Jouluyö, juhlayö

Joulu oli, joulu meni. Mitäpä siitä voi muuta sanoa kuin että se oli tylsä. Makasin sängyssä, pelasin Football Manageria ja luin dekkareita. Makasin aaton ja kaksi välipäivää. Joulupäivänä lähdin Vaasaan. Äiti nakkasi minut Pännäisten asemalle, josta läksin junalla seinäjoelle. Seinäjoella vaihdoin Vaasan-junaan. Matkustin ensimmäisen pätkän ravintolavaunussa, koska siellä tapaa aina mielenkiintoisia ihmisiä. Tällä kertaa vieressä istui kossukolaa siemaileva mies, joka oli matkalla tyttären ja vävypojan luota kotiin. Vävypoika on kuulemma muuten ihan mukava, mutta ei tarjonnut joulukaljoja appiukolleen.

Menimme Vaasassa Hulluun Pulloon. Sinne rynnii joulupäivänä koko Vaasa, ja jonossa pitää olla jo ennen kymmentä, jos haluaa sisään. Juomat maksavat kaksi euroa ja porukka dokaa kaksin käsin. Siinä sivussa tavataan vanhoja tuttuja ja revitään kaikki vanhat haavat auki. Olimme Iivosen kanssa liikkeillä kahdestaan, eikä meille poikkeuksellisesti sattunut mitään kummallista. Palasin seuraavana päivänä bussilla Pietarsaareen, makasin sängyssä ja luin.

Perjantaina otin jälleen bussin Vaasaan. Se oli nimensä mukaisesti pikavuoro, sillä kuski ajoi kuin mielipuoli. Joka kerta, kun se lähti ohittamaan, kaikki matkustajat pitivät kaksin käsin edessä olevasta istuimesta kiinni. Yhden hirvenkin meinasimme jyrätä.

Seuraavat kaksi päivää makasimme sohvalla, pelasimme Fifaa ja saunoimme. Kävimme myös alennusmyynneissä. Ostin pyjaman, hupparin, t-paidan, lapaset ja kuulokkeet. Shoppailukierroksen päälle kävimme popsimassa meksikolaista ruokaa.

Tänään heräsin aikaisin ja nousin junaan kohti Jyväskylää. Seinämäellä oli vaihto ja junasta noustessani törmäsin yhden vanhan koulukaverin siskoon. Heitä on kolme sisarusta, ja aina joku oli seurana kotimatkalla bussissa. Nousimme kiskobussiin ja kökötimme kuin sardiinit purkissa vaihtaen kuulumisia koko ikuisuudelta tuntuneen matkan halki lumisen Keski-Suomen.

Entinen kesätoimittajakaverini Järviseudun Sanomista parin vuoden takaa oli asemalla vastassa. Matkalla tämän kämpille huomasin jättäneeni silmälasit junaan. Soitin asiakaspalveluun, vahingossa ruotsinkieliseen, ja kyselin lasejani. Voi kuulemma kysyä löytötavaroista parin päivän päästä. Kotona olisi viidet muut lasit odottelemassa, mutta täällä niitä nyt ei ole. Taidan ostaa Tiimarista korvikkeet, jos tämä matka venyy.

Nyt olisi siis tarkoitus hyvästellä vanha vuosi vanhan kesäkaverin kanssa. Suunnitelmissa on ollut ainakin jo majan rakentaminen ja pulkkamäen lasku. Meidät tuntien mitä vain voi tapahtua.

Joulua ilman Oulua

Aatonaatto ja vuoden kaikki velvollisuudet hoidettu. Vanhaa Oulua en tule enää näkemään, sillä en käy pohjoisessa enää tänä vuonna. Jääkää siis hyvästi, Haukipudas, Oulunsalo, Kiiminki ja Yli-Ii. Erityisesti viimeksi mainittua tulee jopa hieman ikävä, koska se on mielestäni yksi hölmöimmistä kunnannimistä Suomessa. Anteeksi vain, kaikki yli-iiläiset, en voi mielipiteelleni mitään. Meillä Vaasassa nimittäin on tapana käyttää yli-etuliitettä, jos joku on oikein oikein paljon jotain. Esimerkiksi ylisiistiä voisi olla englanniksi käännettynä super cool. Yli-Ii on siis tosi, tosi Ii. Muualla Suomessa käytetään samasta asiasta sika-etuliitettä. Tällä logiikalla siis Yli-Ii on Yli-Ii vain Vaasassa. Muualla se sitten kai olisi Sika-Ii.

