Ikiliikkujan päiväkirja

Kerrankin horoskoopit eivät valehdelleet. Koko loppuvuoden ne kertoivat, että uusi vuosi tuo tullessaan uusia tuulia. Niistä kuitenkin lisää myöhemmin.

Vuoden vaihtuminen oli itsessään varsin railakas tapahtuma. Aloitimme illan luokkakaverimme Annin luona, Toivoniemessä. Päätimme mennä bussilla, mutta Make oli feilannut bussiaikataulut. Se oli katsonut, että kyllä puolelta menee bussi, mutta ei sitä, että viimeinen bussi meni puoli kuudelta. Siinä sitten orpoina seisoimme puoli seitsemältä miettimässä, että kävelyhommiinko tässä pitäisi ruveta.

Pelastaja saapui vereltään, aatteeltaan ja myös autoltaan punaisen Miken muodossa. Se kaahasi pihaan ja nappasi meidät kyytiin. Näin pääsimme onnellisesti bilettämään.

Sekä Anni että hänen kämppiksensä ja myös naapurinsa olivat kutsuneet paikalle useita kavereitaan ja paikalla oli myös yksi saksalainen. Edes boolia ei oltu edes vielä ehditty tehdä, kun kohteliaina suomalaisina miehinä päätimme Maken kanssa näyttää hänelle hieman Studio Julmahuvin versiota saksalaisista dekkareista.

Teimme boolin ja katsoimme ilotulituksen. Sitten booli oli tehnyt tehtävänsä. Totesimme Maken kanssa "die Türkishen" ja vastaus kaikui keittiöstä puhtaalla saksalla: "jeden Tag so schnell JAAAAA"

Jätimme bileet parin kaverin kanssa jo kymmenen maissa. Minä olin matkalla toisiin bileisiin ja he kotiin. Oli ehkä aikakin, sillä toinen heistä oksensi tyylikkäästi Merikosken silloilta alas. Ei ehkä ihan kaaressa, mutta tyylikkäästi kuitenkin.

Hengailin hetken kaverin bileissä, joita ei oikeastaan ollut, sillä vieraat olivat päättäneet olla saapumatta paikalle. Suuntasimme siitä sitten baariin, kaveri One Bariin ja minä Kulumaan moikkaamaan työyötä baarimikkona viettävää kaveria. Parin Bloody Maryn jälkeen päätin vuoden vaihtuneen riittävästi ja suksin kotia kohti siinä kahden aikaan.

Vielä oli kuitenkin yksi muuttuja mukana. Kaveri soitti ja lähti meille jatkamaan iltaa. Pelasimme Futiskingi-lautapeliä aamuyhdeksään. Heräsin seuraavana iltana, totesin, että huh, ja menin takaisin nukkumaan.

Alkuviikosta oli edessä paluu normaaliin arkeen ja se on ollut melkoista työn touhua. Sitä on leimannut vain yksi asia: Käsiohjelma. Olen käynyt läpi kahdeksankymmenen viiden kilpailijan esitettävät kappaleet ja muut tiedot, oikolukenut ne, viilannut pilkkuja paikalleen, hoitanut heidän tekemänsä tarkennukset kuntoon, oikolukenut, oikoluetuttanut, korjannut, oikoluetuttanut vielä kahdesti, korjannut ja vielä kerran oikolukenut. Se on hidasta ja silmille raskasta työtä, mutta se täytyy tehdä. Käsiohjelmassa ei oikein hirveän paljoa hevonkakkaa ja vääriä ilmauksia voi lukea.

Eikä siinä sitä paitsi mitään hirveän uutta ole. Hieman samanlaistahan homma oli Spoon Riverinkin käsiohjelman kanssa. Yhdellä erotuksella, aivan pienellä sellaisella. Spoon Riverin käsiohjelma oli ehkä 15-sivuinen ennen sen joutumista taittoon. Tämä oli 39-sivuinen. Eikä pienin haaste ollut määrä, vaan lähinnä se, mistä virheet piti etsiä:

"L. Madetoja: Kuoleman puutarha Op. 41, 2. osa Poco lento - Con moto"

Viimeiset vuodet Scandinavian Music Groupia, Indicaa, Mewiä, Musea, The Soundsia ja PMMP:tä pääasiassa kuunnelleena voisin kuvailla urakkaa vähintäänkin haastavaksi. Kenties jopa haastavimmaksi, mitä tässä koulussa olen tähän mennessä tehnyt. Musiikin puolelta saatu apu ja neuvot olivat siis korvaamattomia.

