Tänä keväänä Kotkantiellä: Titaanien taisto, toinen osaottelu

Ensimmäinen osaottelu: Neiti aika vs. Ikiliikkuja: 0-1 (0-0)

Viime keväänä, tämän blogin alkutaipaleella, kirjoitin siitä, miten olin mahdottoman tehtävän edessä. Minun piti suorittaa 25 opintopistettä itsenäistä opiskelua Tampereelle puolessa vuodessa. Aikaa sille oli annettu puolitoista vuotta, mutta olin tietysti aloittanut taas viime tipassa ja tappelin 80-tuntisia työviikkoja saadakseni tehtävät ajoissa valmiiksi.

Lopulta palautin viimeisen tehtävän tyyliin neljäkymmentä tuntia ennen deadlinea, 24 tuntia ennen mediatuottamisen pääsykoetta ja 48 tuntia ennen kuin minun piti aloittaa työt Lappeenrannassa. Suoritin 25 opintopistettä huikein arvosanoin ja siinä sivussa kirjoitin yli 300 sivua esseitä saavuttaakseni tavoitteeni. Voin urheilutermein sanoa tehneeni huipputärkeän vierasmaalin lisäajan viimeisellä minuutilla.

Esimakua tulevasta saatiin eilen, kun rykäisin ehdotelmani neljän opintopisteen Vaihtoehtojournalismin kurssin suorittamiseksi yhden päivän aikana. Päivitin aamulla jo kesällä tekemäni suoritussuunnitelman ja aloin iltapäivällä kotiin tultuani kirjoittaa. Tein 20000 merkin esseen, 5000 merkin kommentin ja palautin koko kyhäelmän. Nyt on sitten opettajista kiinni, hyväksytäänkö tuo suoritukseksi. Mielestäni se oli aika hyvä.

Se olikin sitten viimeinen journalismin kurssi opinnäytetyöhön oleellisesti kytkeytyvää tutkimus- ja kehittämistoimintaa lukuun ottamatta. Olen säästänyt sen viimeiseksi, sillä ajattelin ensin hoitaa kaiken muun alta ja keskittyä sitten täysillä opinnäytetyöhön. Sen aloittamisen vuoro oli tänään.

Ja olisinhan minä varmasti aloittanutkin heti aamulla, ellen olisi eilen saanut taas lisää töitä. Minulle tarjottiin pääjuttua eräästä Oamkin julkaisusta ja työkokemuksen ja rahan kiilto silmissäni hyväksyin tarjouksen. Käytin eilisen ja tämän päivän haastattelujen sopimiseen ja tekemiseen. Kolme on sovittu ja yksi tehty. Juttukokonaisuus on kuitenkin poikkeuksellisen laaja, joten vielä kolme haastateltavaa tarvitaan ennen kuin homma on valmis. Haastavaahan tämä on, mutta haasteethan tuovat vain lisää väriä elämään.

Tänään minulle tarjottiin myös lisäkeikkaa, nimittäin Oamkin promoamista Kajaanissa. Nyt jouduin luovuttamaan ja sanomaan ei. Kajaanissa vietettävien päivien aikana minun pitäisi sentään tehdä yksi valtava juttukokonaisuus, muuttaa, suorittaa harjotteluani sekä potkia sitä perhanan opinnäytetyötä eteenpäin.

Kävin sen kimppuun tänään iltapäivällä kahden maissa. Avasin Tutkimus- ja kehittämistoiminnan työtilan, Oamkin opinnäytetyön ohjeen ja valmiin opinnäytetyöpohjan. Sitten aloin pokkana kirjoittaa opinnäytetyöni johdantoa.

Sain aikaiseksi noin tuhat merkkiä ennen kuin ahdistus iski. Minulla on päivää vaille kaksi kuukautta aikaa tehdä valmis opinnäytetyö, jos meinaan valmistua kevätjuhlassa, eli ennätyksellisessä kolmessa vuodessa. Olen tehnyt siitä niin vahvan tavoitteen itselleni, että en oikein halua enää perääntyä.

Ensin iski epätoivo, sitten raivo omaa saamattomuutta kohtaan. Eikö tätäkään olisi voinut aloittaa aikaisemmin? Oikea vastaus on, että ei ole. Olen tehnyt free-hommia, pianokilpailua ja kerrankin kuunnellut omaa itseäni ja levännyt töiden lomassa säännöllisesti. Olen ihan oikeasti virkeämpi kuin pitkiin aikoihin ja se ajatus kaivoi jostain päättäväisyyden siemenen esiin. Minähän perkele teen sen opinnäytetyön huhtikuun puoleen väliin mennessä. Viime vuonna kirjoitin helmi-toukokuun välillä lähes kaksisataa sivua muun koulun, järjestöhommien ja töiden lomassa. Ei se nyt hitto vie voi olla mahdotonta alle sataa sivua saada kasaan kahdessa kuukaudessa, vaikka tekstiä pitää tällä kertaa tuottaakin huomattavasti laadukkaammin. Järjestöhommatkin ovat jo loppu.

Naputtelin kasaan sisällysluettelon rungon ja johdannon sekä kopioin jälkimmäisen opinnäytetyön pohjaan. Oparia on nyt siis kasassa noin puolitoista sivua. Eihän tässä tarvitse saada aikaan kuin sivu per päivä ja aikaa jää silti riittävästi. Sitä paitsi eilenkin kirjoitin kahdeksan sivua mielestäni ihan kelvollista tekstiä. Minä piru vie valmistun kevääksi!

Kaveri soitti eilen ja kysyi, mitä teen. Vastasin kirjoittavani esseetä. Se kysyi, enkö tee mitään muuta kuin töitä, koulua tai juo kaljaa. Vastasin, että en. Koska työt ja koulut on tältä päivältä suoritettu, keskityn siis tuohon kolmanteen vaihtoehtoon, eli läksiäisten juhlintaan. Pitäähän Liisa ja Aleksi lähettää Koreaan tyylillä!

