Jäähyväissanat

Ulkona paistaa aurinko. Olen juuri päässyt eilisistä valmistujaisistani kotiin ja saanut puvun pois päältäni. Ei, en tehnyt mitään säädytöntä. Juhlakalu vain päätti väsähtää eikä jaksanut kävellä enää keskustasta kotiinsa, joten kaverin luo oli helppo jäädä nukkumaan. Todistuksen saamisesta on jo yli 24 tuntia, mutta vasta nyt iskee se tyhjyys. Suuri seikkailu on ohi.

Elämän parhaat asiat tapahtuvat vahingossa, ja kutsun Oamkiin joutumista elämäni onnekkaimmaksi vahingoksi. Olen kertonut sata kertaa miten päädyin Ouluun, mutta kertaus on opintojen äiti.

Keväällä 2009 pidin välivuotta. Olin työtön, kärsin masennuksesta ja odottelin polvileikkausta. Kela pakotti hakemaan kolmeen kouluun, ja viimeisenä hakupäivänä kaksi tuntia ennen haun päättymistä huomasin, että Oulussakin voi opiskella journalismia. Laitoin haun sisään ja käväisin pääsykokeissa.  Kokeiden jälkeen istuin kaverin takapihalla Karjasillalla juoden skumppaa ja totesin, että onhan tämä Oulu ihan kiva paikka, mutta onneksi tänne ei tarvitse muuttaa.

Kesä eteni ja samoin jonotus ensisijaiseen hakukohteeseeni, Tampereen yliopistoon. Roikuin ensimmäisellä varasijalla vielä viikko ennen opintojen alkua ja soitin Tampereelle joka päivä. Yhtenä maanantaina Oulusta tuli puhelu: minulle olisi asunto. Koska jonotukseni oli päättyvä seuraavana päivänä, sanoin tulevani katsomaan kämppää. Kämppä oli hirveä, jonotus Tampereelle päättyi katkeraan ensimmäiseen varasijaan ja sokerina pohjalla oli Rotuaarilla vastaan kävellyt Vantaalla työskentelevä pomoni, joka sanoi että töitä ei löydy. Jouduin siis Ouluun.

Ensimmäisenä koulupäivänä istuin konserttisalissa 39 asteen kuumeessa ymmärtämättä sanaakaan, mitä yksikönjohtaja horisee. Päässäni kumisi vain kaksi ajatusta. Mitä pahaa olen tehnyt joutuakseni tänne ja lähden ensimmäisellä junalla kotiin. Kuten joku opettajista viime viikolla sanoi, minun piti tulla vain lainaan. Se laina kesti viisi vuotta.

Ja mitkä viisi vuotta ne olivatkaan. Suoritin kahdet medianomin paperit ajassa, jonka monet käyttävät yksiin. Työskentelin Järviseudun Sanomissa, Etelä-Saimaassa, Kalevassa, Osakossa ja Oamkilla. Minut valittiin kolmesti Osakon edustajistoon ja kahdesti varalle, olin Kultissa puheenjohtajana ja sihteerinä, toimin neljä vuotta tuutorina, neljä vuotta koulutusohjelmatiimissä, kaksi vuotta toimittajakoulutuksen neuvottelukunnassa, vuoden Osakon ympäristötiimissä ja kolme vuotta koulumme ravintolan asiakastyöryhmässä. Tuotin Particle Playsin, toimin avustavana tuottajana Arktisissa askeleissa, Leevi Madetoja -pianokilpailussa ja Spoon River -kamarioopperassa. Sotkeuduin mukaan myös Taikahuiluun ja Kuolema tekee taiteilija -tanssiteokseen. Jossain vaiheessa väkersin myös avoimen yliopiston opintoja. Ja biletin. Biletin kuin hullu. Mitkään sanat eivät riitä kuvaamaan näitä vuosia. On ollut iloja ja ollut suruja, mutta joka sekunti olen elänyt täysillä. Annoin Oamkille koko sieluni ja sydämeni ja sain siltä kaiken.