Se siitä sanaleikistä. Taso on laskenut jo niin alas, että loma tekee ilmeisen hyvää. Lopetin koulun jo tiistaina, kun kävi kutsu tekemään pari vuoroa lehtityötä. Oikeasti oppitunneilla olisi pitänyt istua torstaihin asti, mutta ei vain enää kyennyt. Keskiviikkona  käytiin läpi kahden kuukauden tiukan kuuntelemisen ja muistiinpanojen tekemisen tulos, tapahtumatuottajan muistikäsikirja. Torstaina puolestaan vielä pidempään hinkattu interaktiivisen median tuotantoprosessin projektisuunnitelma. Kummankin ähräämiseen siedettävään muotoon meni niin valtavasti työtunteja, ettei niiden jälkeen halunnut enää nähdäkään koko tekelettä. Ei, vaikka oppimisen kannalta palaute, esittely ja läpikäynti olisivat olleet vallan hyödyllisiä. Anteeksi. Nyt työnteko voitti.

Hyppääminen päivätyöhön pitkän opiskeluputken jälkeen tuntui melko omituiselta. Loppukesästä oli ikävä kouluun, koulussa on alkanut olla ikävä töihin. Alan pikku hiljaa epäillä, että sopivin rytmi minulle olisi kuukausi koulussa, kuukausi töissä. Sitä nyt ei ole valitettavasti saatavilla, joten Cheekin sanoin: Otan vastaan sen mitä mulle suodaan. Nyt on suotu aika paljon töitä ja täysi lukujärjestys, joten minulle on suotu 60 tuntia tekemistä viikossa. Siihen päälle vielä disco- show- ja balettitunnit. Eipähän tule tekemisestä puutetta ensi vuonnakaan.

Torstaina tein pitkän työpäivän ja päätin sen päätteeksi käväistä alakerran kuppilassa yhdellä. Istuin tiskillä huopikkaissani, kun paikalle talsi joku pojankoltiainen. Se koputti olkapäähän ja totesi: "Anteeks, mutta noiden kenkien takia on ihan pakko kysyy: ooksä homo?" Tuijotimme sitä baarimikon kanssa täysin monttu auki. Näyttää siltä, että tässä maassa ei vieläkään voi pukeutua persoonallisesti, jos tykkää naisista. Oli onni, ettei minulla ollut pinkkejä farkkuja jalassani. Silloin se ei varmaan olisi edes vaivautunut kysymään.

Perjantaina nousin aamulla aikaisin pakkaamaan viimeiset tavarat ja kannoin laukut Volvoon ajatuksenani lähteä suoraan töiden jälkeen kohti Pietarsaarta. Ajatukseksi jäi. 17-vuotias Volvoni ei ensimmäistä kertaa koko kuusivuotisen yhteisen taipaleemme aikana suostunut starttaamaan. Se on kestänyt kylmäkäynnistykset -35 asteen pakkasessa ja 33  asteen helteessä, 110 000 kilometriä Suomen mäkisiä, mutkaisia ja kuoppaisia teitä. Sitten se piru vie hylkää minut juuri silloin, kun pitäisi lähteä kotiin joulunviettoon. Annoin vihreälle ratsulleni mojovan potkun renkaaseen ja lähdin kiroillen etsimään junalippua. Pännäisiin ei sopivilla vuoroilla päässyt, joten soitin kiltisti äidille ja kysyin, hakisiko se minut Kokkolasta.

Olin vakaasti sitä mieltä, että Volvon hyytyminen oli ensimmäinen maailmanlopun enne, ja mietin kahdesti, ostanko junalipun ennakkoon. Ostin kuitenkin ja töiden jälkeen päätin leikkiä porvaria ja lähteä taksilla rautatieasemalle. Rikas en ole, mutta kolmen laukun kantaminen 21 asteen pakkasessa ei pahemmin houkutellut. Hyppäsin junaan ajoissa, juna oli vartin myöhässä ja sitten alkoi matka kohti kotia.

