Työleiri - Ikiliikkuja keittiöntätinä

Jos väittäisin, että koulun ja työn täysipäiväinen yhdistäminen on helppoa, valehtelisin. Vielä enemmän valehtelisin, jos väittäisin sen olevan mahdollista ihmiselle, joka näyttää valmistuvan jopa puolitoista vuotta etuajassa. Sula mahdottomuus se on ihmiselle, joka harrastaa kolme kertaa viikossa. Koska teen kuitenkin tätä kaikkea, teen knattertonimaisen johtopäätöksen: mahdoton on mahdollista.

Viime viikko oli hiihtolomaa. Sen varalle olin tehnyt suuria suunnitelmia. Piti siivota kaapit, lukea kirjoja, viettää aikaa Vaasassa ja tehdä koulutehtäviä hyvissä ajoin ennakkoon, etteivät ne kaadu päälle. Vietin kuitenkin viisi päivää töissä sanomalehdessä. Kaapit ovat sekaisin, kirjat lukematta ja koulutehtävät ovat ennakon sijaan myöhässä. No mitä hiton järkeä tuossa sitten oli? Ihminen, joka kustantaa opintonsa ilman byrokratian lempilapsi Kelan tukea saa vuokrat, ruuat ja harrastukset maksettua taas vähän pidempään. Ai miksi elän ilman Kelan tukia? Sitä kutsutaan työurien pidentämiseksi ja saanen huomauttaa Helsingin herroille, että Kelan kanssa symbioosissa eläessä moinen on mahdotonta.

Viikonloppuna oli pakko hengähtää, joten käänsin Volvon nokan kohti Vaasaa. Siellä odottivat kotitekoinen kinkkukiusaus, lämmin sauna ja Fifa, sekä vuorenkorkuiset lumikinokset. Lauantaina oli vuorossa perinteinen kaupunkikierros ja päätin iskeä elämäni oikein kunnolla risaiseksi. Matkaan tarttuivat seuraavat tavarat:

- Kirja: Maailmanhistoria Facebookiin päivitettynä (ratkiriemukas)
- Kirja: Tarrakirja - koska päätin juuri tuunata läppärini ja puhelimeni ja, ja, ja..
- Noin 20 vanhaa vinyylilevyä- koska päätin tapetoida eteisen umpitylsät seinät niiden kansilla.
- Saksan huippuhetket jalkapallon MM-kisoista vuodelta 1990 - koska niillä oli silloin niin hupaisa joukkue, joka melkein rimmasi keskenään: Illgner, Reuter, Kohler, Hässler, Völler, Steiner, Möller, Augenthaler ja Pflügler. Myös, koska Völler, Klinsmann zwei, Riedle...
- Pari-kolme dvd:tä, koska halvalla sai.
- Nokian 1990-luvun palikkamallin laturi, koska päätin syksyllä olla hipster ja elää päivän sellaisen kanssa. Laturi vain on hukkunut.

Lisäksi olin vähällä ostaa kaupungilta laskettelutakin, koska Top Sport myi niitä -70 prosentilla. Mystisten tavaroiden kokoelmani karttui myös pumpattavalla lehmäseksilelulla. Jostain kumman syystä kaverini kokivat minun tarvitsevan sellaista ja antoivat sellaisen minulle syntymäpäivälahjaksi. Kyllä, sitä voi panna. Ei, en ole testannut.

Lauantaina illalla suuntasin Jurvaan. Söimme kaverin kanssa illallisen ja katsoimme leffoja. Sitten se pakotti minut katsomaan Twilightia. Lähdimme Jurvan paikalliseen, missä sattui erikoisin sattumus aikoihin. Kävin siellä syyslomalla ja minulle tuli juttelemaan joku paikallisen kanta-asiakas. Nyt se tuli ihan mielissään tervehtimään ja juttelemaan, lunttasi jopa karaokelaitteista nimenkin.