Valmistuminen ei suinkaan ollut helppoa. Itse asiassa viimeiset kaksi viikkoa pyörin koululla hyvästelemässä ihmisiä ja joka kerta ovesta ulos kävellessäni kyyneleet tulivat silmiin. Itkin kirjoittaessani valmistuvan opiskelijan puhetta, itkin harjoitellessani sitä puhetta ja tiesin itkeväni myös valmistujaisissa. Siksi rekrytoin yhden speksimme tanssijoista henkiseksi tueksi. Se otti mukaan kaksi pakettia nenäliinoja. Käytin yhden kappaleen.

Ne eivät olisi voineet olla enää yhtään upeammat valmistujaiset. Yksikönjohtaja mainitsi puheessaan tämän olevan yhden aikakauden loppu. Kestin oman puheeni itkemättä, mutta yleisössä kaikki eivät. Juodessani kakkukahveja ja vastaanottaessani onnitteluita tuntemattomatkin ihmiset tulivat kiittämään upeasta puheesta. Itkin juhlan aikana, mutta lopulta kävelin viimeisen kerran ovista ulos pää pystyssä.

Iltajuhla olikin sitten varsinainen iltavilli. Kielsin ihmisiä tuomasta lahjoja, mutta nyt minulla on muun muassa radio-ohjattava Volvo, kaverikirja jonka kaikki juhlavieraat täyttivät, skumppaa koko kesän tarpeisiin ja omaa nimeäni kantava katukyltti, jonka Tekniikan yksikön yksikönjohtaja lahjoitti. Pitänee kieltää antamasta lahjoja useamminkin, koska se saa ihmiset antamaan lahjoja ihan oikeasti ajatuksella.

Minut on hyväksytty opiskelijaksi Vaasan yliopistoon viestinnän monialaiseen maisteriohjelmaan sekä Tampereen yliopistoon journalistiikan maisteriohjelmaan. Omalla tavallaan ympyrä on sulkeutunut, sillä Tampereellehan minun alun perin pitikin mennä oppini hakemaan. Olen tehnyt päätöksen siitä, kumman paikan valitsen, mutta vastannut sitä koskeviin kysymyksiin poliitikkomaisesti toteamalla, että tiedotan jatkostani myöhemmin. Valinnastani tietävät vain äiti, speksin tanssijat ja Kirkonpellon Anssi, jolle vahingossa lipsautin oikean vastauksen valmistujaiskahveilla.

Kaikki olennainen on sanottu ja samalla ei ole sanottu yhtään mitään. Viimeisen viiden vuoden tai tämänhetkisen olon kuvailuun ei nimittäin ole mitään sanoja. Siteerasin valmistujaispuheessa Pariisin Kevättä ja saman artistin seuraavat lyriikat ovat ehkä lähimpänä fiiliksiä valmistumiseen liittyen.

en pelkää mitään
en pelkää mitään enempää
kuin että, saavun perille
maailma pysähtyy ja ymmärrän
on kaikki ollut kuin
värjättyä vettä

Kiitos 2009-2014

Daniel Wallenius
Medianomi (amk), 2012
Medianomi (amk), 2014

Jää hyvästi, Ikiliikkujan päiväkirja

Tässä se kolmen vuoden työn tulos nyt sitten on. Kuten lupasin, viimeisenä kirjoituksena toimittaja Daniel Wallenius haastattelee ikiliikkuja Daniel Walleniusta.

Hei Ikiliikkuja, miten päiväsi on sujunut?
"Hyvin, kiitos kysymästä. Kävin aamulla palauttamassa kirjoja koulun kirjastoon, tein ylipitkäksi venyneen työvuoron sanomalehdessä ja rakensin sieltä tultuani Pikkulaskiaisen laskuvälineen loppuun."

Kerrohan lisää laskuvälineestäsi.
"Tänä vuonna meidän on ihan pakko voittaa. Jos kulkupelin rakentamiseen on mennyt aikaa 9 tuntia, siihen on käytetty vasaraa, kumivasaraa, (kahta) rautasahaa sekä tavallista sahaa ja se sisältää kaksi rullaa jeesusteippiä, puoli pakettia nauloja, kolme ruuvia, leopardipussilakanan, pumpattavan lehmän, sohvatyynyjä, kaksi harjanvartta, palasiksi pistetyn trukkilavan ja Heli Huttusen pojan vanhat sukset, sillä ei voi hävitä. Minusta olisi pitänyt sittenkin tulla insinööri".

