Tärkein on opiskelija

Opetus- ja kulttuuriministeriössä taannoin vieraillessani, pohdimme syitä siihen, miksi ammattikorkeakoulujen valmistumisluvut ovat heikkoja ja keskeyttämisluvut korkeita. Pohdimme, mikä tähän vaivaan auttaisi. Tarjosin lääkkeeksi opettajien arvo-osaamisen kehittämistä. Ajatus saattaa tuntua hämmentävältä. Eikö ongelma ole pikemminkin ammattikorkeakouluopettajien ohjausosaamisessa?

Tässä piilee pieni juju. Opiskelijoiden oppimisen ja opiskeluprosessin huolellinen ja hyvä ohjaus on varmasti se mitä tarvitaan. Tämän puolesta puhuu kokemustieto, tutkimustieto ja kansainvälinen vertailutieto. Mutta: opettajien täytyy aidosti arvostaa opiskelijan ohjausta, muuten heillä ei jää siihen aikaa muilta töiltä. Ja lisäksi, ohjauksen ytimessä on opiskelijasta välittäminen.

Ilman opiskelijan sitoutumista, motivoitumista ja ahkeraa työskentelyä mikään koulu ei toimi. Opiskelija on kaikilla kouluasteilla ensisijainen tuloksen tekijä. Peruskoulussa, lukiossa, ammattioppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa, yliopistoissa, aikuiskoulutuksessa, kotimaassa, ulkomailla, kaikkialla: opiskelija on tärkein.  Opettajat, opinto-ohjaajat saati rehtorit eivät voi oppia tiedon hitustakaan hänen puolestaan. Opiskelijasta välittäminen on jokaisen koulutusorganisaation kohtalonkysymys.

Opiskelija opiskelee, jatkaa opintojaan, viivyttää opintojaan, valmistuu tai kokee joutuneensa umpikujaan ja päättää keskeyttää opintonsa. Opiskelija on yksilö ja hänellä on nimi, osoite, vanhemmat, ihmissuhteita, iloja, suruja ja velvoitteita sekä paljon ajatuksia. Opiskelija on oikea ihminen, ihan tavallinen ihminen. Ammattikorkeakoulun opiskelija on paitsi nuori, myös aikuinen ihminen. Opiskelijana oleminen ei tee hänestä jollakin tavoin vähäpätöisempää tai inhimillisesti vähemmän tärkeää oliota,  pelkkää opiskelijaa.

En epäile hetkeäkään etteikö ammattikorkeakoulun opettajilla olisi pedagogista osaamista. Jokainen suomalaisen opettajankoulutuksen käynyt opettaja varmasti osaa tarvittaessa rakentaa luokkahuoneesta toiminnallisen, keskustelevan ja oppimista parhaalla tavalla tukevan oppimisympäristön. Jokainen osaa vastata opiskelijan kysymyksiin. Jokainen osaa kuunnella opiskelijan huolia ja pystyy auttamaan monissa pienissä ja isoissakin asioissa, ainakin jollain tavoin. Jokainen opettaja osaa ottaa huomioon opiskelijan sekä oppijana, että ihmisenä.

Jokainen osaa, mutta välittääkö niin paljon että alkaisi. On koko ajan kova paine tehdä jotakin muuta. Helpommalla pääsee, kun ei ota opiskelijoiden asioita niin omakseen. Kalenteri on täynnä ja täytyy priorisoida. Siinäpä se, priorisoinnissa arvot tulevat näkyviin ja ne punnitaan.

Oma priorisointini on, että opiskelija on tärkein. Koulun johdon tehtävä on tehdä opiskelijasta välittäminen jokaiselle opettajalle ja työntekijälle ensisijaisen tärkeäksi ja luvalliseksi asiaksi. Jokaisella opettajalla ja ohjaajalla on vastuu jokaisen opiskelijan tukemisesta. On tärkeää myös ymmärtää, että kun opetusta kehitetään ja opetussuunnitelmia uudistetaan, se kaikki tehdään opiskelijan parhaaksi, opiskelijan tuloksellisen työskentelyn mahdollistamiseksi. Opiskelijasta välittäminen on hyvän opetuksen ytimessä säteilevä energialähde. Opiskelijasta välittäminen tekee huonon opettamisen mahdottomaksi.