Siinä minun hoilatessani Vanhojapoikia viiksekkäitä, se hurrasi ja taputti. Antoipa vielä ainoana aploditkin shown päälle. Päätimme lähteä innokasta fania pakoon vastapäiseen yökerhoon. Olimme ainoat asiakkaat, joten toivoimme kaikki lempibiisimme ja lähdimme tanssimaan. Kun vastapäinen pubi sulki ovensa, siirtyi siellä istunut parikymmenpäinen lössi yökerhoon. Päätimme lähteä nukkumaan.

Seuraavana aamuna olin matkalla jo puolen päivän jälkeen. Ajoin ensin Pietarsaareen äidin luokse. Äiti antoi minulle paistinpannun ja ison kasan makkaraa. Kävimme myös syömässä myöhäisen syntymäpäivälounaan. Jatkoin matkaa Ouluun ja istuin koko illan jauhamassa henkeviä Facebookissa, leikkelemässä vinyylikansia ja liimailemassa niitä seinille. Nukkumaan pääsin vasta puolen yön kieppeillä, mikä maanantain huomioon ottaen oli lähes tuhoisaa. Seinästä tuli sentään hieno.

Maanantaini nimittäin alkoi kello viisi. Päivän juttukeikkani oli viettää kokonainen päivä Sodexon keittiössä ja seurata, mitä siellä tapahtuu. Jututin työntekijöitä, katselin, kun ruokaa valmistettiin ja kesken pahimman ruuhkan eksyin itse täyttämään Kultturellin lounaslinjastoa. Kiire oli valtava ja ikuisen valittajan sympatiat alkavat vähitellen olla täysin tarjoilijahenkilökunnan puolella. Parasta antia päivässä olivat kuitenkin kommentit tarjoilijanpuvustani ja kokinhatustani.

"mitä IHMETTÄ sinä siellä teet?" - Eräs pianonsoitonopettaja

"Pitäkää silmällä tuota poikaa! Siitä ei koskaan tiedä, mitä se keksii" - Eräs tekniikan puolen projektipäällikkö.

"Sinne tuli joku täyttämään sitä linjastoa ja se teki sen tosi hitaasti. Aattelin, että varmaan joku uus työntekijä, mutta en meinannu uskoa silmiäni, kun se olikin Dankku." - Eräs ensimmäisen vuoden kuvallisen viestinnän opiskelija.

"Uskaltaako tänään syödä ruokaa ollenkaan, kun tuo pyörii tuolla?" - Eräs laitevastaava.

"Tulehan nyt toiselle puolelle tiskiä sieltä." - Eräs journalismin opettaja.

"Ootko sä niin köyhä, että sun pitää olla tuollakin töissä?" - Eräs journalismin opiskelija.

Päivä kesti 14 tuntia ja sen jälkeen raahauduin vielä showtanssitunnille. Illalla  uppouduin taas Facebookin syövereihin ja vähemmän yllättäen menin taas kymmenisen minuuttia myöhässä kouluun. Aamupäivän ohjelmana oli katsoa tosi-tv-pläjäyksiä: ihmisensiivoojia, tietovisaa ja kauhupiilokameraa. Vietin tunnin tauon tehden jotain random-kirjoituksia ja läksin koulutusohjelmatiimin palaveriin käymään läpi palautekyselyn antia. Sitten lähdin discotunnin kautta kotiin.

Loppupäivä olikin kaaosta. Ilmoittauduin opintotukimielenosoitusmatkalle Helsinkiin. Ilmoittautumisen yhteydessä minulta kysyttiin, tulenko omalla kyydillä kotiin, nukunko koulumajoituksessa, vai lähdenkö Tallinan-risteilylle. Valitsin spontaanisti Tallinnan.

Varsinainen kaaos syntyi, kun tajusin illalla unohtaneeni yhden palaverikutsun (tärkeä) ja myöhästyneeni juttudeadlineista melkoisen paljon.