Mitä Ikiliikkujan päiväkirjalle tapahtuu?
"Finito. Tämä on ollut työn ja harrastuksen yhdistelmä jo kolme vuotta, eikä se siitä enää takaisin harrastukseksi muutu. Olen rakastanut tämän kirjoittamista, mutta jotenkin se pieni sisäinen piilodemarini kieltää tekemästä tätä ilmaiseksi. En myöskään jatka blogia toisessa osoitteessa, vaikka sitä hetken aikaa pohdinkin. Opinnot ovat niin lähellä loppuaan, että teemaa pitäisi muuttaa heti alkuunsa. Hieman harmittaa, että tämä loppui vain pari kuukautta ennen kuin olisin saanut jättää kunnolliset jäähyväiset."

Sanoit tosiaan, että olet blogannut kolme vuotta. Oletko kertonut kaiken?
"No en tietenkään. Alussa tuli kirjoitettua aika villiäkin settiä, mutta kun työt alkoivat yhä enemmän olla Oulussa, aloin kertoa yhä vähemmän sekoilustani, joka muuten oikeasti on jatkunut aivan samanlaisena näihin päiviin asti. Pääsääntöisesti tästä blogista on jätetty pois naisjutut ja lain sekä moraalin rajamailla tai sen tuollapuolen oleva toiminta."

Kerro jotain, mitä Ikiliikkujan päiväkirjan aikana on tapahtunut, mutta josta olet vaiennut.
"Kolmen vuoden aikana olen pyytänyt kolmea tyttöä ulos. Kahdesti olen saanut pakit. Tiedän, tuo oli aika kesyä, mutta en ole tällä hetkellä päissäni, joten minulla on itsesuojeluvaistoa. Ne asiat, joita täällä en ole kertonut ovat oikeasti aika pahoja. Niitä ei kerrota edes äidille. Se muuten soittaa heti tämän luettuaan ja kysyy, että mitä sinä poika olet tehnyt."

Mikä Ikiliikkujan päiväkirjan pitämisessä on ollut parasta?
"Esiin nousee kaksi asiaa. Ensimmäinen on se tunne, kun jotain ihan häröä on tapahtunut ja alan suunnitella, miten kirjoittaa sen blogiin. Toinen on ihmisten reaktiot, jotka ovat vaihdelleet suuresta huvittuneisuudesta täydelliseen järkytykseen. Yksi mieleen syöpynyt hetki oli se, kun tapasin tuottajaluokkani ensimmäistä kertaa rastibileissä ja yksi heistä huikkasi lukeneensa blogia koko kesän."

Paljonko päiväkirjallasi on ollut lukijoita?
"Se on vaihdellut hirveän paljon. Viime aikoina lukukertoja oli hieman yli sata. Kesällä 2011 yksittäisillä postauksilla oli jopa viisisataa. Se oli ihan hurja määrä."

Ikimuistoisin blogiin liittyvä hetki?
"Olin Kaarlessa erään naispuolisen kaverin kanssa ja huomasin vessasta tullessani, että joku keltahaalari teki vähän liian läheistä tuttavuutta. Kaveri viestitti katseellaan, että tee jotain. Otin kaverin kainaloon ja kysyin, haluaako hän juotavaa. Insinööri raivostui ja näytti siltä, että käy pian kimppuun. Koska tällä kertaa olin juonut itsesuojeluvaistoni, kysyin tyynen rauhallisesti, eikö hän tiedä kuka olen. Hän ei tiennyt, joten sanoin olevani Daniel Wallenius. Ikiliikkujan päiväkirjan ansiosta hän tiesi, rauhoittui ja lähti pois. Emme vielä tänä päivänäkään ymmärrä kaverin kanssa, miten en saanut turpaan."

Mikä blogin pitämisessä on ollut vaikeinta?
"Se, kun jotain ratkiriemukasta on tapahtunut, mutta siihen liittyy asioita, tapahtumia tai ihmisiä, jotka täytyy häivyttää taka-alalle. Silloin on vaarana, että kaikki hauskakin katoaa pois."

