Osakolainen kertoo opiskelijoiden asiasta

Neljä kertaa vuodessa kampuksiemme lehtitelineisiin jaetaan tuore numero lehteä, joka kantaa nimeä Osakolainen. Kyseessä on opiskelijoille suunnattu lehti, jonka tarkoitus on kertoa pienistä ja suurista, tärkeistä ja kevyistäkin opiskelijoita koskevista aiheista. Nimensä mukaisesti lehti on suunnattu osakolaisille, eli Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijoille. Se on silti hyvin yleismaailmallisesti kaikkia opiskelijoita puhuttava lehti, joka kertoo korkeakouluopiskelijan elämästä.

Oulun kaltaisessa, vilkkaassa opiskelijakaupungissa, opiskelijavaikuttaminen ja opiskelijoiden esilläolo on tärkeää. Se on yksi monista syistä, miksi Osakolaista jaetaan myös muualle kuin Oamkin kampuksille. Osakolainen on hyvä tapa tehdä itsensä tutuksi ammattikorkeakouluopiskelijoiden elämään. Lehti on puhtaasti opiskelijoiden ja OSAKOn tekemä ja tuottama lehti. Sen juttuaiheet, kuvitukset ja näkökulmat tulevat opiskelijoilta itseltään.

Haluan rohkaista kaikkia tutustumaan lehteen, jos se ei vielä ole tullut tutuksi. Seuraavan kerran, kun kävelet Osakolaisen lehtitelineen ohitse, nappaa lehti mukaasi. Tutustu, innostu ja mikäli heittäydyt aivan hurjaksi, tule mukaan tekemään lehdestä entistäkin parempi!

Lehtihyllyssä
Paperia pinossa
Luetaan sitä

Salla Laurila
Osakolaisen päätoimittaja


Lehtitelineiden lisäksi Osakolaisen saa käsiinsä myös netistä.

Neljän kuukauden eläinkoe

 

 

”Opiskelijakunta OSAKO hakee kulttuurisihteerin sijaista”

Viime syksynä olin toimittaja, joka kamppaili melko ikävän kirjoittajan blokin kanssa. Kyllä ne jutut syntyivät, jotka pitikin tehdä. Mutta vääntäminen oli väkinäistä enkä koskaan ollut tyytyväinen lopputuloksiin. Aloin miettiä, että olisi ehkä aika tehdä pieni irtiotto journalismista. Mutta mitä muuta muka läpeensä paatunut toimittaja osaisi tehdä kuin kirjoittaa lehtijuttuja?

Silloin silmiini sattui tuo ylhäällä oleva varsin geneerinen työpaikkailmoituksen otsikko. Mikäpä olisikaan parempi paikka kokeilla hypätä pois mukavuusalueeltaan kuin tuttu työpaikka. Ja sitä OSAKO tosiaan oli – olinhan aiemmin ollut opiskelijalehti Osakolaisen päätoimittajana kolme vuotta. Irtisanouduin vuosi sitten huhtikuussa, joten läksiäiskahvit olivat vasta ehtineet kylmetä, kun jo rustasin uutta hakemusta.

Yllätyksekseni minut valittiin ja aloitin työni tammikuussa viikon kestävällä ja varsin kattavalla perehdytyksellä. Se tuli tarpeeseen, sillä kulttuurisihteerin vastuulistaa katsellessa käsitys Vallon Tanjasta jonain ihme superihmisenä vahvistui entisestään. Eihän yksi ihminen voi tehdä kaikkea tuota, eihän?

Yksi ihminen ei ehkä voi, mutta ei yhden ihmisen täällä aina tarvitsekaan. Kulttuurisihteeri oli alussa kujalla kuin katukissa, mutta kaikesta pystyi aina kysymään kellarin muulta väeltä. Ja paljon isoimpia järjestelyitä tehtiin myös porukalla yhdessä.

Omia vahvuuksiaan on päässyt käyttämään kiitettävästi. Mutta lisäksi on oman kiinnostuksen mukaan voinut opetella paljon sellaisia asioita, joita ei ole aiemmin tullut harjoiteltua. Olen onnistunut taittamaan julisteita, esitteitä ja laatimaan prosessikaavioita taitto-ohjelmilla, joiden käytöstä näin aiemmin painajaisia. Eihän niistä aina kauniita tullut, mutta enpä toisaalta mikään graafikko olekaan. Lisäksi olen asentanut elämäni ensimmäisen tiskikoneen – Super Marion tunnarin säestämänä tietysti.