Paikkaillaanpa tästä sitten omat mokat. Kesälomaan on jäljellä 17 päivää kontaktiopetusta. Pistää hymyilyttämään!

ps. Metukka on loppu. Äiti, lähetä lisää!

 

Hei Karjalasta heilin minä löysin

No en oikeasti. Mutta koska menneellä viikolla vitsailimme, että blogikirjoituksen otsikko voisi kuulua näin, enkä keksinyt parempaakaan, päätin käyttää tätä.

Aloitin syntymäpäiväni jälleen lukiosta. Esittelin Kulttuurialan koulutusta kahdelle senioriryhmälle alkaen kello 8.00. Perjantain vaikutus näkyi, sillä nämä viimeiset ryhmät olivat selvästi aktiivisimpia kyselemään ja keskustelemaan. Erehdyin mainostamaan lukiolaisille tätä blogia. Sillä on kaksi mahdollista seurausta: kaikki hakevat meille, tai kukaan ei hae meille opiskelemaan.

Lukiovisiitin jälkeen kävin kaupassa ja kipitin hiki hatussa kotiin. Ensin siivosin koko kämpän lattiasta kattoon ja sitten aloin leipoa kakkua ja laittaa tarjoiluja esille. Ensimmäiset vieraat tulivat kuuden maissa. Bileissäni on aina ollut se ongelma, että minulla on liian monta kaveriporukkaa. Ihmiset eivät tunne toisiaan, ja juhliin syntyy kuppikuntia, jotka eivät kommunikoi keskenään laisinkaan. Päätimme eliminoida tämän pistämällä juomapelin käyntiin.

Loppuillasta täällä oli viestinnän, musiikin ja tanssin opiskelijoita, sekä satunnainen teekkari, luokanopettaja ja ties mitä. Illan aikana tapahtui muutama hassu sattuma, kuten se, että Tuomas ja kumppanit piilottivat kaikki silmälasini ympäri makuu- ja kylpyhuonetta. Yhden kaverin alkaessa laulaa Petri Nygårdia yksi lapsuusajan valokuvistani päätti pudota suoraan hänen päähänsä kirjahyllyn päältä. Sopiva rangaistus.

Vaikka en ollut pyytänytkään lahjoja, sain silti upeita sellaisia. Naapuri oli piirtänyt muotokuvani. Tuomakselta sain kainuulaisia perinneherkkuja ja vieterillä toimivan pääsiäispupun. Sain myös superhyvän tiikerikakun, joka käytännössä pelasti viikonloppuni. Ida lahjoitti minulle lahjakortin kotiinsa. Lahjakortti oikeuttaa kolmen ruokalajin ateriaan viinin ja hyvän seuran kera. Käytän sen heti, kunhan lahjoittaja saa tutkielmansa kirjoitettua.

Läksimme vielä keskustaan, mutta porukka hajosi. Muut katosivat johonkin, minä päädyin yhden muusikon ja itäsuomalaisen luokanopettajaopiskelijan kanssa pystäriin yksille. Lähdin myös tämän kaksikon kanssa jatkoille. Nukuimme yön samassa sängyssä ja aamulla ideoimme tämän postauksen otsikon. Vaikka ei se ihan kyllä todenmukainen ole, sillä se unelmien prinsessa antaa edelleen odottaa itseään.

Aamulla aloimme jutella takavuosien työpaikoista. Lappajärven kuullessaan tämä luokanopettaja kertoi, että hänen kämppiksensä on sieltä. Nimi kuulosti oudon tutulta ja kotiin päästyäni aloin selata vanhoja Järviseudun Sanomia. Paljastui, että olin haastatellut kämppistä tämän lakkiaispäivänä lähes kolme vuotta sitten. Maailma on pieni. Liian pieni. Kotiin päästyään tämä luokanopettaja kertoi kämppikselleen terveisiä. Sekin muisti minut. Aiheutan ilmeisesti ihmisille sittenkin melko pysyviä traumoja

Lepäsin lauantain ja sunnuntain. Tämän viikon olen tehnyt töitä, töitä ja töitä, vaikka on hiihtoloma. Edessä on vielä kolme työpäivää. Sitten suunta käy Vaasaan.

