Ikiliikkujan päiväkirja

Lauantaiaamu, eli huikean Madetoja-kilpailuviikon huipentuma, alkoi hyvinnukutun yön jälkeen. Jaloilleni noustessani polvessa tuntui selvää painoa ja kirvelyä, mutta ei enää mitään sellaista, mikä olisi estänyt seisomisen tai kävelyn. Päätin silti, että viisaampaa olisi viettää viimeinen kilpailupäivä mahdollisimman paljon istuen.

Ehdin aamupäivän aikana mennä ensimmäistä kertaa kuuntelemaan kilpailijoita. Halusin ehdottomasti nähdä erään vaasalaispianistin soiton ja erityisesti tämän itse säveltämät etydit, sillä ne olivat nimillään ja asettelullaan pompanneet käsiohjelmasta silmille jo sen tekovaiheessa.

Lounastauon jälkeen aloin vähitellen valmistautua siirtämään itseni ja tuomariston kohti Madetojan salilla pidettävää konserttofinaalia. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, sillä kokemus taisi olla minulle ensimmäinen klassisen musiikin konsertti koko lähes 23-vuotisen elämäni aikana.

Kilpailijat soittivat kolme Chopinin, kaksi Shostakovichin ja yhden Englundin konserton. Vaikken musiikista juuri mitään ymmärräkään, jäi minulle sellainen tunne, että parhaat oli säästetty viimeiseksi. Vauhti nimittäin tuntui vain paranevan loppua kohti.

Finaalin jälkeen kuvasin välissä olleen tanssiperformanssin ja palkintojenjaon. Sitten suuntasin juryn, rehtoripariskunnan ja järjestelytoimikunnan päivälliselle ravintola Hellaan. Söimme hyvin, kiitimme, kumarsimme ja jätimme jäähyväiset.

Jatkoin iltaa parilla viinilasillisella erään viikon aikana löytyneen pianistituttavuuden kanssa. Illan viimeinen etappi oli Nelivitonen ja Itävaltaan hilpaisevien Even ja Sallan läksiäismeiningit. En jaksanut viihtyä Oulun yössä kovinkaan pitkään, sillä viikko oli ollut raskas. Läksin nukkumaan jo hyvissä ajoin ennen pilkkua.

Aamulla käväisin keskustassa korjaamassa autoni parempaan talteen ja menin pitserian kautta takaisin viettämään koomapäivää kotiin. Kävin kuumassa suihkussa, joka ilmeisesti kesti liian pitkään, sillä palovaroittimeni alkoi reagoida vesihöyryyn. Vedentuhlaukselleni huutaminen vei masiinan pattereista ilmeisesti viimeisetkin mehut, sillä kone alkoi saman tien piipittää virran loppumisen merkiksi. On muuten piipittänyt siitä lähtien, sillä yhdeksän voltin palikkapariston ostaminen tuntuu olevan ylivoimainen tehtävä.

Muu sunnuntai meni Chopinia ja Shostakovichia kuunnellessa. Ilmeisesti Madetoja-viikko sai kulttuurikärpäsen puraisemaan oikeen kunnolla. Konsertot soivat koko päivän päässä ja koneella. Loppuillasta uskalsin laajentaa valikoimaa myös muihin säveltäjiin ja kappaleisiin.

Yritin kirjoittaa Freelancer-kurssin työraporttia, mutta väsymys painoi silti päälle. Puoli kahdeksan maissa ummistin silmäni hetkeksi. Laitoin herätyksen kahdeksaksi, mutta torkutin epähuomiossa puoli kymmeneen asti. Naputtelin työraportin loppuun säveltäjälegendojen tahtiin ja käperryin pehmolelukenguruni viereen nukkumaan.

Nukuin maanantaina  pitkään ja lähdin koululle tekemään Madetojan jälkitöitä. Tyhjensin kilpailutoimistosta ne rippeet, mitä Mira ei ollut ehtinyt vielä tyhjätä (paljoa ei jäljellä ollut) ja kävin läpi sähköpostini. Minulla oli jälleen varsin paha tuotannon jälkeinen tyhjyyskohtaus. Minulla oli ikävä tuomariston kuljettamista, ympäri koulua säntäilyä ja kilpailijoita. Erityisesti muutamaa niistä sympaatisimmista. Vaikka olo olikin hieman tyhjä, olin silti jostain syystä hirveän mielissäni kaikesta, mitä maailmassa sillä hetkellä tapahtui.