Mitä aiot seuraavaksi?
"Viimeistellä opinnäytetyön ja tehdä töitä. Olen hakenut maisteriohjelmiin Vaasan ja Tampereen yliopistoihin, joten ne ovat yksi vaihtoehto töiden ohella. Sitä ennen juhlitaan vielä yksi opiskelijavappu ja käydään Tukholmassa."

Ketä haluat kiittää?
"Ensinnäkin kaikkia lukijoita sekä jokaista ihmistä, joka tässä blogissa on joskus seikkaillut, tietoisesti tai tietämättään. Lisäksi tietysti iso kiitos niille tyypeille vipissä, jotka alun alkujaankin päästivät minut kirjoittamaan ja antoivat minun kirjoittaa lähes mitä tahansa. Viimeiseksi haluaisin kiittää bioanalyytikoita. Ilman teitä viimeinen vuosi olisi kieltämättä ollut kovin paljon tylsempi ja tapahtumaköyhempi ja tulevaisuus näyttäisi ihan erilaiselta. Suurin osa bioanalyytikoihin liittyvistä tarinoista onkin sitten valitettavasti sitä ei-julkaisukelpoista materiaalia."

Melkein muistokirjoitus

Kulunut viikko meni maakuntalehden palkkalistoilla vailla mitään mielenkiintoista kerrottavaa. Vapaa-ajan aktiviteeteista päälimmäiseksi nousevat lähinnä torstaiset seikkailut. Kävin speksin tuotantopalaverissa, seurasin yliopistolla keskustelua tasa-arvoisesta avioliittolaista ja istuin iltaa bioanalyytikoiden kanssa. Tänään kävin muuttokuskaamassa yhden bion tuolin, ja kävin kahvilla ja kaupassa toisen bion kanssa.

Viime viikolta puolestaan jäi kertomatta ehkä hienoin käytännön pila ikinä. Koulun radiostudion ovi oli auki ja radiolähetys kaikui käytävien näytöillä, joten nohevana ex-radiotoimittajana päätin mennä juontamaan. Yksin lätiseminen oli tylsää, joten hain studiovieraaksi yhden musiikin opiskelijan, jolta kyselin hänen edellisiltaisesta baarireissustaan. Kun hän tajusi, että oli suorassa lähetyksessä, minä juoksin. Lujaa.

Tämä on hyvin todennäköisesti toiseksi viimeinen Ikiliikkujan päiväkirjan kirjoitus. Minulle ilmoitettiin tänään, että osana Oamkin säästötoimenpiteitä blogeista ei enää makseta kirjoittajapalkkioita. Kolmen vuoden ajan tämä on ollut sivutoimeni, ja piilodemari sisälläni kieltää minulta töiden tekemisen ilman korvausta. Olen arponut kolmen vaihtoehdon välillä. Ensimmäinen on ilmaiseksi jatkaminen, toinen on Oamkin blogien ulkopuolella jatkaminen ja kolmas on kokonaan lopettaminen. Viimeinen vaihtoehto on todennäköisin, vaikka mielestäni kaikkein surkein. Valmistumiseen asti kirjoittaminen olisi ollut draaman kaaren kannalta hienoa.

Vaikka tällä hetkellä harmittaa vietävästi, haluan myös sanoa, että säästötoimenpide on mielestäni järkevä. Jos kolme miljoonaa pitää leikata, lienee luonnollista aloittaa sellaisista kohteista, jotka eivät  suoranaisesti liity pääasiaan eli opetukseen ja oppimiseen. Niihin tätä blogia ei ehkä voi lukea.

Ellei mieleni muutu, ensi viikolla ilmestyy viimeinen kirjoitus. Siinä toimittaja Daniel Wallenius haastattelee yksinoikeudella Ikiliikkuja Daniel Walleniusta. Aiheita muun muassa tunnelmat blogin lopettamisesta, muistot Ikiliikkujan päiväkirjasta ja tulevaisuudensuunnitelmat.

Stay tuned!

Dankku

Ystävänpäivästä laskiaiseen

Viime viikko oli tunnetusti taas yksi niistä, jotka humahtivat ohi ilman sen suurempia tapahtumia tai tarinoita. Maanantaista keskiviikkoon vietin opinnäytteen parissa. Maanantaina kävin lisäksi yhdellä juttukeikalla ja sovin tulevan viikon työkeikkoja. Opari piteni muutaman sivun, mutta rehellisesti sanottuna ajasta ei jäänyt jälkipolville yhtään mitään sen enempää kerrottavaa.