Maakuntamatkailua, eli ristus, mikä reissu

Tämä on ollut sangen mielenkiintoinen päivä. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että minusta ei olekaan vielä tullut tylsä aikuinen, vaan elämällä on silti hauskoja pieniä yllätyksiä annettavanaan. Näillä yllätyksillä en tarkoita ovelta löytyviä koiranpentuja, vaan sitä, että edes joskus on yhtä surrealistinen olo kuin olisi elokuvissa.

Aloitin aamuni koululta. Osumalla oli tänään tanssikeikka ja hoidin vielä viimeiset paperit kuntoon aivan keikan kynnyksellä. Yhdeksältä olin jo töissä tekemässä normaalimittaista työpäivää eräälle paikalliselle sanomalehdelle. Iltapäivällä oli tentti. En ollut jaksanut lukea riviäkään, mutta olin silti sopinut työnantajan kanssa, että saan livahtaa välillä tenttiin ja jatkaa sitten jäljellä olevan työpäivän loppuun.

Ainakin osasin vastata johonkin, vaikka en lukenut. Tuli tosin hieman rikollinen olo: Minä olen se kultapoju, joka säntäilee lukioissa ja messuilla esittelemässä Oamkia ja jonka tekemisistä puhutaan yksikön Ruotsin vierailuja myöten. Sitten heitän opiskelut kokonaan läskiksi. Selitys on tosin hyvä. Tämä viikko on ollut niin täynnä töitä ja tanssia, ettei opiskeluun voi riittää täysiä paukkuja.

Kaksi luokkakaveria päätti yllättää minut tentissä antamalla minulle lahjan. Se osoittautui keltaisiksi aurinkolaseiksi. Nyt voin olla aurinkoinen ympäri vuoden!

Illalla houkuttelin Facebookista yhden tutun tulemaan auton ja kaapeleiden kanssa käynnistämään Volvo, jonka akku oli vihdoin loppunut talviteloilla. Kaivoin auton lumen alta ja pistimme sen käyntiin. Päätin ajaa sen kunnolla lämpimäksi ja suuntasin Kajaanintietä Muhokselle suunnitelmissani jatkaa sieltä Ylikiiminkiin ja kaupan ja Alkon kautta kotiin.

Ylikiimingissä päätin sitten uteliaisuudestani kääntyä oikealle vasemman sijaan uskoen, että lopulta päädyn Kuusamontielle. Sitten tuli kyltti, jossa luki Pudasjärvi 73. Totesin, että auts. Seuraavat ikuisuudelta tuntuneet kilometrit olivat mutkittelua kapenevalla ja puolijäisellä tiellä. Ajo oli vastaantulijoiden ja mutkien jälkeen melkoista kaasua-jarrua-meninikiä.

Pääsin kuin pääsinkin jonkun Jolos-nimisen kylän kautta Kuusamontielle. Laskin, että minun täytyisi pian tulla Kiiminkiin (kyttään yhä kunnanrajoja), mutta Kiimingin taajamaan päästessäni aloin ihmetellä, kun rajaa ei ollut näkynyt. Vasta siinä vaiheessa muistin, että meillähän on uusi Oulu, ja päätin lähteä katsomaan, mitä on paikassa nimeltä Yli-Ii, sillä sinne en ole viiteentoista vuoteen eksynyt.