Tällä kertaa minulla kävi junailussa melkoinen tuuri. Yleensä viereen sattuu joko meluava juoppo, nalkuttava mummo tai kiroileva ja musiikkia huudattava ES-Jonne. Tällä kertaa vastapäätä istui pari varmaan suunnilleen samanikäistä opiskelijaa. Toinen oli suomalainen, toinen jenkki. Heidän kanssaan parituntinen matka meni kuin siivillä jutustellessa mukavia englanniksi. Pieni kielen vaihto tuli tarpeeseen, koska englanti on melko ruosteessa.

Jäin junasta Kokkolassa ja lähdin ostamaan jouluruokia äidin kanssa. Sitten linnoittauduin Pietarsaareen omaan huoneeseeni ja tässä olen siitä pitäen dataillut.

Eilisen ohjelma käsitti matkan rasituksista toipumisen ja joulutorttujen leipomisen. Tänään teimme aamulla piparkakkutaikinan, kävimme katsomassa mökin talvikunnon, isovanhempien haudan ja tädin joulunvieton. Sitten paistoimme piparit. Kuusikin tuli haettua ja tällä kertaa jopa ihan laillisesti mökkipihan nurkalta. Sen kun huomenna vielä koristelee ja kinkun lykkää uuniin, niin sitten voi joulu tulla.

Joulusta puheen ollen, vuodenvaihtumishulinoiden suunnittelu on jo aloitettu. Siihen liittyy ilmeisesti saunomista, Fifan pelaamista, majan rakentamista ja pyjamabileet, tapahtumapaikkoina ensin Vaasa, sitten mäkikotkan mukaan nimetty Nykäskylä. I can't wait!

Lomatunnelmia

Viimeviikkoisen shown jälkeen kunnioitan jokaista koulussamme opiskelevaa tanssinopettajaa vielä rahtusen enemmän kuin tähän saakka. Ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että heidän vartalonsa ovat terästä.

Sain kuin sainkin siis itseni tanssinopettajien näytökseen lavalle sekä keskiviikkona että torstaina. Kokemus oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Kokoonnuimme koululle kenraalia varten jo kahdelta, vaihdoimme vaatteet, lämmittelimme ja nousimme lavalle. Meillä oli melkoinen kannustusjoukko kenraalissa, mikä vielä entisestään lisäsi jännitystä.

Iltapäivällä söin (muiden) discotyttöjen kanssa. Koko lavakokemus oli melkoinen oppitunti ryhmäytymisestä. Yhdeksänhenkisestä porukastamme viisi tunsi toisensa hyvin, mutta muut olivat irtonaisempi ryhmä. Siinä ruokaa vetäessämme aloimme kuitenkin pikku hiljaa muuttua erilaiseksi ja hieman laajemmaksi ryhmäksi. Kuuden maissa meikkasimme itsemme ja toisemme. Sitten vedimme vielä kolme-neljä kertaa koko homman läpi ennen nousemista lavalle.

Itse lavashow oli jännittävin kokemus pitkiin aikoihin. Ensin on pimeää. Sitten olet itse valoissa ja tiedät parinkymmenen metrin päässä olevan yli sata silmäparia, jotka katsovat juuri sitä, mitä te siellä lavalla teette. Puolet yleisöstä on todennäköisesti itse tavalla tai toisella tanssin kanssa tekemisissä. Ajatuskin hirvittäisi, jos sitä olisi siinä tilanteessa ehtinyt ajatella. Piti vaan keskittyä tekemään se, mitä sattui muistamaan.

Parin minuutin huitomisen jälkeen tuntui kuitenkin siltä, että kaikki oli ohi liian nopeasti. Pistimme talvivaatteet päälle ja kuusi meistä jatkoi matkaansa Amarilloon juhlistamaan ensi-iltaa ruokailun merkeissä. Mahdoimme olla melkoinen seurue: kaikki tuulihousuissa, meikattuina ja paljeteissa. Olimme myös paikan kovaäänisin seurue. Yksi koulumme tanssijoista kommentoi jälkeen päin, että hänen poikakaverinsa oli meidän läsnäolomme havaitessaan todennut, että "nyt tänne kyllä tuli ihan varmasti joitain tanssijoita".

Torstaina piti vetää sama setti vielä kerran. Kärsineet olivat sekä lihakset että nivelet. Murheita jo vuosia aiheuttanut polvi ei tykännyt elämästä ollenkaan, eikä lihaksia saanut lämpimäksi sitten millään. Toinen veto meni yhdessä paremmin kuin edellinen. Siihen se sitten loppuikin, ja hyvänjoulun toivotuksia seurasi lupaus siitä, että ensi keväänä nähemme taas kursseilla, ja varmasti lähdemme lavalle uudestaan!