 

Jokainen malja vie meidät lähemmäs harmoniaa...

...mutta tällä kertaa harmonia on saavutettu muilla kuin maljan kohotuksilla. Koin tosin sopivaksi siteerata tähän kirjoituksen alkuun Pariisin kevättä, sillä sitä putosi tänään levyllinen postiluukusta. Varsin ihana levyllinen, etten sanoisi. Arto Tuunela on jumala!

Harmonia sen sijaan tarkoittaa sitä, että olen rakentanut itselleni vihdoin säännöllisen päivärytmin kaiken tämän vapauden keskellä. Herään aamuisin seitsemältä ja teen joko palkkatyötä, koulutehtäviä tai opinnäytetyötä. Puoliltapäivin menen koululle syömään ja iltapäivän teen harjoitteluun liittyviä hommia. Harjoitteluun käytettävän ajan määrää voi sitten tarpeen mukaan lisätä, kun Arktiset askeleet lähestyvät.Illat on rauhoitettu täysin levolle ja tanssille. Missio medianomiksi toukokuussa jatkuu.

Tekemisen saralla on ollut hiljaista viimeisen parin viikon ajan. Olen väännellyt ja käännellyt Arktisten askeleiden harjoitusaikataulua ja käsiohjelmatekstejä osana harjoitteluani. Lisäksi meillä perjantaina oli Madetoja-kilpailun loppupalaveri, jonka huipensimme hieman typistetyllä osallistujaporukalla pullakahveihin.

Koulun saralla on ollut myös hiljaista. Olen koittanut vääntää viimeisiä itsenäisiä kursseja. Tällä hetkellä minulta puuttuu suoritusmerkintä kolmesta kurssista, joista yhden tehtävät on jo palautettu ja toisetkin luulen saavani valmiiksi ennen hiihtolomaa, tai siis opetuksetonta viikkoa.

Eniten onkin työllistänyt ihan oikea palkkatyö, nimittäin Freelance-juttujen tekeminen Oamkin Viestintäpalveluille. Kirjoittelin perjantaina, lauantaina, sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina. Hioin viimeiset jutut kasaan tänä aamuna. Juttuja lähti eteenpäin yhteensä kuusi. Tänään tuli pomolta sähköposti otsikolla jee! Hän kiitteli kovasti työn jälkeä ja käski jatkaa samaan malliin. Tuloksia voivat myös lukijat arvioida kriittisesti, kunhan kevään Extraa aletaan joskus päivittää.

Viikonloppu meni vähemmän yllättäen kaljanjuontihommissa. Olin varautunut viettämään perjantain kotona töitä tehden, kunnes löysin Spotifystä tuon uuden Pariisin Kevään levyn. Se oli niin ihana, että nousin sen sävelten siivittämänä seitsemänteen taivaaseen ja unohdin kokonaan Innomajakka-hankkeet, FolkJamit ja ylemmät korkeakoulututkinnot. Kuuntelin vaan ja nautin.

Sitten Facebookissa huuteli Riikka, joka kyseli, lähdenkö Bossanovaan. En koskaan jätä sitä väliin, joten aukaisin kaljan ja jätin työnteon suosiolla muille päiville. Lauantaina puolestaan lähdimme Maken kanssa Idalle syömään Artun tekemää pitsaa ja viettämään journalistista laatuaikaa oluttuopposten ääressä. Katsoimme Putouksen ja puhuimme Whitney Houstonista. Kukaan meistä ei jaksanut lopulta baariin asti.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa katsomassa asuntoa, johon minun pitäisi muuttaa ensi viikolla. Asunto oli pohjaratkaisultaan lähes identtinen omani kanssa: vain neljä komeroa oli eri paikassa. Siihen oli kuitenkin tehty täydellinen pintaremontti ja yksi typerä väliseinä purettu. Paikka olisi hirveän kotoisa, ellei huomioon ottaisi paria naapurissa asuvaa tuttua. Kaikkea ei voi saada.

Kotoisuudesta puheen ollen: olohuoneen ikkunasta näkyy päiväkoti ja kaukaisuudessa siintää paperitehtaan piippu. Samat rakennukset näkyvät myös äitini Pietarsaaren-asunnon ikkunasta suunnilleen samassa kulmassa, joten mitäpä sitä turhaan uusia maisemia etsimään.

Tänään aloin pakata tavaroita. Aloitin kaappien siivoamisella, sillä löydän sieltä aina kaikkea mielenkiintoista, joka pysäyttää lukemaan. Tällä kertaa löysin listan kaikista vuoden 2004 jälkeen pelaamistani virallisista ja epävirallisista jalkapallo-otteluista, jotka jalkapallo-otteluiksi voidaan laskea. Osa muistoista on hyvinkin kirkkaita, joten jaan teille nyt parhaat palat niistä:

 Meitä oli vuonna 2004 kaksi VPS-joukkuetta samassa sarjassa, eli 15-vuotiaiden 2.divarissa. Kohtasimme sarjapelissä pari päivää ennen kesälomien alkua. Peli piti pelata Alkulan hiekkakentällä, mutta paikalle päästyämme tajusimme, että se on siirretty Suvilahteen, nurmikentälle, joka on nykyisin parin vuoden takaisten Vaasan Asuntomessujen kerrostaloalueen alla. Hyppäsin maaliin ilman alkulämpöä ja seisoin siellä täydet minuutit joukkueemme hävitessä 10-0. Yltiöpositiivisen valmentajamme kommentti pelin jälkeen oli "Nno, Daniel pelasi olosuhteisiin nähden hyvin."

