haalareiden hankinnasta. Haalareita tilataan vuosittain 30-45 kappaletta ja säännöt ovat joka vuosi samat: maksa haalarit tilille X, tulosta kuitti ja hae haalarit kuitti ja opiskelijakortti mukanasi paikasta y aikana x. Helppoa kuin heinänteko, ainakin paperilla.

Sillä joka vuosi alkaa sama virsi. Seuraavat ovat ne tutuimmat valitukset:

"Mulle ei sovi toi aika, voitko jakaa kolme tuntia myöhemmin?"
"Unohin kuitin, jos saan haalarit ja tuon sen kuitin toiste?"
"Oho sori, unohin hakea ne, saisinko ne huomenna?"
"Mihin ne pitää maksaa ja paljonko ne maksaa?"
"No mikset voi tehdä näin? Kyllä sää mut tunnet, hei!"
"Jos lähetän sen kuitin sulle sähköpostiin?"

Niin. Saa olla hajamielinen ja saa kysyä, tiettyyn pisteeseen asti. Sitten, kun ne kaikki 38 haalareiden tilaajaa kilvan esittävät noita kysymyksiä, niin mitta alkaa olla täysi. Samoin sähköpostini laatikko, jos sinne lähetetään 38 kappaletta kuitteja pdf- ja jpeg-muodoissa. Olisi siis paljon helpompaa tilauksen hoitajalle, jos kaikki tekisivät niin kuin siinä sähköpostissa lukee, eivätkä yrittäisi tehdä asioita omalla tavallaan, koska eihän tätä kukaan muu keksinyt pyytää, eihän?

Aloin saavuttaa kiukkuni lakipisteen puoli yhden maissa ja sitten elämä jaksoi jälleen yllättää. Sain puhelun jostain päin Pohjanmaata. Tarkka paikka jääköön tässä vaiheessa kertomatta, mutta kyse oli lehdestä, johon olin hakenut töihin. He kysyivät, olenko käytettävissä kesäksi. Sanoin, etten ole, sillä työpaikkahan minulla jo on. Sitten he ehdottivat, että ottaisin kesällä yhteyttä uudestaan, sillä syksyllä kuulemma olisi töitä tarjolla, mikäli kotiseutua lähemmäs siirtyminen kiinnostaa.

Ja jälleen kerran menivät pasmat täysin sekaisin. Vai että etelään pitäisi suunnata takaisin. Tokihan olen koko ajan ollut sitä mieltä, että valmistumiseni jälkeen alan kytätä palaamista kotimaisemiin, mutta muistaakseni hain opiskelemaan tuottamista, koska en halunnut ihan vielä aikuistua ja hypätä työelämään. Elämä on valintoja, joten nyt vain odotetaan, että Uni-Miina tulisi jälleen ensi yönä kertomaan, mikä kirja seuraavaksi kannattaisi avata.

Join iltapäivän kahvia ja keräsin voimia. Käväisin jazz-tanssahtelemassa, joka piristikin hieman. Illan vietin jälleen kilpailutoimistossa. Viimeinen soittaja lopetti puoli kahdeksan aikoihin, jolloin suuntasin alakertaan valokuvaamaan tunnelmia ja odottelemaan jatkoon päässeiden ilmoittamista.

Kilpailun taso on kuulemma erittäin kova. En ole kuunnellut vielä nuottiakaan, mutta osaa kilpailijoista on lyhyiden kohtaamisten perusteella alkanut jo sympata. Moni on jäänyt kilpailutoimistossa käydessään pidemmäksikin aikaa juttelemaan ja ollut tosi hauskaa seuraa. Nyt moni näistä lähti kotiin.

Minun piti kuskata illan päätteeksi jury kotiin. Ohjelma kuitenkin venähti ja lopulta olin kilpailutoimistossa täyttä häkää vastailemassa palautekyselyihin, jakamassa harjoitusaikoja, kertaamassa sääntöjä ja opastamassa kilpailijoita. Jouko vei juryn kotiin, onneksi. Minä vaapuin puolikuolleena Höyhtyän grillille hakemaan mättöä ja kaaduin sänkyyn joskus puoli kymmenen maissa. Nyt odottelen unen tuloa.