Tärkeintä hyvässä työpaikassa on mielestäni se, että sinne voi aamuisin mennä omana itsenään. Tämä puoli on ollut OSAKOssa parasta: täällä ei kuljeta ryppy otsassa. Siinä omana itsenä töihin tulemissa työkavereillani onkin sitten ehkä ollut eniten kestämistä. Tulin ensimmäisenä aamuna myöhässä töihin, kun auton ikkuna putosi 30 asteen pakkasessa. Olen kevään aikana muun muassa myös hiihtänyt töihin, köyttänyt työkavereiden tuoleja kiinni pöytään, pitänyt lettukestejä, esiintynyt OTE:n vappulehdessä, viettänyt täysimittaisen opiskelijavapun ja some-päivitysten nimissä leikkinyt muun muassa junaa ja euroviisujuontajaa.

Kuluneet neljä kuukautta ovat ennen kaikkea vahvistaneet omaa ammatillista identiteettiäni. Olen edelleen ensisijaisesti se paatunut toimittaja, mutta neljä kuukautta OSAKOssa ovat osoittaneet, että muunkinlaisia hommia pystyy medianomin tutkinnolla karttuneella osaamisella tekemään. Toimittajien työtilanteen huomioon ottaen se voi olla jopa ihan hyvä juttu.

Eläimiä (edes Patrician kissaa) ei vahingoitettu kevään aikana.

Daniel Wallenius
OSAKOn (ex-)kulttuurisihteeri
Toimittaja

Legenda elää
Dankku ei lähde koskaan
Hajotkaa siihen

Oikeus olla olemassa

Olin AMK-päivillä, ja Tukholmassa oli pari tuntia vapaata aikaa, jolloin työkaverini Eija Rajakankaan kanssa suuntasimme Valokuvataiteen museoon.

Valokuva pysähdyttää. Sen katseleminen voi olla todella voimakas kokemus. Näin totesimme, kun tutustuimme ensimmäiseen näyttelyyn, joka oli Bettina Rheimsin I’ll Be Your Mirror.

Vielä enemmän pysähdytti kuitenkin toinen näyttely nimeltään Ikoner - En utställning om att få finnas. Se koostuu 21 kuvasta, jossa esiintyy Downin oireyhtymää sairastavia ihmisiä.

Alkuun en tajunnut, mistä on kyse. Kolmannen kuvan kohdalla, jossa 25-vuotias Ida on kuvattu prima ballerinana, tuli ensimmäisen kerran itku. Ja sen jälkeen monta kertaa.

Näyttelyn kuvat kertovat siitä, kuinka kaikilla on oikeus olla olemassa, ottaa paikkansa yhteisössä ja sen historiassa. Näyttely tekee näkyviksi ihmisiä, jotka ovat luonnollinen osa yhteisöä, mutta jäävät näkymättömiin. He olivat suurenmoisella tavalla ikkunoita toiseen todellisuuteen, kuten ikonit ovat.

Ikoni-teema on universaali. Kukapa ei olisi unelmoinut olevansa joku toinen, ja kukapa ei olisi unelmoinut siitä, että kaikilla olisi samat mahdollisuudet.

Downin oireyhtymä on nimitys trisomia 21-nimisen kromosomihäiriön aiheuttamille piirteille. Siksipä 21 kuvaa.

Muistan lukeneeni Hesarista Downin syndroomaa sairastavan lapsen äidistä, joka totesi haastattelussa, että Suomessa on kaksi tabua: kuolema ja kehitysvammaiset. Molemmat halutaan pyyhkiä näkymättömiin. Kehitysvammaisia ei juuri näy tavallisessa elämässä saatikka julkisuudessa.

Joitakin positiivisia poikkeuksia onneksi löytyy. Esimerkiksi Salatuissa elämissä näyttelevällä Sanna Sepposella on Downin oireyhtymä. Hän oli mukana myös Toisenlaiset frendit -dokumenttisarjassa. Entäpä euroviisuedustajamme Pertti Kurikan Nimipäivät –yhtye, joka punkin voimalla on taistellut ennakkoluulojamme vastaan.

Ikoner-näyttelyssä en nähnyt oireyhtymää ja sen rajoitteita. Minä näin ihmisiä, heidän mahdollisuuksiaan ja unelmiaan. Näin omia ennakkoluulojani ja unelmiani.

Anne-Maria Haapala
Oamkin viestintäjohtaja

Oikeus olla
Vaikkapa joku toinen
Kuitenkin minä

Turussa kansainvälisyysideoita etsimässä

Kalenteriin pari kuukautta sitten ilmestynyt merkintä korkeakoulujen kv-kevätpäivät Turussa oli pitkään sellainen mysteeri, ettei siitä oikein tiennyt mitä se pitää sisällään. Ennakko-odotus oli se, että suomalaisten korkeakoulujen ja opiskelijakuntien kv-henkilöstö kokoontuu yhteen kuulemaan puheenvuoroja ja keskustelemaan sekä verkostoitumaan. Nyt, vietettyäni kaksi tiivistä päivää Turussa kv-vastaavamme Patrician kanssa, olen hieman viisaampi. Ja ennakko-odotus piti varsin hyvin paikkansa.