Kuukautta myöhemmin lähdimme Kauhajoelle turnaukseen. Avausottelussa vastaan asettui väkivahva isäntäjoukkue. Olimme 8-1 tappiolla, kun toinen maalivahtimme sai pallon jalkojensa välissä sijaitsevaan arkaan paikkaan ja poistui itkien kentältä. Hävisimme 9-1 ja otin torjuntavastuun lopun turnauspäivän ajaksi. Seuraava pelimme oli kaarinalaisia vastaan. Pelasin avauspuoliajan kuin villeimmissä unissani torjuen yhtä lukuun ottamatta kaikki hyökkäykset. Toisella puoliajalla koko maailma musteni, kun vastustajan täysin epäonnistunut ja syötön kovuinen veto lirahti jalkojeni välistä maaliin lähes Robert Greenin tapaan. Muuten hyvä, mutta se veto oli vielä hiljaisempi. Siitä eteenpäin kaikki menikin sitten mönkään.

Kesän kohokohta oli tavalliseen tapaan Wasa Footballcup. Jumbofinaalin esikarsinnassa meitä vastaan tuli joku umpisurkea norjalaisjoukkue. Pelasin vain avauspuoliajan polvivamman takia ja vietin loppupelin penkillä istuien. Minulla oli pitkät hiukset, jotka olivat pelin ajan ponnarilla, mutta vaihtoon tultuani avasin ne.

Puoliajalla Palosaaren kentän katsomo täyttyi humalaisista nuorista miehistä. Veikkailujen mukaan joukko oli sekoitus Kiiston edustusjoukkueen pelaajia ja VPS:n faneja, jotka pian alkoivat kannustaa vastustajaa huudoin. Viisi minuuttia myöhemmin katsomoon kirmasi kolme miestä, kullakin kaljasalkku kummassakin kädessä. Yksi heistä huusi fanijoukolle kurkku suorana "MITÄ VITTUA TE TEETTE, TUO TOINEN ON VPS" ja niinpä kaljaa kittaavien fanijoukkojen kannustamina voitimme pelin 1-0. Osallistuin pelin jälkeen loppuverryttelyyn, jolloin katsomosta kuului: "HEI KATTOKAA, TUOLA PELAA JOKU MUIJA!"

Elokuu tuli ja lähdimme Seinäjoelle vieraspeliin. Etelä-Pohjanmaa oli ikävä paikka pelata, koska tuomarit siellä vetivät sumeilematta kotiin. Niin tälläkin kertaa. Joukkueemme alkoi kuumeta ja tuomari otti minut kapteenin roolissa puhutteluun. Rauhoittelin omiani sanomalla, että kyllähän he tietävät, ettei se täällä maalla niin nuukaa ole. Siitä eteenpäin joka kerta, kun joku hiiltyi, sanoi joku joukkuekaveri: "Ei kannata valittaa, ei se täällä maalla niin nuukaa oo". Tuomari ja vastustajat kuumenivat entisestään, mutta eivät voineet sanoa oikein mitään. Hävisimme silti 3-0.

Tuli talvi ja kausi vaihtui. Seuraavalle kaudelle VPS muodosti 3 B-juniorijoukkuetta, joista yksi pelasi ykköstä ja kaksi kakkosta. Itse pelasin pohjasakassa, eli kolmosjoukkueessa. Kauden toinen valmistava ottelu pelattiin TP-Seinäjokea vastaan, joka oli yksi ikäluokan parhaista. Syljin ensimmäisen helpon vedon eteeni ja vastustajan valmentaja huusi, että "Vetoja vaan, kyllä ne tuolle uppoaa". Päätin, että eivät uppoa.

Vastustaja teki 1-0 puolen tunnin kohdalla ja keskikenttä ja hyökkäys lopettivat pelaamisen pian tämän jälkeen. Laitapakit lopettivat puoliajalla ja topparit kymmenen minuuttia toisen puoliajan alun jälkeen. Seuraavat kaksikymmentä minuuttia venyin jokaisen pallon tielle, välillä taidolla, välillä tuurilla ja kerran jopa kompastuen kengännauhoihini. Torjuin valehtelematta kolmisenkymmentä vetoa, mutta sitten pohkeista loppuivat tehot ja hävisimme 5-0. Vastustajan valmentaja tuli kättelemään pelin jälkeen ja sanoi, että jos koskaan muuttaisin Seinäjoelle, olisin tervetullut pelaamaan.

Pian oli aika kauteen valmistavan Futsal-sarjan ja viimeisessä osaturnauksessa kohtasimme sekä VPS:n kakkos- että ykkösjoukkueen. Minä ja kakkosjoukkueen maalivahti otimme yhteen netissä edeltävänä yönä, koska olimme kaverin kanssa keksineet tälle varsin imartelevan lempinimen. Hän sanoi, että Variskalla nähdään, kuka on kuka.

Kaksi minuuttia ennen pelin loppua olimme 2-2-tasatilanteessa. Sitten yksi puujalkaisimmista pelaajistamme sutaisi keskityksen maalille ja vastustajan maalivahti kahmi sen omin käsin altaan maaliin. Voitimme 3-2.

Viimeisessä pelissä saimme vastaamme ykkösjoukkueen. Heidän avausmaalinsa syntyi suoraan sivurajapotkusta ja tuomari päätti sen hyväksyä. Protestoidessamme tuomarille hän antoi vastustajajoukkueen aloittaa pelin ja näin he siirtyivät jo 2-0-johtoon. Hävisimme lopulta 4-3. Se olikin sitten joukkueen viimeinen tähtihetki.