Aloin harmikseni puhua politiikkaa Facebookissa erään kiihkovasemmistolaisen kanssa. Samalla päätin, ketä äänestän presidentinvaalin toisella kierroksella. Voin jopa kertoa sen tässä aivan hyvin, sillä oikea vastaus on Sauli Niinistö, enkä aio hävetä sitä sekuntiakaan. Syy on, että mielestäni Suomea ja suomalaisia ajaa eteenpäin kateus ja kaikesta ikävästä syytetään aina rikkaita, joiden henkilöitymä tuntuu olevan Kokoomus. Näissä vaaleissa talouspolitiikka nousi nyt suvaitsevaisuutta tärkeämmäksi tekijäksi ehdokkaan valinnassa.

Valinnallani minä osoitan sen, että minua ei kiinnosta hevospihvin vertaa se, että joku tienaa minua enemmän. Minulle riittää se, että saan riittävän elannon tekemällä töitä ja nimen omaan tekemällä töitä. En istumalla kotona viinahuuruissa ja pelaamalla Football Manageria. Ei minulla toki viinanjuontia vastaan mitään ole ja tätä blogia seuraavat tietävät minun usein sitä myös harrastavan. En kuitenkaan rahoita tätä harrastusta valtion rahoilla, vaan töitä tekemällä.

Jos totta puhutaan, ei minua edes kiinnosta, kumpi tuosta kaksikosta presidentiksi pääsee. Suomi saa joka tapauksessa erittäin hyvän johtajan, tuplaantui se miesten määrä Mäntyniemessä tai ei.

 

Moniosaamisen multihuipentuma

Toimittajat ovat yhä enemmän menossa kohti moniosaajia. Ainakin näin väitetään. Moniosaaja on tässä tapauksessa henkilö, jolla ei ole yhtä selkeää osaamisaluetta, vaan hän kykenee tekemään hieman sitä sun tätä.

Torstaina ja perjantaina olin niin moniosaamisen pauloissa, että tapahtui jotain historiallista. Ne olivat elämäni ensimmäiset työpäivät koskaan missään, kun en ehtinyt olla hetkeäkään Facebookissa töihin tulon ja toimistolta lähdön välissä. Niin paljon töitä Madetoja-pianokilpailu on teettänyt.

Ensimmäinen työllistänyt seikka oli kilpailutoimisto. Rakensin sitä torstaina ja perjantaina. Tyhjäsin Kultin uuden toimiston viereisen galleriatilan sohvista, kannoin sinne pari pöytää ja tuoleja, siirtelin viherkasveja, siirsin vitriinejä ja pystytin screenin. Kantoapuna käytin bassotaiteilija Kuuselaa ja yliassari-Henriä. Visuaalisena silmänä toimi graafikkogurumme Mynttinen. Lopuksi täytin vitriinit vanhalla Madetoja-sälällä. Kilpailutoimisto valmistui myöhään perjantaina iltapäivällä tuottaja-Miran ja Minnan suosiollisella avustuksella ja vaikka itse sanonkin, siitä tuli kyllä tajuttoman kodikas.

Toinen suurempi asia olivat harjoitusluokat. Kiersimme Minnan kanssa jokaisen harjoitusluokan, tarkastimme, että ne olivat siistejä ja että niissä oli kaikki tarvittava, teippasimme seiniin luokan käyttöohjeet ja infolaput. 24 luokkaa kolmessa kerroksessa tuli kierrettyä. Lopulta kahdesta puuttui pianotuoli. Sitkeällä etsimisellä ja musiikin puolen tyyppien hyvällä muistilla löysimme pari ylimääräistä. Näin kaikki aiotut luokat saatiin käyttöön.

Lisäksi torstain ja perjantain ohjelmaan kuuluivat juryn kansioiden kokoaminen sekä puhelimeen vastailu. Kilpailijat soittelivat harjoitusajoista ja kyselivät paljon kaikkea muutakin. Varailin taulukosta aikoja ja ohjeistin heitä parhaani mukaan.

Illtaisinkaan en ehtinyt lepäämään, sillä Viestintäpalvelut nakitti minulle kaksi erittäin tervetullutta juttukeikkaa. Päivisin tuottaja, iltaisin Freelance-toimittaja.

Perjantaina iltapäivällä koin suloisen helpotuksen tunteen, kun Kalevaprintiltä saapui iso läjä laatikoita. Siellä olivat liput, kunniakirjat sekä käsiohjelmat, kaikki ajoissa ja aivan viimeisillä hetkillä. Riemuitsin.