Läpikäymisen pedagogiikka

Jo jonkin aikaa, ainakin 1990-luvulta lähtien, olemme alkaneet nimittää teorian opettamista asioiden läpikäymiseksi. Oikeastaan puhumme läpikäymisestä sujuvasti minkä tahansa opetustilanteen yhteydessä.

On kai se ollut tuttu juttu jo aiemminkin. Ehkä läpikäyminen alkoikin 1960-luvulla. Tällöin se olisi tapahtunut samaan aikaan piirtoheittimien yleistymisen kanssa. Piirtoheitinkalvoilla saa asioita paljon nopeammin esitettyä kuin liitutaululla. Powerpointin keksimisen jälkeen asioiden esittäminen ainakin sai vauhtia, ja läpikäymisen pedagogiikka alkoi kukoistaa.  

Opettaja alkoi pohtia, paljonko asiaa ehditäänkään käydä läpi. Opiskelija alkoi arvioida samaa asiaa. Kumpikaan ei keskittynyt oppimisen laatuun. Läpikäymisestä tuli vaivihkaa opetuksen laadun epävirallinen mittari. Opettaja koki epäonnistuneensa, jos ei ehtinytkään käydä kaikkea läpi. Opiskelija alleviivasi tämän näkemyksen ja alkoi kritisoida opetusta surkeaksi, jos siinä ei ehditty käydä läpi kaikkia tenttiin tulevia asioita. Kaiken aikaa tahti kiihtyi. Lisää asiaa, lisää läpikäytävää – nopeammin, enemmän ja lyhyemmässä ajassa.

Tänäänkin ja juuri tällä hetkellä jonkin koulun jossakin luokkahuoneessa aletaan kiristämään tahtia, jotta kaikki saataisiin varmasti käytyä läpi.

Läpikäymisen pedagogiikassa asiat esitetään kiireisesti ja ne jäävät taakse. Niitä ei ehditä omaksua. Ne muistetaan tentin tai tehtävän suorituksen ajan ja sitten ne unohdetaan. Ne käytiin läpi. Läpikäymisen kieli ja siihen sisältyvä opetusoppi on ollut tehokas oppimisen estolääke, ja sitä se on yhä. Aina kun opettaja luonnehtii opetustaan läpikäymiseksi, opiskelijat saavat vettä viinin sijaan. Niin myös opettaja itse.

Läpikäymisen pedagogiikka on meissä kaikissa. Se ohjaa salakavalasti opetuksen suunnittelua ja toteutusta. Se erehdyttää opettajan tyytymään siihen, että asiat saadaan esiteltyä. Opettajan vastuu loppuu vaiheessa, jossa sen pitäisi vasta alkaa. Opiskelija omalta osaltaan on iloinen, jos ehtii kahlata aineksen läpi suoritusta varten.

Olen yrittänyt jo kymmenen vuoden ajan kitkeä läpikäymisen pedagogiikan pois omasta opetuspuheestani. Muutaman kerran se on vielä päässyt livahtamaan kielen päälle, mutta yleensä olen kuitenkin huomannut vaaran ajoissa ja alkanutkin puhua asioiden käsittelystä. Käsitteleminen on jo paljon parempi tapa kuin läpikäyminen. Käsittelemisessä opettaja auttaa opiskelijaa saamaan asioista jonkin käsityksen. Opiskelijallahan usein on jo jokin käsitys, mutta se saattaa olla pinnallinen ja puutteellinen.  Kun opettaja ja opiskelija käsittelevät asioita yhdessä, opiskelijan käsitykset loksahtavat kohdalleen ja näin saavutetaan asiantuntijuutta rakentavaa kestävää oppimista. Ihminenhän toimii aina parhaan käsityksensä mukaan ja käsityskykynsä rajoissa.

Muitakin hyviä vaihtoehtoja on. Asioihin voidaan syventyä. Asioita voidaan työstää yhdessä ja pohtia yhdessä. Opettaja voi aloittaa opetuksen lupaamalla auttaa opiskelijoita ymmärtämään opetettavana olevia asioita. Lupaus tietenkin täytyy myös pitää, mutta oikea puhe on jo ohjauksen alku. Ihmisen elämässä ja yhteistyön foorumeilla pienet asiat ovat usein tärkeitä. Asiat ovat siten, miten niistä puhutaan ja puhe muuttuu teoiksi. Läpikäymisen puhetta on ainakin kuultu riittävästi. Läpikäymisen tekoja on yhä liikaa.