 

 
 
Pics or it didn't happen. Ehkä siellä yksi poikakin on. Kuva: Juho-Pekka Palomaa

Tästäpä pääsemmekin kätevällä aasinsillalla tämän postauksen ensimmäiseen lauseeseen, eli siihen, miksi kunnioitus tanssinopettajia kohtaan kasvoi entisestään. Vaikka teenkin heidän kanssaan suunnilleen samanpituista, ellen pidempää, työviikkoa, saan sentään istua. Minä kestän ehkä juuri ja juuri kaksi tanssituntia, valoharjoitukset, kenraalin, kaksi näytöstä ja tunnin-kaksi lämmittelyä ja ekstratreenausta. He tekevät tuota päivittäin. Eihän sille voi kuin nostaa hattua.

 Uhkailin ennen lavalle nousua, etten tule kolmeen viikkoon kouluun, jos hölmöilen esityksessä. Jälkeen päin voi myöntää, että ammattilaisnäytöksessä lavalle meneminen pelotti ihan pirusti, mutta siitäkin selvittiin. Kommentteja on tullut ihan valtavasti. Pääasiassa ihmiset ovat olleet mielissään siitä, että niin moni aloittelija uskalsi lähteä esiintymään. Mielissäni siitä olen minäkin.

Viikonloppuna oli kahdet pikkujoulut ja viimeisten kirjallisten tehtävien kokoonrykiminen tälle vuodelle. Enää ei ole oikein jaksanut kiinnostaa istua tunneilla, vaan mieli polttelee jo pikkuhiljaa Pohjanmaalle suuntautuvaa kaksiviikkoista joululomaa. Aion jälleen lyödä mailin kiinni ja jättää autuaasti välittämättä mistään kouluun liittyvästä - ennen loppiaista. Kuusivarkausblogipäivitys pitänee kuitenkin tehdä.

 Sitä ennen edessä on kuitenkin vielä kolme päivää ihan oikeaa työtä. Meidän piti viimeisenä laajana kurssitehtävänä tehdä käytettävyystestaus erään lehden verkkosivuille. Samalla hetkellä, kun seisoin esittelemässä melko kärkästä palautetta sivuista, pamahti puhelimeen viesti, jossa pyydettiin töihin samaiseen mediaan. Sangen hupaisaa, mutta tervetullutta vaihtelua.

Ei koskaan koskaan

Luulin viime viikon olevan kaikkien aikojen pikkujouluviikon. Erehdyin. Perjantain Fifaa runsaasti sisältänyt saunailta ei ollut mikään megajuhla, ja lauantain pikkujoulut jäivät kokonaan väliin. Kävimme kirpparikierroksella, jolta löytyi kolmen euron kameralaukku, yksi kirja sekä yksi leffa.

Vaasan Omatori on mystinen paikka leffojen löytämisen suhteen. Ajattele mitä tahansa elokuvaa, jonka nimeä et tiedä ja jota et ole nähnyt kymmeneen vuoteen. Sitten mene Omatorille, etsi pöytä, jossa on paljon VHS-kasetteja tai DVD:itä ja ota käteesi elokuva. Se on todennäköisesti etsimäsi ja saatat jopa voida katsoa sen, jos ymmärrät ruotsia.

Muistan elävästi syksyn 2008, jolloin minulla oli käytössäni hieman liikaa aikaa. Muistelin menneitä ja muistin erään tilanteen, jossa äidillä oli paripäiväinen työmatka ja minulla oli lapsenvahti. Pahaksi onneksi lapsenvahti oli sopinut poikaystävänsä kanssa treffit tuolle illalle ja pyysi, voisinko mitenkään olla niin ihana, että suostuisin elokuviin heidän kanssaan, jos hän maksaisi. Hän arveli, että leffa ei kiinnosta minua, mutta päätin lähteä matkaan ja kökötin kiltisti hiljaa jo edesmenneessä Adams-teatterissa katsomassa jotain elokuvaa, jossa Julia Roberts yritti sabotoida parhaan ystävänsä häitä saadakseen tämän itselleen.