Oli kilpailun loppumisessa toki hyviäkin puolia. Ensimmäinen oli se, että verkkarit ja villasukat olivat jälleen sallittu varuste. Toinen oli se, että vaikka kilpailu loppui, niin uudet kaverit säilyivät. Olen tainnut syödä maanantain ja tiistain ajan kaikki ruokailuni pianistiseurassa.

Ja viestinnän opiskelijoille tiedoksi, niihin muusikoihin kannattaisi oikeasti tutustua, eivät ne pure. Myös muusikoille voi kertoa, että viestinnän opiskelijat ovat ihan harmitonta sakkia. Itse asiassa osan muusikoista kanssa on yllättävän helppoa käydä samalla aaltopituudella, kuten seuraava esimerkki osoittaa.

Istuin lounastamassa parin pianistin kanssa ja puheeksi tuli eräs hauskanniminen pianokappale. Ehdotin soittajille, että nämä voisivat sen joskus minulle soittaa, yksityiskonserttina tietysti. Toinen pianisteista erehtyi kysymään toivomuksiani soittajien vaatetuksen suhteen. Lopulta konsertissa oltiin päästy tilanteeseen, jossa kaksi pianistia esiintyy ilman vaatteita ja minä juon punaviiniä kynttilänvalossa. Toteuttamiskelpoinen idea, etten sanoisi.

Maanantai toi tullessaan lisää haikeutta, sillä taisin istua viimeiset oppituntini journalistina tässä talossa. Freelancer-kurssi tuli päätökseen, viisi opintopistettä läsähti Asioon ja loppukevät meneekin sitten ilman mitään pakollista opetusta. Yksi kurssi toki pyörii koko ajan, mutta siihen ei ole läsnäolovelvoitetta. Olen siis kolmea kurssia ja opparia vaille journalisti.

Kiirettä tulee silti pitämään. Viestintäpalveluista on maanantain ja tiistain aikana heilahtanut kuusi juttukeikkaa ja käsky ideoida itse lisää. Voivat olla varmoja siitä, että ideoin! Lisäksi tekeillä on opinnäytetyö ja harjoittelussa alkavat uudet haasteet, kun siirryn tanssin maailmaan Arktisten askeleiden muodossa. Arktinen ensiaskel otetaan torstaina, kun alamme Miran kanssa käydä läpi aikataulua ja jakamaan työtehtäviä.

Illalla läksin vielä showtanssitunnille. Sen jälkeen olinkin niin väsynyt, että saatoin vain kaatua sänkyyn ja katsella aidan yli hyppiviä lampaita ennen simahtamistani.

Tänään lounastin Ellun kanssa ja keskustelimme tulevista projektiopinnoistamme. Ne ovat vasta kahden vuoden päästä ajankohtaisia, mutta teemme niitä jo nyt. Aikainen lintuhan tunnetusti nimittäin nappaa madon. Sovimme ensimmäiset palaverit jo ensi viikolle, vaikka ensimmäiset haasteetkin on jo saatu kehitettyä matkaan.

Iltapäivän ajan kävin läpi ja käsittelin Madetojan kuvia sekä hommasin parhaani mukaan kalusteita Kultin toimistolle. Pianistien kanssa syödyn päivällisen jälkeen menin jazz-tunnille. Tunnilla heilui mukana myös Ballerina-Ida. Kommunikoimme tapamme mukaan ruotsiksi, joka johti siihen, että eräs toinen tuntilainen kysyi, mistä ihmeestä oikein tulemme. Vastasin, että Vinkuintiasta.

Kipitin ketterästi tanssitunnin jälkeen Valveelle, missä oli Tanssia-näytös. Ensin vuorossa olivat Madetojan salilla kuvaamani Maitotytöt ja sitten minua muutama viikko sitten itkettänyt nimettömäksi jäänyt koreografia. Tällä kertaa en itkenyt, mutta sanon silti, että on se Martikaisen Outi kova tyttö. Sen lavalle vääntämät tai muuten eteenpäin potkimat teokset ovat saaneet minut kyyneliin jo kolme kertaa, eikä tuohon ole pystynyt kovinkaan moni muu naisihminen.

Nyt on taas väsy ja polvessa kylmäpussi. On puoliyö. Huomenna, jos Jumala suo...eikun...