Pohjanoteeraus tehtiin pari viikkoa myöhemmin, kun kohtasimme sarjan kärkikastiin kuuluvan Karhun. Peli oli tarkoitus videoida seuraavaa joukkuepalaveriamme varten. Loukkasin alkulämmössä lonkkani, enkä voinut heittäytyä toiselle puolelle lainkaan, joten jäin vaihtoon. 9-0-tilanteessa puoliajalla kävi käsky kentälle. Vastustaja teki vartissa kuusi maalia, joista yksi oli paitsio, toisessa rikottiin puolustajaa ja kolmannessa pallo oli metrin yli kentän rajan ennen kuin se pelattiin maalille. Kaikki kolme hyväksyttiin. Raivostuin tuomarille, joka uhkasi antaa punaisen, ellen sulje suutani. Totesin, että ei tarvitse, poistun mielelläni ilmankin, heitin hanskat ja paidan maahan ja kävelin vaihtoon.

Peli päättyi Karhun 20-0-voittoon. Seuranneessa taktiikkapalaverissa meille ei vähemmän yllättäen näytetty minuuttiakaan ottelusta, vaan oleellisuuksiin keskittyvän valmentajan ainut kommentti oli, etten saa enää antaa puolustajille ohjeita, joissa puhutaan vastustajista halventavaan sävyyn. Olin useaan otteeseen käskenyt puolustajia nimittäin "Pitämään sen blondin".

Pelit Vepsussa päättyivät minun osaltani polven takia tuon kauden jälkeen, mutta jo kesällä olin takaisin nurmella. Perustimme nimittäin isolla kaveriporukalla sekajoukkueen puulaakisarjoihin. Mietimme aluksi nimeksi Raviradan Pyromaaneja, sillä Vaasan ravirata paloi perustamiskokouksemme aikaan. Nimeksi tuli kuitenkin AC DaDa, joka oli lyhenne sanoista Associazione Calcio Dancen Darlings, minun mukaani. Toimin kapteenina, joukkueenjohtajana ja huoltajana.

Koko homma floppasi alusta asti. Ykköstähtemme ja yksi seudun lupaavimmista maalivahdeista katkaisi nilkkansa nivelsiteet avauspelissämme. Hävisimme kolme ensimmäistä peliämme maalierolla 7-23 ja missasin seuraavat kolme peliä vammojen takia. Viimeiseen peliin menimme keskiviikkona, kun se olisi pitänyt pelata jo maanantaina. Olimme siis vahingossa antaneet 5-0-luovutusvoiton ja menimme lohdutukseksi pieksemään Värtsilän työntekijöitä VPS:n faniporukan mukana 5-2. AC DaDa:n taru päättyi siihen, eikä muistoksi jäänyt edes pelipaitaa: topparimme unohti nimittäin viedä ne painoon.

Sen jälkeen, eli viimeisen viiden ja puolen vuoden aikana olen käynyt kentällä jalkapallo-ottelussa tasan kahdesti. Maalissa VPS:n 93-tyttöjen ja 95-poikien välisessä kamppailussa pelasin pojille maalissa nollapelin. Toissa kesänä pelasin Itäkylä-viikot huipentaneessa sinkut vastaan varatut -matsissa sinkkujen puolella hyökkäyksen kärkenä laihoin tuloksin.

 Polvivammani ei siis ollut mikään menetys kotimaiselle jalkapalloilulle. Kuvamateriaalia on näiltä vuosilta konerikon vuoksi kovin vähän, mutta mennään seuraavilla:

Näin reipas maalivahti ohjaili muuria Kiistoa vastaan kesällä 2005.

Näin sujui viimeinen virallinen ottelu VPS-paidassa Virkiää vastaan.

 

 Ja tässä kuvamateriaalia toistaiseksi viimeiseksi jääneestä koitoksesta.

Musiikkiteollisuuden alamäki

Minulla ei ole mitään kerrottavaa, mutta huvitti kirjoittaa. Kerron siis nopeasti kuulumiseni ja alan sitten sen jälkeen hassutella.

Maanantai ja tiistai ovat menneet lähes kellon ympäri hommissa. Maanantaina aloitin Arktisten askeleiden käsiohjelman koostamisen. Vielä ei ole esityrjärjestystä, mutta nappasin a4-kokoisista ilmoittautumislomakkeista käsiohjelmiin tarvittavat tiedot ja löin ne yhteen tiedostoon.

Lisäksi olen paiskinut myös melko raa'alla kädellä palkkatöitä. Minulle tuli yksi keikka lisää Viestintäpalveluilta, joten nyt työn alla on kokonaista kahdeksan juttua. Olen vuorotellut kirjoittamisessa Projektinhallinta-kurssin esseen ja näiden juttujen välillä. Olen liikkeellä poikkeuksellisen ajoissa, sillä deadline on vasta viikon kuluttua. Viime vuonna saman deadlinen saavuttaakseni paiskin muistaakseni kellon ympäri töitä peräti kaksi vuorokautta. Kun ei osannut aloittaa ajoissa, niin ei osannut aloittaa ajoissa. Tyhmästä päästä kärsi taas koko ruumis ja journalismin laatu.

Maanantaiaamuna minulla oli se Yhteisöllisen markkinoinnin ja liiketoiminnan tentti. Vaikka lukemiseni oli vähän mitä oli, niin sain ainakin jonkinlaiset vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Pyysi Epiä ilmoittamaan, menikö tentti läpi, jotta voisin palauttaa kirjan kirjastoon. Koska se ei ole sanonut mitään, oletan, että minulle kävi ihan hyvin.

Eilen oli showtanssia, tänään jazztanssia. Pahin pelkoni kävi toteen: opettaja kutsuu minua nyt Pekaksi tunnilla tuon viimekertaisen hassutteluni jälkeen. Eilen siitä saatiin tosin oikeasti revittyä huumoria irti:

Opettaja: "Onko Pekka paikalla"
Daniel: "Jep"
Ellu: "Miks sää oot Pekka?!

Selitin Ellulle tilanteen, jolloin vieressäni istunut tyttö kysyi:

"Siis mitä, eikö sun nimi ookkaan Pekka?"