Jostain syystä juuri tuolloin syksyllä 2008 aloin ajatella tuota elokuvaa ja niin kävi, että se sattui kirpputorilla pyytämättä ja täytenä yllätyksenä käteeni. Ostin pois ja katselin kotona. Ei se kummoinen pätkä ollut.

Historia siis toisti itseään lauantaina. Nappasin summissa käteeni epämääräisen VHS-kasetin, joka sisälsi kannen mukaan elokuvan La Buena Vida. Sain flashbackin syksyn 2004 liikuntapäivästä. Sää oli niin paska, että metsäretken sijasta kökötimme sisällä katselemassa jotain typerää espanjalaista elokuvaa, jossa teini-ikäinen poika yritti kovasti päästä eroon poikuudestaan, menetti vanhempansa, rakastui opettajaansa ja joutui muistaakseni vielä syytteeseen isoisänsä taposta. Emme koskaan katsoneet tuota tylsää elokuvaa loppuun, mikä jäi vaivaamaan minua suunnattomasti.  Nyt kasetti nököttää kotona odottamassa, että ehdin katsoa, mitä sille pennulle lopulta kävi.

Kirpputorikierroksen jälkeen totesimme, että pikkujoulut jäivät nyt Vaasan osalta kokonaan väliin. Lähdin ajamaan kohti Oulua ja vietin loppuviikonlopun itseni, kirjojen ja leffojen parissa.

Joululomaan on jäljellä kaksi viikkoa, mutta se ei näy missään. Tämä viikko lienee koko syksyn rankin, koska jokaisena päivänä on koulua ja iltaohjelmaa. Tämä viikko poikkeaa myös normaalista, koska fyysistä rasitusta on poikkeuksellisen paljon, suorastaan valtavasti. Maanantaina oli vuoden viimeinen showtanssitunti. Tiistaina meillä oli tunnin valoharjoitukset, puolen tunnin tauko ja reilun tunnin discoharjoitukset. Tänään pitäisi olla kenraaliharjoitus ja illalla menemme lavalle.

Jälleen kerran on todettava, että koskaan ei pitäisi sanoa ei koskaan. Ei ole kulunut vielä kahta kuukauttakaan siitä, kun totesin tanssinopettajalleni automatkalla Vaasasta Ouluun, että kahta asiaa en tule koskaan tekemään, tappamaan ihmistä ja tanssimaan yleisön edessä. Tänään ollaan lavalla ja täytyy toivoa, että murhanhimo ei ihan lähiaikoina iske. Kaikki on näköjään mahdollista.

What Happens in Kajjaani...

Niinpä niin. Joulu lähestyy, pikkujoulukausi on kiivaimmillaan ja virta alkaa olla vähissä Itsenäisyyspäivä sattui oikeastaan aika hyvään saumaan, sillä se mahdollisti parin päivän irtioton pahimmasta kiireestä.

Viime perjantaina jatkoin videoeditorin kanssa painimista. Kuten alun alkujaan arvelinkin, oli vika elokuvassa siinä, että yksi ainut täppä oli jäänyt ruksaamatta. Sain videon ulos ja siirsin sen toiselle koneelle tiedostomuodon vaihtamista varten. Uusi tiedostomuoto oli niin raskas, että video piti neljällä eri tavalla yrittää siirtää pois siltä koneelta. Lopulta onnistuimme.

Iltapäivällä väsäsimme edellisiltana aloitetun apurahahakemuksen valmiiksi. Siinä vaiheessa väsymys oli niin ylivoimainen, että kävin Raksilassa hakemassa kilon irtokarkkeja ja aloin lukea vanhoja Harry Pottereita. Luen ne säännöllisesti ehkä parin vuoden välein uudelleen, ja nyt on taas tullut aika.

Viikonlopun aikana luin kirjoja ja katselin elokuvia. Oli pakko pitää pieni tauko, koska tästä viikosta uhkasi muodostua kovin rankka. Käytännössä kalenterini on ollut maanantaista keskiviikkoon täysin tukossa aamusta iltaan. Meillä on ollut ainakin kolme palaveria ja esittelytapahtuma Kulttuuriosuuskunta Osumaan liittyen. Sen lisäksi pidimme ensi vuoden ensimmäisen Osakolaisen suunnittelupalaverin. Tämän lisäksi olen opiskellut interaktiivisen median tuotantoprosessia. Kulttuuri- ja tapahtumatuottamisen missasin. Alkuviikon huipensi täytekakulla maustettu koulutusohjelmatiimin kokous, jossa lähdin totaaliselle soololinjalle ja kiskaisin noin 40-minuuttisen puheenvuoron liittyen melko vahvasti aikatauluihin ja aikatauluttamiseen, sillä koen niiden olevan yksi harvoista suurista ongelmista koulutusohjelmassamme.