Yksi keskeinen päivien teema oli lisääntynyt maahanmuutto ja siihen liittyvät haasteet. Miten maahanmuuttajien aiempi osaaminen voitaisiin tunnustaa ja miten heidät saisi sitä kautta nopeammin osaksi suomalaista yhteiskuntaa? Mikä korkeakoulujen rooli tässä on? Näiden puheenvuorojen ehdottomasti kiinnostavinta antia oli belgialaisen Rik Torfsin luento maahanmuuton eettisistä ja taloudellisista kysymyksistä sekä paneelikeskustelu, jossa turkkilainen Meyda Yegenoglu  kertoi Turkin kiristyneestä ilmapiiristä ja sitä seuranneesta tieteentekijöiden ulkomaille muutosta.

Oman työn kannalta parhaaseen antiin kuuluivat kv-markkinointia ja kv-alumnitoimintaa käsittelevät sessiot, joista löytyi sellaisia pointteja, joita OSAKO ja Oamk voisivat myös hyödyntää omassa toiminnassaan. Luentojen ulkopuolella keskustelimme parin etelän opiskelijakunnan kanssa siitä, miten voisimme yhteistyössä toteuttaa kv-opiskelijoiden työelämäorientaatiota ja alumnitoimintaa.

Tiiviistä aikataulusta huolimatta ehdimme myös ihastella maisemia Jokirannassa ja Vartiovuorenmäellä sekä nauttia kakkukahvit kenties siisteimmässä kahvilassa ikinä.

Daniel Wallenius
Opiskelijakunta OSAKOn kulttuurisihteeri

Turku keväinen
Olet aina seikkailu
Tälläkin kertaa 

"Missä mää nukun?"

Viime torstaina olikin merkkipäivä, sillä oli kulunut tasan kuukausi siitä, kun laskeudumme tälle ei-niin-autiolle saarelle. Nyt onkin siis hyvä palata ihan alkuun ja muistella mitä kaikkea sitä onkaan tullut tehtyä!

Japaniin saavuttaessa meitä oli kentällä vastassa Ogawa-san, Nagoya Zokei Universityn vaihtareista vastuussa oleva koordinaattori. Hänen johdollaan minä ja kolme muuta suomalaista hyppäsimme junaan, ja matka jatkui Kozojiin, pieneen Kasugain kaupunkiin kuuluvaan kaupunginosaan. Tunnelmat junamatkan aikana olivat epätodelliset: "Mitä ihmettä, täällä on tuollaisia japanilaisia kiekurapuita, miksi noi ajaa tien vasemmalla puolella, OLIKO TOI JUOMA-AUTOMAATTI KESKELLÄ EI MITÄÄN?" Mutta näky, joka ”järkytti” eniten, olivat ne vaaleanpunaisten pilvien peittämät puut, Sakurat.

 
Sakura, eli kirsikankukka, oli juuri lähestymässä täydellistä huippuaan juuri kun saavuimme. Niitä oli kaikkialla ja olin erittäin innoissani kun huomasin suurehkon sakuran kasvavan aivan asuinrakennuksemme vieressä! Nyt Vapun tienoilla kukat ovat jo kaunis muisto, vaikkakin nyt vuoronsa ovat saaneet magnoliapuun kukat ja muut erilaiset kukat.

Asuntoni on hyvin pieni, mutta sitäkin kodikkaampi! Pitkän ja väsyttävän lennon (9,5 h!) jälkeen olin kuitenkin järkytyksen partaalla huomatessani, että asunnosta puuttuu kuitenkin jotain hyvin oleellista:

”..Ogawa-san? Missä mää nukun?”

Paljas lattia kiilsi olemuksellaan sängyn kokonaan puuttuessa, jopa koordinaattori/opastajamme Ogawa oli hieman nolostunut kun hieman puutteellisella englannillaan ryhtyi selittämään ”kun se olisi tulossa tässä vasta ensi viikolla…”. Huokaisin kyllä helpotuksesta, kun hän myös kertoi järjestävänsä minulle futon-patjan vielä samana päivänä ja niin kävikin. Sängyn lisäksi asunnosta puuttuivat kaikki ruoantekovälineet ja netti. Kysyimme, että kai me saamme ruuanlaittovälineet koululta ja koskas me saisimme tänne netin? ”Laittakaa sähköpostia tälle ja tälle tyypille nii he tuovat kapustat ja kattilat.” …Ai siis sähköpostia? Kun ei ole sitä nettiä?