Olin taas jossain kapeassa ja mutkittelevassa uomassa hankien halki. Yli-Iissä ei ollut mitään ja kello lähestyi kahdeksaa. Päätin käydä Iissä Alkossa ja lähdin taas yhtä mutkittelevaa kinttupolkua eteenpäin. Huomasin, että pitkän ajamattomuuden jälkeen olin unohtanut maantielaivani mitat. Olin koko ajan joko keskellä tietä tai puoliksi ojassa. Viimeinen matkashokki koitti hieman ennen Iitä, kun näin kyltin "Erittäin vaarallinen risteys!" ja tajusin jonkun rakentaneen kivimuurin keskelle tietä.

Eihän se lopulta mikään kivimuuri ollut, vaan täysin järjettömässä kulmassa muuhun tiehen nähden oleva upea vanha rautasilta, jonka yläkannella kulki rautatie. Matelin siltaa pitkin toiselle puolella ja lopulta olin Iissä ja uskoin saavani synttäriskumpat ja booliainekset huomiselle ostettua.

Virhearvio. Puoli Iitä oli pimeänä, mukaan lukien se kauppa, jossa Alkon piti olla. Myös kaikki alueen katuvalot olivat pimeinä. Ajoin Kärkkäiselle tankkaamaan, koska bensatankki oli melkein tyhjä. Viereisellä pumpulla tankkasi itsekseen monotonisella äänellä jollottava mummo, joka välillä tiiraili minua pullonpohjalasiensa läpi suu auki. Menin sisälle hakemaan ruokaa. Siellä oli mies, joka puhui pelikoneelle ja satunnainen määrä muuta väkeä, joka tuijotti minua suu auki tyhjyyteen katsoen. Ensin luulin sen johtuvan vaatteistani, mutta sitten tajusin, ettei minulla ole edes keltaista toppatakkiani, vaan tylsän harmaa villakangastakki. Otin ruokani ja juoksin, sillä minusta näytti vakaasti siltä, että zombit olivat juuri aloittaneet hyökkäyksen maahan siitä paikasta, jonka nimi oli kaikkein yksinkertaisin piirtää.

Selvisin tästä viikosta. Reilun kahden tunnin päästä voin kai kutsua itseäni 24-vuotiaaksi. Jos olisin huumekoukussa oleva kuuluisa rokkari, minulla olisi noin kolme vuotta elinaikaa. Onneksi en ole.

Työikiliikkujan paluu

Viimeinen viikko on ollut elämäni kaoottisin pitkään aikaan. Mieleen tulevat jälleen kevään 2011 hetket, kun onnistuin tekemään viikossa 80 tuntia töitä ja bilettämään kolmesti siinä lomassa. Nyt, kun katselen kalenterimerkintöjäni viime viikolta, huomaan, että minulla on ollut pahimmillaan kolme kalenterimerkintää päivässä päällekkäin, ja muistutuksia soittaa ihmisille, joista en edes enää muista, keitä he ovat.

Heräsin keskiviikkoaamuna aikaisin kirjoittamaan lehtijuttuja. Puolenpäivän maissa jatkoin Osakon toimistolle pitämään uudelle hallitukselle koulutusta Osakolaisen tekemiseen. Kävimme parin tunnin aikana läpi 27-sivuisen tyylikirjan keskeisine lehdentekokäsitteineen ja tyylisääntöineen. Sitten suunnittelimme Osakolaisen vappunumeron. Tilaisuuden jälkeen tuli palautetta, että minun pitäisi harkita opettajan uraa, sillä pedagogisesti koulutus oli hyvä. Päätin ottaa asian alitajuntaani, sillä olen nähnyt painajaisia siitä, että työskentelen opettajana, koko viikon.

Keskiviikkoiltapäivänä olisi ollut ympäristötiimin kokous, mutta sen päälle olin buukannut juttukeikan. Ohi siis ja haastattelua tekemään. Illalla ehdin mystistä kyllä mennä balettitunnille oikomaan jumittuneita jäseniä. Selvisin kotiin vasta kymmenen maissa, sillä kävin baletin jälkeen kahvilla naapurissa asuvan journalistin luona.