Lopettelin päiväni puoli viiden maissa ja päätin lähteä Toivoniemeen maistelemaan luokkakaverini Annin kotiviiniä ja samalla hyvästelemään hänet ennen Skotlantiin lähtöä. Matka ei kuitenkaan mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Koskilinjojen bussi ei nimittäin hyväksynyt debit-korttiani (kyllä, tässä kaupungissa voi oikeasti maksaa kortilla bussissa). Kuski sanoi syyksi kortin kohokirjaimet ja passitti minut kävelemään. Otti niin paljon päähän, että tein reklaamaation.

Ei siinä mitään, liikuntahan tekee hyvää. Sen sijaan se jatkuva viestinnän käytävän eestaas sahaaminen ja kaksi tanssin alkeiskurssia viikossa on jo ihan liikaa tuolle rikkinäiselle polvelleni, joka on näiden pitkien työpäivien iltoina alkanut huutaa tuskasta. Miksi sitten jatkan liikkumista? No koska paino on alkanut nousta ja kunto laskea. Huomenna on taas lääkäriaika, joten jospa kolmas kerta toden sanoisi myös polven suhteen.

Maistelin Toivoniemessä hetken viiniä ja lähdin kävelemään Eevan luokse keskustaan. Meillä piti olla tyhjän kämpän bileet täällä Otokylässä, mutta Eevan loukattua jalkansa vietimmekin sitten hänen tupareitaan keskustassa. Olin pukeutunut oranssinpunaiseen talvitakkiin ja punaisiin housuihin. Tämän huomasi myös joku Merikosken silloilla vastaantullut spurgun ja teekkarin yhdistelmä, joka huusi:

"ÖÄÄÄÄÄ, PUNANEN MIES"

Joka bileissä pitää olla yksi Paloniemi. Koska Tuomas on Alaskassa, oli paikalla hänen isosiskonsa Liisa, jonka kanssa lauloimme ansiokkaasti ruotsalaisia juomalauluja. Ilta jatkui 45:een Karaoke-aitan kautta. Heidän listoillaan sattui olemaan Barbara Streisandin Memory, joten minä ja Liisa päästimme jälleen kielitaitomme irti. Streisand kuulosti tietysti paljon paremmalta, jos sen alkuperäisten sanojen sijaan lauloi "Minne, jag har tappat mitt minne. Är jag svensk eller finne? Kommer inte ihåg". Oli siinä karaokeasiakkailla ihmettelemistä.

Kokosin itseni sängystä ylös joskus lauantaina iltapäivällä, vetäisin liimakampauksen, kauluspaidan ja suorat housut ja suuntasin Heinin 22-vuotisbileisiin, joiden teemana oli 20-luvun salakapakka. Join kotitekoista lonkeroa, mutta juhlatunnelmaan en oikein koskaan päässyt. Katselimme putousta ja keskustelimme Idan kanssa siitä, miksi meitä aina luullaan sisaruksiksi.

Okei, puhumme keskenämme ruotsia aina, kun tilaisuus sen sallii ja jopa hyvin rohkeasti seurassa, vaikka muut eivät ymmärtäisi. Olemme molemmat pitkiä ja meillä on punertavat hiukset. Mitään muuta yhteistä meillä ei ole ja silti kerta toisensa jälkeen joku erehtyy, alkaen aina koulumme henkilökunnasta.

Muut lähtivät puolen yön maissa baariin ja minä kotiin nukkumaan. Heräsin tänään kahdeksalta pirteänä kuin peipponen ja makoilin aamupäivän sängyssä puolihorroksessa nauttien krapulattomasta sunnuntaista ja siitä, että ei ollut kiire nousta mihinkään. Puolen päivän jälkeen lähdin siivoamaan vanhaa, uskollista Volvoani, sillä sen olisi tarkoitus kuskata pianokilpailun juryä hotellin ja koulun välillä ensi viikko. Järjestelytoimikunnan puheenjohtajan neuvo oli, että aivan tiptop sen ei tarvitse olla, kunhan takapenkillä ei pyöri tyhjiä viinapulloja. Yksi siideripullo ja yksi lonkerotölkki löytyi, mutta yleisesti ottaen auto oli kovin helppo saada edustuskuntoon.

Sitten menin koululle, jossa kilpailijoita saapui paikalle jo täyttä häkää. Vietin päivän vastaanottaen ilmoittautumisia Minnan kanssa ja järjestelemässä viimeisiä pikkuasioita kuntoon. Päivä käsitti infolappujen liimailua, tavaroiden kantamista ja siihen perehtymistä, mitä siellä toimistossa oikeastaan pitääkään tehdä.