Polvet olivat kipeät, joten tänään vietin koko päivän sängyssä maaten, kirjoittaen ja tehden lisää haastatteluja. Lisäksi hain jälleen uutta työpaikkaa, en kuitenkaan kesäksi. Siitä ehkä lisää myöhemmin. Illalla menin polviani uhmaten jazztunnille. Minähän en liikkumatta ole nyt, kun kipinä on puraissut.

Koska Ikiliikkujan päiväkirja täytti hiljattain vuoden, aion nyt ilahduttaa kaikkia teitä lukijoita pienellä katsauksella siihen, kuinka paljon innovatiivisuutta musiikkibisneksessä nykyään liikkuu. Kaikkihan tietävät, että Ankkakastike keksittiin jo 1970- tai 1980-luvulla ja Jennifer Lopezin vaatimukset päästä tanssilattialle on tanssittu jo kauan sitten ja juontavat juurensa Boliviaan. Seuraavat esimerkit maailmalta saattavatkin sitten olla hieman vähemmän tunnettuja:

Esimerkiksi Gnarls Barkley ei kyllä aivan itse keksinyt olevansa Hullu. Hän sai hieman apuja muuan italowesternin soundtrackilta.

Myös Kanye Westin parin vuoden takainen hittibiisi oli jo kertaalleen keksitty.

Tämä muiden biisien käyttö omien pohjana ei tietenkään ole mitään uutta. Jo 1960-luvulla hippibändi Procol Harum keksi, että klassinen musiikki voi joskus olla ihan siistiä. Annie Lennox keksi vielä, että yksi kerta ei edes riittänyt.

Leffasoundtrackit toimivat myös hyvin hittien pohjana. Kaikkihan tietävät, että tämä tanssijalan vipattamaan saava kappale on alun perin ollut hieman vähemmän tanssittava. Nimi ei ole vaihtunut toisin kuin tässä showtanssitunneilta tutuksi tulleessa kappaleessa, jossa alun perin oli kyseessä tappava satelliitti.

Seuraava samplaus sen sijaan on sentään nerokas: Pariisin varpusen ikivihreästä on tehty osa elokuvan tärkeintä juonenkäännettä. Kätevällä tempomuutoksella tosin.

Suomessahan tässä kappaleiden kopioimisessa ollaan aina oltu erittäin lahjakkaita. Koska luovuutta ei ole riittänyt edes vähää alkuun, keksi joku joskus, että ulkomaisia iskelmiähän voi suomentaa. Kari Tapion riipaiseva kuvaus suomalaisuudesta oli jo melko al dente ennen kuin Kartsa sen päätti vääntää kokoon.

Entä kuka tietää, montako omaa biisiä Danny on tehnyt? Kaverin kaipaus pohjoisen metsiin on ainakin ihan tuulesta vedettyä.

Nuorempi polvi tuskin muistaa, että toiveet perheen pikkupennun pienenä pysymisestä esitettiin jo 80-luvulla tai että kaikkien tyttöjen sydämet sulattanut kaipuu Afrikan rannoille kertoikin alun perin miehestä.

Toisaalta, tuona aikana Suomessa tuskin kukaan sävelsi hittejä, vaan ne oli lainattu ulkomailta. Sitten leffatuottajat saivat päähänsä, että kotimaistakin musiikkia voi sanoittaa uudestaan.

Toki myös epäsuorempia lainauksia on keksitty. Esimerkiksi Laura Voutilainen taisi kovasti pitää Chopinista. Tämä takavuosien Euroviisukandidaatti sen sijaan selvisi jopa plagiointisyytöksistä. En tosin voi kuin ihmetellä miten.

Jotkut lainaajat sentään onneksi ovat rehellisiä. Esimerkiksi Kotiteollisuus kertoi taannoin keikallaan käyttäneensä hieman kultakurkku Olli Lindholmin tuotantoa apunaan.

Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Viimeiseksi olen kuitenkin säästänyt yhden pariskunnan, jonka vanha versio oli siedettävä biisi, mutta käännös taas.. niin no.. kuunnelkaa itse.

Niinpä niin. Siinä musiikkiala sitten puolustelee tekijänoikeuksien tarkempaa valvomista. Haluaisinpa tietää, paljonko Los Kjarkjas saa joka kerta, kun Jennifer haluaa tanssimaan. Keksisitte joskus jotain uutta.

Olenkohan nyt käyttänyt tarpeeksi linkitystyökalua?

Hankifutista sydämen kyllyydestä

Kulunut viikko on ollut aika laimeaa neppailua. Tuntuu siltä, ettei ole saanut mitään aikaiseksi, ettei ole tehnyt mitään ja silti aikaa ei ole riittänyt minkään tekemiseen. Maanantain ja tiistain parasta antia olivat tanssitunnit. Siinä sivussa olen ehtinyt sopia ja tehdä haastatteluja, kirjoitella jonkun verran työn alla olevia juttuja ja tehdä niitä vähäisiä koulu- ja harjoitteluhommia, joita tälle viikolle on siunaantunut.

Keskiviikkona oli Osakon hankifutispäivä Huuhakajanpuistossa. Kokosimme luokan kanssa HC Producers -joukkueen, joka ilmestyi paikalle hieman vajaamiehisenä: meitä oli tasan avauskokoonpanollinen.

Kulttuurin joukkueiden menestys hankifutisturnauksissa on viime vuosina jäänyt vaisuksi. Ensimmäisenä opiskeluvuonna meillä oli kaksi joukkuetta. Meidän joukkueemme hävisi kaksi peliä ja pelasi yhden 4-4 -tasapelin. Toisena vuonna koko yksikkö yhdisti voimansa ja lähdimme kymmenhenkisellä megajoukkueella kehiin. Tuloksena kaksi tappiota ja yksi murskavoitto, tietysti raahelaisista.