Ilta-aika on kulunut tanssiessa ja bileissä. Pikkujoulukausi alkoi toden teolla tiistaina, kun säntäsin pää kolmantena jalkana tanssitunnin jälkeen laittautumaan Kultin Pikkutuhmiin suurijouluihin. Koska uhkasin mennä paikalle limaisimpana latinona koskaan, puin itseni alle puoleen reiteen ulottuviin farkkushortseihin ja keltaiseen, auki jätettyyn kauluspaitaan, suin hiukseni geelillä taakse ja pistin päähän aurinkolasit. En lähtenyt saunalta baariin, vaan hipsin kiltisti nukkumaan.

Keskiviikkona lusmuilin koko päivän varmaan ensimmäistä kertaa koko opiskeluaikanani. Tulin myöhässä, koska lukujärjestys oli muuttunut kahden päivän varoitusajalla, ja lähdin etuajassa, koska piti päästä Kajaaniin. Tulos: en opiskellut minuuttiakaan, vaan kävin ainoastaan yhdessä palaverissa lounastauolla.

Ai miksi Kajaaniin? Koska kaksi hyvää ystävääni valmistuu, ja juhlat pidettiin siellä, missä toinen heistä asuu. En ole käynyt Kajaanissa pian neljään vuoteen. Viime käynnin muistot eivät ole kovin iloisia: suoritin varusmiespalvelusta 12 päivää, joista kolme olin palveluksessa ja lopun yhdeksän aikana kokeilin kaikki mahdolliset vapautukset, mitä voi saada. Lopulta jalat todettiin armeijakelvottomiksi, mikä oli ihan oikein, ja minut lähetettiin kamoineni pysyvästi kotiin.

Tällä kertaa reissu oli hieman erilainen. Majoituimme hotellissa ja lähdimme kuuden maissa juhlapaikalle. Meitä oli kasassa vanha Oulun bilejengimme paria viimehetken peruutusta lukuun ottamatta. Lisäksi mukaan ilmestyi pari paikallista tuttua sekä amerikkalainen, joka oli opetellut riikinruotsia Youtubessa.

Pelailimme juomapeliä, jonka säännöt olivat siten laaditut, että juomaa meni alas melko hyvin. Söimme läjäpäin kaikkea hyvää ja lähdimme jossain vaiheessa karaokebaariin. Päätin ryhtyä itsetuhoiseksi ja menin kaverin siskon kanssa laulamaan Kentin Kärleken Väntarin keltaiseen toppatakkiin ja keltaisiin housuihin pukeutuneena. Olemme myös esittäneet viiden hengen kuoro- ja rivitanssina Nothing Compares to Youn ja Matkustajan.

Lähdimme vaihtamaan baaria, mutta lähestyvä itsenäisyyspäivä ja lakkiaiset tarkoittivat sitä, että jonot olivat valtavan pitkiä. Jonotimme yhteen baariin hetken aikaa, osa meni sisään, mutta pari meistä luovutti. Ehdin kuitenkin havaita jonossa ollessani, että edessä oleva nuorimies on kovin tuttu. Käskin kaverin kysyä, onko se vaasalainen ja olihan se. Vaihdoimme kuulumiset vielä ennen kuin hipsin takaisin hotelliin.

Aamulla söimme porukalla aamiaista ja kertasimme edellistä iltaa. Sitten hajaannuimme kukin omille teillemme: osa lähti suoraan Ouluun, osa Katinkultaan kylpemään ja minä ajoin Vaasaan. Vaikka lämmityslaite on nyt kunnossa, oli matka valtavan viluinen: Volvo ei vieläkään ole lämmin auto.

Rysähdin Iivosen sohvalle tuijottamaan linnan juhlia. Joimme glögiä, söimme jäätelöä ja sipsejä ja haukuimme pukuja. Iivonen lähti viideksi töihin, joten nukkuaika tuli aikaisin.

Tänään vuorossa on saunomista, huomenna pikkujoulut. Joululomaan on aikaa kaksi viikkoa. Jälleen kerran aion oikeasti lomailla.