Ikiliikkujan päiväkirja

Tänään oli paska päivä, ihan oikeasti. En pahemmin perusta siitä, että ihmiset purkavat pahaa oloaan muihin, mutta tänään syyllistyin sitten tähän perisynneistä synkimpään itse.

En saanut viime yönä unta laisinkaan ja joskus kolmen jälkeen luovutin kokonaan, sillä tiesin ajoissa heräämisen olevan mahdotonta, jos Nukkumatti vielä niin myöhään vierailulle saapuisi. Kaivoin kaapista ala-asteikäisenä puhki pelaamani lentokenttäpelin, asensin sen läppärille ja vietin loppuyön lentoyhtiön johtajana.

En ole mukava ihminen väsyneenä. Aamupäivällä ehdin raivostua opetussuunnitelmaan ja puolen päivän aikaan vahtimestareihin. Olin kuin karhu, jonka perseeseen oli ammuttu täyslaidallinen juuri ennen talviunille käpertymistä: haulit takamuksessa ovat jääneet jumiin ja niiden aiheuttamat haavat alkaneet märkiä. Taisin korottaa ääntäni jokaiselle vastaantulijalle, jopa sellaisille, jotka vain sattuivat menemään ohi.

Toimitusneuvoston iltapäiväiseen kokoukseen mennessä olin rauhoittunut jo niin paljon, että kohtelin ympärillä olevia ihmismäisesti ja saatoin saada suustani muutaman järkevän sanankin.

Palasin vielä iltapäivällä koululle syömään, jolloin kaveri houkutteli minut tanssiharjoituksia katsomaan. Siitä sainkin inspiraation lähteä katsomaan illalla olevaa Kara ja Oke -nykytanssiteosta, jonka kenraaliin yksikkömme väellä ilmeisesti oli vapaa pääsy. Kanssaopiskelijoille täytyy jakaa kasa homehtuvia pyyhkeitä osallistumisprosentista: paikalla oli vain kourallinen väkeä, eikä sadettakaan juuri voi syyttää toisin kuin jotkut puolueet aikanaan hävitessään vaalit...

Ennen esitystä soitin vielä kaverin paikalle laulamaan karaokea. Se oli lenkillä Tuirassa ja ilmestyi Tähteen vartissa, kehui käyneensä suihkussakin kolmessa minuutissa. Sitten se pölijä ei laulanut, vaikka olisi saanut kunnian esiintyä encoressa. Itse kieltäydyin heti alussa kauniisti tarjotusta kunniasta mikrofonin varressa: en halunnut pilata toisten vaivalla harjoittelemaa näytöstä kultakurkkuudellani.

Katsomon puolella kannattikin pysytellä suosiolla, sillä tekijät olivat saaneet aikaan varsin mielenkiintoisen teoksen, josta mielellään näki jokaisen yksityiskohdan. Se oli jotain aivan muuta kuin alkukeväästä nähty Kuolema tekee taiteilijan, joka oli kaikessa dramaattisuudessaan ja vaikuttavuudessaan niin mahtava, että iso mies vuodatti kyyneliä katsomossa.

Kara ja Oke ei vetistelyä aiheuttanut, mutta se ei silti hävinnyt yhtään missään KTT:lle.

Teoksia ei voi verrata, sillä siinä, missä KTT oli spektaakkeli, oli Kara ja Oke kuin olisi seurannut tavallista lauantai-iltaa pienen paikkakunnan pubissa. Toisilleen tuttuja ihmisiä, riemua, surua, hauskuutta, draamaa, kaikki mahdolliset kommellukset ja onnettomuudet sekä kyyninen karaoke-emäntä, joka on nähnyt jo niin paljon, että vie iltaa eteenpäin riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Kuten lenkiltä mukaan napattu ystäväni totesi puolimatkassa: "Miksi ihmeessä me mennään joka kerta karaokeen, kun just tuollaistahan se on?"

Näinhän se menee. Jos yleisöllä olisi ollut reippaamminkin juhlajuomaa veressään, olisi monelle varmasti tullut kiusaus mennä lavan eteen tamppaamaan, tai kiikuttaa mikrofonissa olijalle lappu, johon on horjuvalla käsialalla rustattu Ukkometso.

Karassa ja Okessa oli nähtävissä suomalaisen juhlakansan koko tunneskaala tanssin keinoin. Hieman yksinkertaistetumpi on tämä Robert Gustafssonin versio asiasta.

Väsymys on niin raaka tässä vaiheessa iltaa, että tarkempaan kuvaukseen ei nyt pysty. Täytyy ainoastaan tyytyä taas kerran toteamaan, että pari vuotta sitten esittämäni mielipiteet tanssista taiteen muotona ovat muuttuneet varsin paljon. Ehkä käväisen vielä uudestaankin karaokessa, jos aikataulu ja jalat antavat myöten. Nyt kuitenkin lähden nukkumaan univelkoja pois.