Torstaiaamu alkoi haastattelulla ja jatkui asiakaslähtöisen mediatuotannon kurssilla. Ehdin tunnin aikana käydä opettajamme kanssa kiivaan väittelyn ammattietiikasta, ilmaisesta harjoittelusta ja lukujärjestyksen noudattamista, ennen kuin poistuin drama queenin lailla projektipalaveriin. Palaverin jälkeen esittelimme asiakaslähtöisen mediatuotantomme siihenastiset tulokset ja lompsin oikeustiedon tunnille.

Tunti jäi kesken, sillä ruokapalveluntarjoajamme Sodexo oli sopinut neljäksi tapaamisen. Minut ja useampi muu aktiivi oli kutsuttu Sodexon Oamkin toimipisteiden henkilökunnan kanssa kokkaamaan keittiömestareiden johdolla. Teimme quesadilloja, pihvejä juustoperunoilla ja suklaamoussea. Söimme ja joimme itsemme ähkyiksi ja lähdimme neljän muun koulutusalajärjestöaktiivin kanssa jatkamaan iltaa. Lopulta löysimme itsemme Dionen tanssilattialta kokkihatut päässä kertomassa kaikille kolmelle muulle asiakkaalle, että olemme vastavalmistuneita ravintolakokkeja.

Perjantain olin jälleen varannut juttujen kirjoittamiseen. Illaksi erehdyin Kaarleen erään tuutoroitavan kanssa. Lauantaina tein kolme juttukeikkaa ja lähdin shoppaamaan. Tarkoituksenani oli ostaa Amelie DVD:nä, mutta sitä ei löytynyt. Lohduttauduin Stephen Kingin aikamatkakirjalla ja Italian alkeiskurssilla: päätin vihdoin opiskella isieni kielen.

Illalla lähdimme erään teekkarikaverin kanssa jättämään jäähyväisiä Linja 25:lle. Jotenkin ihmeen kummassa päädyimme Caioon laulamaan Karaokea. Esitin korviahuumaavat tulkinnat Vanhoista pojista viiksekkäistä sekä Yön Parrasvaloista. Sitten matka jatkui Paloaseman kautta kotiin.

Sunnuntai oli budjetoitu kirjoittamiselle, mutta päätin avata Stephen Kingin. Noin 860 sivua myöhemmin tajusin, että kello on puoli kaksitoista yöllä. Aloin tehdä töitä ja pääsin nukkumaan kahdelta. Työnteko jatkui aamulla, joten skippasin aamutunnit. Viimeistelin ja palauttelin juttuja koko pitkän päivän ja hoidin samalla Osuman vakuutusasioita. Iltapäivän äänityön kurssin käytin edelleen juttujen viimeistelyyn Viimeistelin tavaraa koko illan ja vähemmän yllättäen tein hommia kahteen asti, alettuani kirjoittaa seuraavana päivänä palautettavaa elokuva-analyysiä.

Seuraavana aamuna otin univelkoja pois, sillä päivä alkoi työkeikalla puolen päivän aikaan. Kävin eräässä oululaisessa lukiossa esittelemässä Kulttuurialan koulutusta dioin, videoin ja kaunein sanoin. Iltapäiväksi palasin tunnille ja tajusin kauhukseni, että meillä on torstaina koko lukuvuoden ensimmäinen tentti. Se ei menoa haitannut, sillä kirjoitin elokuva-analyysiä loppuun koko tunnin. Tultuani discotunnin jälkeen kotiin, aloin viimeistellä asiakasprojektin 23-sivuista projektisuunnitelmaa. Olin jälleen valmis joskus keskellä yötä, vähemmän yllättäen.