Odotukset eivät siis tänäkään vuonna olleet kovin korkealla. Silti pakkasin illalla pelikassiin vanhan pelipaitani ja maalivahdinhanskani ja päätin, että vaikka voittoa ei tulisikaan, niin ainakin näyttäisin tyylikkäältä.

Avausvastuksemme olivat ensimmäisen vuoden journalistit, heitäkin avauskokoonpanollinen. Tasoero oli melko selkeä ja me tuottajat poistuimme kentältä 7-0-voittajina, ansaitusti. Itse hylkäsin maalini toisella jaksolla ja pelasin hetken hyökkäyksessä. En kuitenkaan onnistunut tekemään maalia.

Toisessa pelissämme olimme selkeästi altavastaajia jollekkin hyvin fyysiselle tekuporukalle. Hävisimme 3-0. Koska me emme koskaan häviä, laitoimme pelin tuomarin syyksi, sillä linja puuttui täysin. Tuomaria haastateltiin puoliajalla johonkin amatööritv-proggikseen, joten menimme sopivasti kameran tulilinjalle ja aloimme huutaa nuijaa. Tuomari oli tuttu, joten eiköhän se ymmärtänyt.

Kolmas peli oli tradenomeja vastaan. Ironista kyllä tein juuri tämän porukan kahdesta pelaajasta juttua Extraan turnauksen aikana. Pääsenpä kehumaan siis itseänikin tarpeen mukaan. Kehuttavaa kyllä riittää. Siirryimme alussa 1-0-johtoon, mutta vastustaja tasoitti hyvin pian. 1-1-maalissa jalkani juuttui lumihankeen ja vääntyi ikävästi. Sen seurauksena jo entisestään kipeä polveni on nyt hieman kipeämpi.

Vastustaja siirtyi pian jo 3-1-johtoon, mutta emme luovuttaneet, vaan kirimme viimeisillä minuuteilla tasoihin. Aivan viime sekunnilla tradenomeille vihellettiin rangaistuspotku käsivirheestä. Rankkari lähti kohti yläkulmaa, mutta liimasin sen tyylillä. Vaihtarimme Migle onnistui dokumentoimaan vuosisadan torjunnan ja sitä seuranneet tuuletukset ja antoi luvan käyttää kuvaa täällä. Tältä se siis näytti:

Viimeinen peli oli jälleen tekuja vastaan ja avausmaali oli rankkutorjunnan ohella parasta yksilösuorittamistani koko turnauksessa. Kaksi tekulaista pääsi läpiajoon. Torjuin ensimmäisen vedon pystyjaloin ja reboundin maasta. Otin irtopallon ja avasin pitkänä suoraan hyökkääjälle, joka sohi pallon maaliin. Päästimme kaksi maalia ja tasoitimme jälleen loppuhetkillä.

Saldona siis voitto, kaksi tasapeliä ja tappio, mutta se oli sentään kulttuurin paras suoritus viimeisen kolmen vuoden aikana. Tärkeintähän tässä oli voitto journalisteista, eli yksikkömme herruudesta ei jäänyt epäselvyyttä.

Pelin jälkeen menin kotiin tutkimaan vammojen laatua. Polvi oli hieman turvonnut ja yksi varvas oli paleltunut. Koin selvinneeni helpolla, joten lähdin Mipen kanssa känkylle ja juomaan viinaa. Kuuntelimme musiikkia ja puhuimme lahjakkaasti paskaa pari tuntia. Sitten suuntasimme Raksamestareiden saunalle viettämään iltaa.

Saunaillassa tuli jälleen todistettua se tosiasia, että huopikkailla kannattaisi lähteä baariin, jos uskaltaisi niin kalliilla kengillä mennä. Ei nimittäin tarvitse mennä koskaan juttelemaan tuntemattomille, sillä tuntemattomat tulevat ihan itse juttelemaan sinulle. Huopikkaat ovat loistava keskustelunavaus tilanteessa kuin tilanteessa. Esimerkiksi eräänä päivänä tuli joku marketissa tyrkyttämään sähkösopimusta. En ostanut energiaa, mutta myyjä päätti lähteä Haloselle hakemaan omia huopikkaita.

Perjantai-iltani oli poikkeuksellinen. Kokkasin, pyykkäsin ja rysähdin koneelle kirjoittamaan esseetä. Meillä on joku typerä, itsenäisesti suoritettava kurssi, jonka vaihtoehdot olivat tentti tai itsenäisesti esseetentti. Valitsin esseetavan, koska en jaksanut lukea. Huono valinta. Kaveri veti tentistä nelosen lukematta ja minä kirjoitan esseetä hiki hatussa. No, omapa oli valintani.

Lauantaina jatkoin yhä esseiden ihmeellisessä maailmassa, ainakin päivällä. Illaksi suuntasin kaksiin synttärikemuihin. Aloitin illan luokkakaverini Johannan luota. Hän oli laittanut pöydän jälleen koreaksi. Oli vuohenjuustopiirakkaa, maailman herkullisin kakku, savulohileipäsiä ja juustolautanen. Oli booliakin. Se oli rommipohjainen ja sitä voisi kuvalla sanoilla viinaisen makea. Viinaa siinä olikin kyllä vaikka koko lappalaisen kylän viikon tarpeisiin ja on ehkä parempikin, että vaihdoin bileitä kesken illan.

Toisissa bileissä juhlittiin baletti-Idaa sekä minulle showtunteja kerran viikossa pitävää Manua. Paikka oli pääasiassa täynnä tanssijoita, mutta se oli pelkästään positiivinen asia. He ovat hyvää seuraa, sillä suurimmalla osalla huumorintaju on jotain aivan eeppistä luokkaa. Tällä kertaa tehtiin myös jonkin sortin vaasalaisinvaasion ennätys Oulu-bileissä, sillä meitä vaasalaisia osallistujia oli peräti neljä.