Illaksi menin Eevalle katsomaan presidentinvaalien ensimmäistä kierrosta. Tulos oli odotettu ja ihan sopiva, mutta sen jälkeiset tapahtumat saivat minut tosissaan puntaroimaan toisen kierroksen valintojani. En uskonut koskaan voivani edes harkita vihreää ehdokasta, mutta seuraava, Facebook-seinälleni tullut kommentti sai minut toden teolla miettimään, pitäisikö Suomen saada presidentti, jonka tärkein ajama arvo on suvaitsevaisuus:

"Aivan naurettavaa touhua, että joku ruskean reiän ritari saa 20% äänistä. Moraalitonta kansaa, joka äänestää hinttaria, jolla ei ole mitään asiaa moniin tärkeimpiin valtioihin maailmassa. Huomenna maailma nauraa Suomelle..."

Voin avoimesti myöntää järkyttyneeni. Seuraavat kaksi viikkoa mietin todella tarkkaan, ketä äänestän ja miksi!

Mielipiteistä puheen ollen, sain tällä viikolla hieman palautetta Ikiliikkujan päiväkirjasta erään yksikkömme opettajalta. Hän kertoi lukeneensa täältä kommenttiosiosta blogiini kohdistunutta kritiikkiä ja olleensa iloinen siitä, että pidin oman linjani ja jatkoin kieli poskella kirjoittamista asiatyylivaatimuksista huolimatta. Kuivaa asiaa ei jaksaisi kuulemma kukaan lukea.

Tämäkin blogi on elänyt jo pian vuoden. Tämän päivän puheiden teemaa noudattaen voisin todeta, että "Aivan ensiksi haluaisin kiittää kaikkia lukijoitani!"

Valekarjalanpiirakoista valetanssijoihin

Huihai. Se oli melkoinen viikonloppu. Ne läksiäiset piti, toistan, piti viettää perjantaina ja jättää se juhliminen sikseen lauantaina. Itse asiassa olimme suunnitelleet lauantai-iltana vain käyvämme kiinalaisessa syömässä ja menevämme sitten kukin omiin koteihimme masistelemaan sitä, että Tuomas poistuu keskuudestamme seuraavaksi neljäksi kuukaudeksi.

Mutta sitten sain tämän omituisen kutsun käsistä lähtevästä pottusalaattiruokailusta ja lähdin Tuomaksen siskon luokse. Siideripullot narahtivat saman tien ja viini alkoi virrata.

Pian oli poikien saunavuoro ja kun olimme lopettaneet, olivat Tuomaksen isosiskot kaivaneet jostain salmaripullon. Shotteja siis. Minä ja Liisa-sisko kidutimme muita laulamalla ruotsinkielistä juomalaulua. Se menee Barbara Streisandin Memoryn tahtiin ja alkaa lupaavasti: "Minne, jag har tappat mitt minne, är jag svensk eller finne, kommer inte ihåg".

Iltapäivä jatkui yhtä lupaavasti, kun saimme myös muut pojat innostumaan kaljanjuonnista. Kun tuli aika lähteä Koskilinjoilla kohti kiinalaista, oli juhlakalu jo melkoisessa juhlakunnossa, etten sanoisi. Aterian jälkeen kaikki muutkin oli saatu juhlatuulelle ja niin matka jatkui K-kaupan kautta kohti Tumen kämppää ja Kaarlea.

Meillä piti olla hassujen hattujen ilta. Maaritilla piti olla kruunu, Liisalla taikasauva, Tuomaksella aurinkolasit ja minulla lei. Liisaa ja Maaritia ei näkynyt ja Tuomaskin ymmärsi laittaa lasinsa ajoissa pois joten minä pistin tanssiksi lei kaulassa. Valloitin tanssilattian ja ikkunalaudatkin. Kotiinlähdön alla narikassa sain kuulla leini olleen maailman säälittävin. Sillä lailla.

Sunnuntaina käväisin vielä hyvästelemässä Tumen viimeistä kertaa ja hain sen jälkeen äidin lentokentältä. Ajatuksena oli heittää hänet Pietarsaareen ja olla hyvissä ajoin kotona, mutta Oulun lentokenttä sotki koko homman: laukkua odotellessa meni yli tunti. Ymmärrän toki sen, että Teneriffan- ja Helsingin-lentojen yhtäaikainen pölähtäminen ilmatilaan saattaa sotkea sen yksinäisen laukunpyörittäjän pään, mutta tunti - Helsingissä laukut tulevat vartissa ja siellä on sentään hieman enemmän ruuhkaa.