Tapasimme myös muut NZU:n vaihtarit, kaksi hongkongilaista ja yhden saksalaisen opiskelijan.  He olivat saapuneet jo päivää aiemmin ja asuvat viereisessä rakennuksessa. Mietinkin, että minkähän tähden meidät laitettiin ainoina vaihtareina naapuritaloon. Myöhemmin kuulimme myös entisten Oamkin vaihtareiden asuneen tässä samassa talossa, olemmekohan me suomalaiset jotenkin niin omanlaista sakkia että meidät laitetaan aina omaan lokeroon? ;)

Koulua edeltävät viisi päivää olivat omaa aikaa ja saimme rauhassa asettua taloksi ja tutustua ympäristöön. Kuljimmekin porukalla todella ahkerasti eri paikoissa samalla tutustuen paikalliseen superkuluvälineeseen, junaan! En koskaan oppinut reissuillani käyttämään Lontoon metroa, mutta jotenkin uskon jo osaavani käyttää Japanin junaverkostoa. Vapise VR!

Koulu alkoi 5.4 palaverilla, jossa meille ojennettiin vuokrasopimukset ja maksuohjeet vuokran maksuun (joka muuten täytyy maksaa kerralla koko oleskelun ajalta) sekä pääsimme tapaamaan opettajia. Kurssivalikoiman lisäksi kampukselta löytyi vielä yksi iloinen yllätys: WIFI (Kämpille kun nettiä ei vielä tuohon mennessä saatu).

Kurssivalikoima oli laaja eikä meitä ei ole sidottu mihinkään tiettyyn koulutusalaan,vaan saimme valita eri yksiköiden väliltä mitä kursseja halusimme. Esimerkkeinä valitsemani perinteinen japanilainen maalaus, joka on Fine Arts puolelta ja animaatio, joka on Digital Media Design-puolelta. Loppujen lopuksi päädyin täällä opiskelemaan tuota japanilaista maalausta (Japanese painting), animaatiota (jonka opettaja, Sugiura-sensei, on muuten ollut Studio Ghiblillä töissä), keramiikkaa sekä korusuunnittelua.

Kaikki opettajat ovat uskomattoman mukavia ja avuliaita, vaikka he eivät juurikaan puhu englantia. He (ja kaikki japanilaiset yleensä) arvostavat suuresti yritystämme kommunikoida japaniksi ja tekevät kaikkensa että meillä olisi täällä mukava olla. Koko kansa on niin ystävällistä! Luulin aina, että kaikki vaan liioittelevat japanilaisten käytöstapoja ja ystävällisyyttä, mutta se pitää 100 % paikkansa. Vaikka ette puhuisikaan samaa kieltä, yrittää japanilainen silti olla avuksi, vaikka tarve vaatisi hakemaan lisäjoukkoja tulkkaamaan.

Meillä on myös oivana apuna NZU:n entinen opiskelija ja nykyinen koulun työntekijä (kuten assari meillä Oamkissa, sanoisin) ihana Erina-san, joka tulkkaa meille opettajien kysymykset ja on silloin tällöin myös luennoilla apuna. Erina-san puhuu hyvin englantia, joten jos tulet tänne vaihtoon ja kohtaat ongelmia, etsi hänet käsiisi!

Siitä lähtien onkin oikeastaan arki lähtenyt rullaamaan. Koulussa olemme päässseet tekemisen makuun, sain tänne ihan oikean sängyn, mikron (miten voikaan pieni ihminen olla näin onnellinen MIKROSTA) ja ruoanlaittovälineet. Olenkin nyt muutaman viikon harrastanut ruoanlaittoa kämpillä ja tehnyt eväät mukaan. Kouluruoka on kyllä hyvää ja suhteellisen edullista, mutta aika pian riisi/nuudelit ja uppopaistetut ruoat alkavat tehdä tiukkaa.

Tähän blogikirjoitukseen olisi ollut vielä vaikka ja mitä asiaa kerrottavana, kuten kirsikankukkajuhlat Komakivuorella ja teeseremonia koululla, mutta silloin tämä kirjoitus olisi ollut kilometrien mittainen. Näistä aiheista kiinnostuneet voivat kuitenkin käänytyä videoblogini puoleen! Kanavalla, joka löytyy youtubesta hakusanalla Elisa no Shashin, on jo muutama video ja tällä hetkellä työn alla onkin lyhyehkö esittely pienestä asunnostani.  

Nähdään taas!

Elisa Kinnunen
Japanin Nagoyassa vaihdossa oleva Oamkin viestinnän opiskelija 

Mitä ihmettä
Automaatti on läsnä
Kala tuijottaa.