Illan ohjelmaan kuului oluen, viinin ja boolin virtaamista, yleistä keskustelua ja häröilyä, videoiden tekoa iPhonen Autodance-apilla ja lahjojen availua. Olin ostanut Idalle tämän toivoman magneetin ja Manulle Smurffi-cd:n. CD:n päälle olin kirjoittanut vasemmalla kädellä "Tansin opetajalle joka aina soitaa hyvää musaa ONNEA t. Pekka 5v".

Illan viimeinen ohjelmanumero ennen baariin lähtöä oli musavisa. Meidät laitettiin kolmen hengen porukoihin ja minä sain kavereikseni show-Mian ja Show-Saaran. 24 kysymyksen jälkeen tasapisteissä oli kaksi joukkuetta, joista toinen oli meidän. Loppu ratkaistiin nopein voittaa -periaatteella. Ida laittoi biisin soimaan ja nopeiten arvannut joukkue voitti. Dr. Albanin It's My Lifehän sieltä tuli ja me kolme saimme palkinnoksi jotain vihreää, jota Ida väitti viinaksi. Paljon olen elämäni aikana ehtinyt läträtä, mutta mitään tuollaista en ole koskaan maistanut ennen. Se oli kuin sekoitus Viru Valgea ja Mehukatin päärynätiivistettä, kumpaakin raakana.

 Sitten lähdimme optimistisina Kaarlen jonoon. Muut luovuttivat kalkkiviivoilla. Vain minä, Ida ja Miina jaksoimme lopulta sisään ja minäkin vain siksi, että vessahätä oli ylitsepääsemätön ja pystärit olivat jo kiinni. Kävin tyhjäämässä rakkoni ja lähdin nukkumaan.

Tämä päivä on kulunut sosiaalisen median parissa. Se tarkoittaa paitsi Facebookissa istumista, myös sitä, että olen lukenut yli kolmesataa sivua markkinoinnista eri sosiaalisissa medioissa. Meillä on huomenna (tai siis tänään) aiheesta tentti, eikä sitä lukemista tietenkään voinut aloittaa yhtään aiemmin. Toisaalta viimeisen illan paniikkiluku on aina tuottanut hyviä tuloksia. Lukion päästötodistukseni keskiarvo oli jotain 9,2 hujakoilla, enkä koskaan avannut kirjoja ennen viimeistä iltaa, jos silloinkaan. Jos se ei mene läpi, niin sitten se ei mene läpi. Sillä ei ole mitään merkitystä, sen voi aina uusia.

Kirjan ehdottomasti parasta antia oli kohta, jossa kehotettiin miettimään, mitä nettiin laittaa, sillä se säilyy siellä ikuisesti. Esimerkkinä käytettiin fiktiivistä tilannetta, jossa joskus viidentoista vuoden päästä omat lapsemme löytävät kuvia tai tekstiä villistä nuoruudestamme. Jos joskus saan lapsia ja tästä blogista on vielä silloin jotain jäämiä jossain, niin lähetänpä heille nyt jo terveiset. Hei rakkaat, isillä oli oikein villi nuoruus.

Ilta alkaa kääntyä yöksi ja nukkumaanmenoaika lähestyä. Kuuntelen Daft Punkia ja muistelen, mitenkäs ne kädet siellä tanssitunnilla liikkuivatkaan. Auki, kiinni, käännä, ylös, auki... Toivottavasti huomisella tunnilla ei kuunnella Smurffeja.

Bloggauksen ohella pelaan Football Manageria, jossa johtamani Suomen maajoukkue ottaa juuri pataan Bosnia ja Herzegovinalta. Peli on sinivalkoisten osalta flegmaattista kakkaa. Lieneekö syynä se, että kelpuutan maajoukkueeseeni vain pelaajia, joilla on tuttuni sukunimi. Ei näillä heiskasilla, väänäsillä ja johanssoneilla vissiin saa mitään aikaan. Oikea kokoonpano olisi Wallenius-Similä-Järvenpää-Kotila-Löppönen. Sääli, ettei tuon pelin tietokannasta taida sellaisia nimiä löytyä.

Viikonloppuvillitystä ja talven taivastelua

Loppuviikko oli ajankäytön juhlaa. Istuin keskiviikkona kuusi, torstaina viisi ja vielä perjantainakin neljä tuntia kuluttamassa Ravintola Kultturellin penkkejä ja juomassa kahvia. Tätä vauhtia saan vatsahaavan vielä ennen valmistumistani.

Istuskelun lomassa tehdyt muut ja järkevämmät teot voi laskea yhden käden sormilla. Pidin torstaina palaverin Miran kanssa tulevista, Arktisiin askeleihin liittyvistä tehtävistä ja ideoin kahvinjuonnin lomassa Extraan tulevia juttujani ja niiden haastateltavia sekä näkökulmia. Keskiviikkona kävin Linja 25:ssa parilla.

Koulusta perjantaina palatessani impulsiivisuuteni sai jälleen vallan. Käppäilin Otokylän asuntotoimistoon morjenstamaan työntekijöitä, joiden kanssa on usein kiva rupatella. Homma päättyi jotenkin niin, että muutan 1.3. eli 23-vuotissyntymäpäivänäni kahden talon päähän, tupakeittiölliseen ja hiljattain remontoituun kaksioon. Sopiva synttärilahja itselle, etten sanoisi.

Perjantai-iltana menin aluksi Valveelle katsomaan tanssijoiden taiteellisia opinnäytetöitä. Tai menin minä oikeastaan sinne muutakin katsomaan, sillä Idan koreografiakurssilaiset esittivät myös lyhyen, reilun kuusiminuuttisen vedon. Olin Idan kanssa miksannut biisin tuohon vetoon, joten innolla kuulin, miltä se lavalla lopulta näytti. Oikeastaan kanssamiksaaminen on suhteellinen käsite, sillä Ida ideoi ja minä toteutan huikeilla Audacity-skillseilläni.