Eikä työtehtävän haastavuus edes haitannut, sillä oppimisen vuoksihan minä tämän harjoittelun aloitinkin. Tänä aamuna viimeistä tarkistusoikolukua suorittaessani ja tiettyjä kohtia Joukon korjauksiin verratessani huomasin, että kiinnitin huomiota paljon laajempaan joukkoon potentiaalisia virhekohtia kuin aloittaessani. Jotain oli siis opittu ja oivaltamisen iloa tuskin korvaa mikään. Ellei oivaltaminen sitten koske sitä, että se nolla siellä opintosuorituksissa ei tarkoitakkaan virheiden määrää kurssin aikana, vaan jotain ihan muuta.

Lähetin materiaalit taittoon ja siirryin lounastamaan ja kahvittelemaan yhden kaverini kanssa. Kotiin kahden jälkeen löytäessäni pääsinkin jo katselemaan ensimmäisiä vedoksia. En sentään käsiohjelmasta, mutta muusta materiaalista kylläkin.

Siirrytäänpä kuitenkin asiasta herkkusieneen, eli käsiohjelmasta eilisiltaan ja niihin uusiin tuuliin. Jokainen minun aktiviteettejani loka-, joulu-, helmi- ja toukokuussa tarkkaan seuraava voi havaita, että aikataulutan kalenterini puhtaasti Tanssia-näytösten mukaan. En muista milloin viimeksi olisin missannut yhtäkään niissä esitettyä koreografiaa.

Intohimostani tanssin katsomista kohtaan huolimatta, en osaa tehdä yhtään mitään tanssiin viittaavaakaan, ellei joten kuten valssin tahdissa pysymistä vanhojentansseissa ja Kultin tanssiaisissa lasketa. Harrastin rivitanssia kaksi vuotta ala-asteikäisenä, mutta minkäänlaista vaikutusta sillä ei ole yhtään mihinjään.

Olen salaisesti haaveillut meneväni jonkin lajin alkeiskurssille jo vuoden ajan, mutta aikataulu ei koskaan ole antanut myöten. Siitäkin huolimatta, että Korkeakoululiikunta tarjoaa varsin laajan tarjonnan omien opiskelijoidemme kursseja. Itse asiassa jopa joskus lupasin, että heti, kun polveni on kunnossa, menen kurssille.

No polvi ei ole kunnossa, mutta ei tarvittu kuin tyhjä kalenteri ja tuottajaluokkakaverini Ellu houkuttelemaan minut ilmoittautumaan. Okei, myös yksi tanssijapuuma potki minua hieman takapuolelle, mutta lopulta rohkaisin itseni ja ilmoittauduin. Saa nähdä, mitä tästäkin vielä tulee.

Menin nukkumaan aikaisin, mutta en saanut unta. Ehkä sieluni silmin näin jo itseni aiheuttamassa myötähäpeää parketilla, tai sitten korvieni välissä humisivat sonaatit, fuugat ja preludit.

Niin tai näin, jotenkin ajatukseni harhautuivat Projektinhallinta-kurssin kirjaan, jota en ole nähnyt syysloman jälkeen (sori, kirjastotädit). Olen etsinyt sitä joka paikasta ja kääntänyt jokaisen järkevän nurkan kämpästäni, tuloksetta. Totesin itselleni, että se ei enää voi olla muuta kuin täällä ja tökkäsin epätoivoisena käteni seinän ja sängyn väliin. Siellä oli jotain muovista, kovaa ja neliskanttista, nimittäin kirjan kansi.

Voitonriemua uhkuen laitoin nukkumaan. Elämässä kaikella on tapana järjestyä, jos ei muuten niin vaikka laina-aikaa uusimalla niin kauan, että se oikea kirja löytyy!

Ps. Käsiohjelman teolla on ollut näköjään muitakin vaikutuksia. Olen oikolukenut tämän tekstin nyt yli 15 kertaa.