Tänä aamuna lähdin jälleen samaan lukioon pitämään luentoa. Sieltä säntäsin myöhässä rekrytoimaan uusia jäseniä Osumaan. Rekrytoimme muutaman tunnin aikana kymmenkunta uutta jäsentä ja napsimme kymmenien kiinnostuneiden yhteystietoja. Iltapäivän tunnit oli onneksi joku perunut, sillä rekrysin osumalaisia, tein haastatteluja ja yritin säätää yhtä Osuman huomisen tuotantoa paperiasioiden osalta toimitusjohtajamme kanssa kuntoon. Seuraavaksi vuorossa Tanssia-näytös.

Jos selviän 24-vuotiaaksi asti, eli perjantaihin, niin lupaan tehdä jotain repäisevää. Kun ei oikein muuten tule koskaan...

Oman elämänsä tuotanto

Hei, olen Daniel Wallenius, tuotanto, tai ainakin välillä siltä tuntuu. Kun aikanaan ilmoitettiin, että päättyvän mediatuottamisen suuntautumisvaihtoehdon kursseja integroidaan journalismiin ja visuaaliseen suunnitteluun, olin hieman ihmeissäni. Nyt en enää ole. Idea on kerrassaan loistava, sillä välillä tuntuu siltä, että selvitäkseen omasta elämästään, tarvitsisi tuottajan. Vaikka opiskelenkin sellaiseksi, ei silti meinaa saada tolkkua kaikkeen.

Maanantai oli pitkästä aikaa kaaospäivä. Koulu alkoi 8.30, samoin työt. Vietin aamupäivän esitellen Kulttuurialan yksikköä kahdelle abiturentille ja heidän opinto-ohjaajalleen. Ruokatunti kului yritysvakuutuksia selvitellessä. Menin 12.45 oppitunnille, mutta säntäsin kesken pois selvittelemään erään tanssiesityksen yksityiskohtia ja hakemaan kuusia uusia silmälasejani optikolta. Sen jälkeen söin päivällisen, tein yhden juttukeikan, seurasin kaverin tanssinopetusta ja kävin itse tanssitunnilla. Illalla paikkailin sähköpostini mokia ja lähettelin lähtemättä jäänyttä tavaraa uudestaan tilaajalle sekä yritin sopia juttukeikkoja.

Tänään kokoustin Osuman tehotiimin kanssa ja selvittelin lisää vakuutusasioita. Sen jälkeen söin, laskutin juttukeikkoja ja päädyin palaveeraamaan Osakolaisen tulevista jutuista ja tulevaisuudennäkymistä Osakon pääsihteerin ja erään hallituksen jäsenen kanssa.

Tämä tuotannon tunne ei ole pelkästään sitä, että pitäisi aikatauluttaa kolme toimeksiantajaa, opinnot, harrastus, yrityksen hallituksen puheenjohtajuus, tanssiharrastus ja vapaa-aika. Se on myös budjetointia. Työskentelen freelancer-verokortilla, mikä tarkoittaa sitä, että määrittelen itse verorajani ja seuraan tulojani. Sen lisäksi lopetin tukien noston. Paitsi, että teen koko ajan jotain, joudun myös budjetoimaan koko elämän.

Sen lisäksi siis, että kalenteristaan pitää pysyä selvillä, pitää myös yrittää miettiä, miten rahat riittävät. Pitää laskea, paljonko on ansainnut, mitä on vielä laskuttamatta ja miten paljon arviolta vielä kuluu rahaa, ennen kuin pääsen kuukausipalkkaiseksi kesätoimittajaksi kiinni leivänsyrjään. Samalla pitää myös tarkkailla verorajoja. Tervetuloa freelancerin elämään.

Katselin äsken opintosuorituskorttiani, ja tutkinto on puolessa välissä. Täytyy myöntää, että koulumme hyväksilukukäytäntö on varsin tehokas. Minulla on 32 suoritettua opintojaksoa tuottajaopintoja. Niistä olen istunut kontaktiopetuksessa yhdeksän. Vielä, kun tästä itsensä tuottamisesta saisi harjoittelupisteitä. Sitten homma olisi bueno.