Torstaina meillä oli koulussa hyvinvointipäivä, jota samalla juhlittiin ystävänpäivänä. OSAKO oli piilotellut rakkauskirjeitä ympäri koulua. Yhdestä sellaisesta löysin Novian avainnauhan. Sille varmaan on jossain vaiheessa käyttöä, sillä olen mestari rikkomaan näitä nauhoja ja levittelemään avaimiani pitkin katuja. Lisäksi meillä oli halipäivä. 10 halausta riitti hattaraan, mutta minä hieman innostuin ja halasin 76 ihmistä. Hattaröitä söin kuitenkin vain kaksi. Päätin myös rohkaistua ja tehdä inbody-mittauksen ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta rasvaprosenttini oli vuosien pellossa elämisestä huolimatta romahtanut. Ehkä se on se tanssi...

Torstai-iltana heitin speksin palaverin ja näytelmätreenien jälkeen yhden kaverin kotiinsa yliopistolta. Aloimme höpistä matkalla henkeviä ja lopulta jäin Etu-Lyöttyyn pariksi tunniksi juomaan teetä ja höpöttelemään.

Perjantaina käväisin koululla hoitamassa pari pikkujuttua. Jotenkin päädyin oppituntien jälkeen lähtemään ystävänpäiväskumpalle muutaman koulumme henkilökunnan jäsenen kanssa. Sieltä jatkoin sitten myöhemmin iltaa Nelivitoseen.

Viikonlopun olen vain rentoutunut katsoen Midsomerin murhia. Ensi viikolla luvassa on töitä, töitä ja opinnäytetöitä. Ai niin, laskiainenkin pitäisi aloittaa..

Taaperoiässä

Ikiliikkujan päiväkirja aloittaa tämän postauksen myötä kolmannen vuotensa. Nelivuotiaaksi se ei kuitenkaan koskaan ehdi, sillä vakaissa suunnitelmissa on edelleen katkaista se napanuora Oamkiin jossain vaiheessa tätä vuotta.

Opinnäytteen etenemisvauhti jäi tällä viikolla kahdeksaan sivuun, koska päätin viettää myös vähän vapaa-aikaa. Tänä yönä kirjoittelen kuitenkin hieman lisää, sillä tämä uusi vuorokausirytmi on, uskokaa tai älkää, voimauttanut minua sen verran, että joka päivä on saanut aikaan jotakin.

Keskiviikkoilta meni tyttöjen kanssa kahvilla. Torstaina puolestaan käytin illan Sodexon Art Cuisine -tapahtumassa ja sen loppuseuraamuksissa. Art Cuisine oli häppeninki, johon oli kutsuttu koulutusalajärjestö- ja OSAKO-aktiiveja. Kokkasimme Sodexon keittiömestareiden ja johdon valvonnassa kolmen ruokalajin aterian, söimme sen ja loimme pohjaa yhteistyölle. Joku kavereistani (en muista kuka) kutsui sitä leikkisästi korruptioillalliseksi. No, sidosryhmätoiminta lienee oikea sana.

Illallisen jälkeen lähdimme OSAKO-aktiivien kanssa jatkamaan iltaa Tipattoman kaatajaisiin Dioneen. Meillä oli tietysti taas kokkihatut päässä ja valloitimme tanssilattiaa suunnilleen pilkkuun asti ennen kotiinpäin kömpimistä. Perjantaina puolestaan väkersin hieman kouluhommia ennen seuraavaan rientoon lähtemistä. Kökötimme alkuillan Snookerissa koulukaverin, toisen kaverin ja yhden opettajan kanssa. Jatkoimme sieltä Never Grow Oldiin koulukaverin, toisen kaverin ja tämän kaverin kanssa. Viimeistelimme illan Otto K:ssa. Eilen lepäsin.

Tänään onkin ollut tehopäivä, mutta ei koulun vaan speksin parissa. Vietin nimittäin koko päivän esityssalissa muun speksiporukan kanssa testaamassa tekniikkaa, valoja ja muuta mukavaa. Seuraavaksi vuorossa on töitä ja kouluhommia.