Äiti kertoi törmänneensä Teneriffalla spurgahtavaan, filippiiniläiseen merimieheen, joka oli ensin arvuutellut hänen kansalaisuuttaan tovin ja kuultuaan äidin olevan suomesta, alkanut puhua hoonosoomi niin nopeasti kuin oli vain pystynyt. Sitten se oli pyytänyt äidiltä rahaa ja kun äiti oli kieltäytynyt heittämästä ukolle lanttia, tämä oli suuttunut ja lähtenyt. Törmäsin itse samaan ukkeliin syksyllä 2008, kun lomailimme samassa paikassa ja silloinkin hän kertoi olevansa vain käymässä saarella. On kotimatkakassan kartuttaminen tainnut edetä kovin, kovin hitaasti.

Maanantaiaamuna oli taas kiire ja kipitin kuin gaselli pitkin Kulttuurialan yksikön viestinnän käytävää. Olen tykittänyt itseni tuolla sadan metrin matkalla sellaiseen vauhtiin, että voisin pian osallistua olympiakävelyyn ja vieläpä varsin hyvällä menestyksellä. Opintotoimiston Marcella ja yksikön ykköstuottaja Mira sanovat, että minut tunnistaa nykyään askelista. *TÖMTÖMTÖM* ilman kenkiä ja tuplasti nopeampana kuin ennen.

Aamun tehtävä nimittäin oli perjantaina kesken jäänyt Arktisten askeleiden esiraatiin tulleiden teosten lajittelu. Löin tarralaput ja tussimerkinnät 93 teokseen, kirjasin koneelle kahdeksan eri muuttujaa teoksesta ja kävin seuraavan kimppuun. Eihän siitäkään ilman kämmejä selvitty: numerointi sekosi jossain vaiheessa, mutta ei se kuulemma haittaa.

Iltapäivällä olin jälleen oppitunneilla. Istuin tosin poissaolevana sähköpostin ääressä, sillä sovin juttukeikkoja ja yritin saada viimeisiä silauksia siitä kirotusta käsiohjelmasta valmiiksi. Viimeinen versio lähti eteenpäin 15.58. Helpotus.

Koulun jälkeen kävin kotona tekemässä päivän hyvän työn. Kannoin vanhan sänkyni ylös Eevan kämppään, jotta siellä olisi jokin istumapaikka tyhjän kämpän bileissä. Sitten raahasimme hänen sänkynsä tänne. Koska Eeva muuttaa Otokylästä Alaskassa majailevan Tuomaksen Oulun kämppään ja lainaa tämän sänkyä, otin minä puolestani Eevan sängyn lainaan. Omastani ovat nimittäin puuttuneet jalat ja puolet alalaudoista jo yli puolitoista vuotta. Kun Eeva aikanaan muutti yläkertaan ja sammui kesken tupareidensa, jatkuivat bileet meillä. Sitä sänkyni ei kestänyt.

Illalla menin vielä koululle tanssimaan. Ellu feidasi, joten jouduin menemään yksinäni.

Tiistaina tein aamupäivän jotain. Käsiohjelman painoon saattaminen oli tehtävä, joka imi minusta täysin mehut. Kirjoittelin muistiota, säädin harjoitusaikojen kanssa ja aloin kasata tuomariston kansiota. Kilpailu alkaa maanantaina. Ei ihan heti uskoisi.

Lounaan söin mentorini Kilposen kanssa. Kuulumisten vaihto kesti melko pitkään ja päästessäni takaisin kouluun olinkin jo hieman kiireissäni. Kaappasin läppärin kainalooni ja lähdin hiihtämään tyylikkäässä liila huppari-college-housut-liilat villasukat -yhdistelmässäni tekniikan puolelle neuvotteluhuoneeseen. Ohitin pari putkiaivoinsinööriä kävelyn me-vauhtia. Miksikö putkiaivoja? No siksi, että toinen huikkasi perääni jotain tyyliin "taitaa tanssijapojalla olla kiire". Niin, ilmeisen kaikki tekniikan puolella luulevat, että villasukat tarkoittaa automaattisesti tanssijaa. Lienee suuri yllätys, kun paljastan, että meistä viestinnän puolen outohyypiöistäkin on kuoriutunut pari, jotka ovat lähteneet seuraamaan tätä tanssijoiden trendiä. Jaa miksi? Koska se on äärettömän mukavaa. Unohtakaa ne merkkifarkut ja adidakset! Kollarit ja kotikutoiset villasukat on jees!