Musiikkien vääntäminen jonkun näytökseen vie osan tanssin katsomisen nautinnosta pois, sillä omaa jälkeä kuunnellessaan etsii vain mahdollisia virheitä koko ajan. Tällä kertaa saatoin kuitenkin mielihyväkseni todeta, että biisi oli virheetön. Hirveä se silti oli.

Illalla menimme vielä yhden koulukaverin kanssa Vanhalle Paloasemalle. Valloitin puoli tanssilattiaa jollain ihmeellisellä neliön muodossa toteutuneella koreografialla ja heräsin aamulla toinen pakara venähtäneenä. Presidenttipelikin tuli käytyä läpi parin vasemmistolaisen kanssa tuolla samaisella tanssilattialla.

Lauantain kohokohtana olivat "Osataan me juua ilman Tuomastakin" -bileet. Partymasterimme Tuomas on Alaskassa, joten päätimme pitää kreisibailut ilman häntä. Pelasimme juomapelejä ja menimme Johonkin paikalliseen pubiin kumoamaan shotteja ja laulamaan karaokea. Paikan mikrofoneista loppuivat patterit, mikä oli seurueemme mukaan vain onni, sillä lauloin hieman turhankin innokkaasti.

Paikallisen vierailua seurasivatkin sitten eeppisimmät jatkot ikinä. Ne alkoivat modernilla performanssilla, jossa yksi soitti pianoa, kaksi luki eri kirjoista lauseita vuorotellen ja kaksi tanssi. Jossain vaiheessa jumitin puoli tuntia lukien Öljy-nimisen lautapelin sääntöjä tajuamatta niistä yhtään mitään.

Seuraava vaihe illasta oli, kun kaikki istuivat piirissä lattialla laulamassa Frööbelin palikoiden Perhosta loopilla. Teimme lopuksi tofupastaa ja meitä jäi noin 20-neliöiseen yksiöön nukkumaan peräti seitsemän tyyppiä. Päätimme jatkaa Öljy-pelin inspiroimina pelaamalla Monopolia ensi perjantaina jossain. Ensin pitäisi löytää se Monopoli.

Sunnuntain vietin Baletti-Idan kanssa. Meillä on aika usein tapana viettää ruotsi-iltoja juuri sunnuntaisin, kun kummallakin on paljon tarinoita viikonlopun jäljiltä kerrottavana, eikä kiire mihinkään. Tällä kertaa Ida kokkasi minulle kolmen ruokalajin aterian. Se alkoi salaatilla, jatkui perunoilla ja pekonikanalla ja jälkiruuaksi oli tarjolla jotain suklaista ja rouskuvaa.

Tämä avokätinen ele oli kiitos biisin miksauksesta ja niistä lukuisista kerroista, kun olen kuskannut Idaa tavaroineen kirpputorille. Ruuan jälkeen katsoimme vielä Chicagon ja presidentinvaalien loppurysäyksen. Vaapuin kotiini hyytävässä pakkasessa yhdeksän aikaan illalla.

Ajattelin laittaa ajoissa nukkumaan, mutta mustia pilviä mukavasti sujuneen sunnuntain iltaan toi yksi sähköpostiviesti, jossa takerruttiin yhteen Kultin hallituksen viime vuonna tekemään asiaan. En ala tässä eritellä, mikä se oli, tai sen enepää puida viestin sisältöä, mutta vietin kyllä useita unettomia tunteja miettien, oliko asiassa toimittu oikein, vai ei.

Aamulla viesti tuntui vieläkin pahalta, joten vietin aikaa tuttujen ja tovereiden kanssa siitä keskustellen. Mielenrauha oli saavutettu ruokatuntiin mennessä, joten kävin pitkästä aikaa töihin. Arktisten askeleiden teoksien kokonaisaika ja harjoitteluun sekä näytöksiin vaadittava aika piti laskea. Vietin siis pitkän tovin muuttaen minuutteja sekunneiksi, sekunteja minuuteiksi sekä laskien ja ynnäillen. Mieleen hiipivät väkisinkin yläasteen matematiikan ja fysiikan tunnit.

Koulun jälkeen ja showtanssituntia odotellessa lompsimme Kaisan kanssa Galleria O:hon, tai siihen, mitä siitä Kultin toimiston pykäämisen jälkeen on jäljellä ja aloimme tanssia. Tai siis Kaisa väänteli ja käänteli kanssani niitä juttuja, mitkä jazz-tunneilla tuntuvat kaikkein mystisimmiltä. Tunnin väännön aikana edistyttiin ainakin jonkin verran. Sieltä hipsinkin suoraan show-tunnille.

Se tunti ei ollut mikään hirveä success story. Lämmittelysarjassa vasenta, eli ehjää polveani vihlaisi yhdessä hypyssä melko pahasti ja keskityin loppuajan sen varomiseen. Lisäksi olin väsynyt ja ajatukset pyörivät kaikessa muussa kuin keskittymisessä omaan suoritukseen. Parempi onni ensi viikolla. Toivottavasti opettaja on siihen mennessä unohtanut, että uhkasi kutsua minua tulevaisuudessa aina Pekaksi.

Showtanssin jälkeen pääsin vielä hieman tekemisiin uskollisuuden kanssa. 16-vuotias Volvo-vanhukseni on seissyt pakkasessa ja kinoksen alla pian kaksi viikkoa ja tänään elohopean hieman noustua päätin kokeilla, vieläkö viisipyttyisessä on eloa ja akussa virtaa. Käyntiinhän se lähti, ensiyrittämällä. Todellinen talviauto isolla T:llä, siis.

Ilta on mennyt surkeita Youtube-videoita katsellessa. Ajattelin mennä nukkumaan, mutta naapurini aloitti juuri Singstarin laulamisen. Unen saannin kanssa ollaan siis jännän äärellä..