Niin. Suomi on viimeisen parin vuoden aikana kokenut valeopettaja-, valelääkäri- ja valehoitajakohut. Viimeisimpänä on törmätty valekarjalanpiirakoihin ja joskus oli myös valelautakasa. Koska en ilmoittanut putkiaivoille, etten ole tanssija, syyllistyin siis valetanssijana toimimiseen. Siitä ei taida tulla kohua, ei myöskään jälkiseuraamuksia. Sitä paitsi kulkeehan Tuksukin tittelillä tanssija..

Palaverissa käytiin läpi pianokilpailun viimeisiä silauksia. Aikaa on niin vähän, että kiire puskee jo päälle. Minun pitää vielä ainakin järjestää kilpailutoimisto pystyyn, tarkastaa harjoitustilat, koota kansiot loppuun ja siivota auto. Mitäs pienistä, kun opintopisteitä ropisee.

Iltapäivällä pelastin yhden balleriinan päivän totaalisesti. Meidän piti miksata sen näytösbiisi, mutta se oli onnistunut sotkemaan kaikki illan opetuksissaan tarvitsemansa levyt. Katselin niitä hetken, totesin niiden olevan todennäköisesti mp3-levyiksi poltettuja ja poltin ne uudestaan omalla koneellani. Se oli lähes onnesta soikeana ja lupasi tehdä kolmen ruokalajin aterian kiitokseksi.

Sitten läksin seuraavalle tanssitunnille, enkä oikein jaksanut enää illalla tehdä mitään. Yritin aikaisin nukkumaan, sillä tänään koettiin jotain historiallista: kontaktiopetusta 8.30-16.00 ja uskokaa minua, tätä ei ole ollut varmaan vuoteen. Vuodessa kaikki tottumus on kadonnut, sillä en osannut istua hetkeäkään paikoillaan. Onneksi minulla oli vielä sähköposteja lähetettävänä ja juttuja sovittavana.

Iltapäivällä tulivat Madetoja-screenit. Tämä oli ihan positiivista, sillä hieman jo pelkäsimme, etteivät ne ehdi ajoissa. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä yksi niistä oli väärin asennettu. Ensin sitä ei saanut auki ja sitten se ei pysynyt ylhäällä. Huomenna pitäisi värkätä sekin kuntoon, jotta kaikki puitteet olisivat parhaat mahdolliset, kun se kilpailu maanantaina starttaa.

Iltapäivällä kävin myös juttukeikalla tien toisella puolella, ammattiopistolla. Täytyy myöntää, että kuvani ammattiopistosta koki kovan kolauksen: Vaasan oma oli rähjäinen, halvanoloinen, pimeä, sokkeloinen ja täynnä mitä omituisempaa porukkaa. Täällä taas oli tilaa, valoa ja asiallisia ihmisiä. Haastattelu oli yhtä mukiinmenevä kuin Väyrynen vaalikampanjassaan ja materiaalia piisaisi vaikka juttusarjaan. Taitaa kuitenkin jäädä tekemättä.

Ryntäsin koululle syömään (meillä oli ihme kyllä hyvää ruokaa ja sitä riitti neljään asti) ja aloitin biisin miksauksen edellispäivän balleriinan kanssa. Meidän tavoitteemme oli tehdä 5:56 kestävästä kappaleesta noin kymmenminuuttinen. Aikaa ja vääntämistä kului useampi tunti ennen joulua ja kun kappale oli tilaajan mielestä sopivan pituinen, sillä oli kestoa 6:05.

Heitin hänelle, että hänen kanssaan on turha alkaa tehdä mitään,  kun lopputulos kuitenkin on sama kuin lähtötilanne. Viimeksi kokosin hänelle hyllyn. Kokosin sen pian uudestaan, sillä hän oli aloittaut sen kokoamisen väärin päin ja lopulta se oli täysin nurinniskoin. Innolla odotan, mitä hänen opparinsa äänimaailmasta tulee, kun sekin pitäisi koota myöhemmin keväällä.

Minun piti tänään siivota, tiskata, pyykätä ja kirjoittaa. Enpä ole vielä ehtinyt. Noo, voi sitä Ninjapyykkiäkin pestä. Onneksi on kone omassa kämpässä.

Päätän tämän kirjoituksen erääseen sitaattiin:

"Ootko sää ollenkaan nukkunut viime yönä yhtään?"
- Oamkin Kulttuurialan yksikön yksikönjohtaja Riitta Tötterström maanantaiaamuna n. klo 8.15.