Teoria ja käytäntö

Olen usein ja oikeastaan enimmän osan ajasta, silloin kun mietiskelen pedagogisia asioita, pohtinut teorian ja käytännön välistä suhdetta. Miksi se on niin ongelmallinen koulutuksessa? Opiskelijat harvemmin kiittävät teorian opetusta, oli kouluaste mikä tahansa. Teoria-asiat myös näyttävät unohtuvan todella helposti kurssien suoritusten jälkeen. Silti juuri teorian hallinta erottaa asiantuntijan harrastelijasta. Näinhän ainakin yleisesti kuvittelemme.

Monia vuosia sitten kirjoitin artikkelin, jossa ihmettelin hyödyttömän tiedon ongelmaa. Kuinka tieto voi olla niin hyödytöntä, että se unohdetaan? Tein yliopisto-opiskelijoille kyselyitä siitä, kuinka paljon he arvioivat unohtaneensa siihen saakka opiskelemastaan. Arviot vaihtelivat 95-50% välillä. Ihmettelimme sitten yhdessä, kuinka tuo on ollut mahdollista. Onko asioita alkujaankaan opittu?  Onko kyse vain siitä, että sellaista tietoa jonka hyödyllisyyttä ei tajuta ei todellakaan opita.

Tenttejä tutkiessani löysin teorian unohtamiselle kolme hyvää selitystä. Muistan niistä ainakin kaksi. Yksi oli käyttötarkoitus. Jos opiskelija opettelee asian vain selvitäkseen sen avulla jostakin testistä tai kuulustelusta, niin tällöin mieli on ohjelmoitu unohtamaan asia heti sen käyttötarkoituksen toteuduttua. Toinen liittyi tunnepuoleen. Terve mieli unohtaa aktiivisesti epämiellyttävät asiat. Mitä tuskallisempia tunnekokemuksia asian opiskeluun ja sen testaamiseen liittyy, sitä todennäköisempää on, että sisältökin unohtuu aktiivisesti. Erityisen tuskalliseksi ja nöyryyttäväksikin opiskelija kokee sen, että ei ymmärrä jotakin asiaa. Viimeksi mainitustahan taitaa syntyä oikein pedagoginen noidankehä: kun ei tajua, kokee pettymyksen, jonka ansiosta oppii entistäkin heikommin.

Nykyisen pedagogisen tietämyksen perusteella teorian opettamiseen on tarjolla hyviä vaihtoehtoja. Niitä kannattaisi käyttää huonojen sijaan. Huonoksi on todettu se, että teoria opetetaan etukäteen luennolla ja sovelletaan sen jälkeen harjoituksissa. Paremmin toimii sellainen malli, jossa opiskelija ennen teorian opettamista saatetaan työskentelemään käytännön ongelman kanssa. Sen jälkeen opetetaan siihen liittyvä teoria. Lopuksi tehdään uusi ongelmanratkaisu, jossa teoriatietoa hyödynnetään. Vieläkin parempi on, jos teoria opetetaan ohjauskeskustelutuokioissa käytännön tekemisen yhteydessä.

Eräs kanadalainen kouluttaja kiteytti taannoin teoriaopetuksen ratkaisun siten, että teoriaa pitää opettaa käytännön ongelmatilanteiden kautta ja teorian osaamista tulee arvioida käytännöllisten tehtävien avulla. Kun näin menetellään ammatillisessa koulutuksessa, se johtaa perinteisen luokkahuoneopetuksen sijasta projektityöskentelyyn, ongelmakeskeisiin työtapoihin ja työssä oppimisen tilanteisiin. Tähän suuntaan meidän täytyy mielestäni yhä ripeämmin edetä, jotta kirjastoissa ja bittiavaruuksissa lepäilevä valtava tietomäärä saadaan hyötykäyttöön ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta lisäämään.

Onko ammatillisen opetuksen verkko pyyntikunnossa?

Johdanto Blogiin

 Olen otsikoinut tämän Blogin Askon apajaksi. Tämä siksi, että ensimmäinen oppimani ammatti oli sisävesikalastajan työ. Tiedän siis hyvin, mitä apaja oikeasti tarkoittaa. Tiedän sen suorastaan tuskallisen perusteellisesti.

Apaja tarkoittaa sitä, että kalastaja ahertaa hyväksi kalapaikaksi toivomassaan vesistön kohdassa tuntikausia pyydyksen kanssa. Jos kyseessä on ammattikalastaja, pyydys on iso, raskas ja vaikeasti käsiteltävä. Luonto ei yleensä auta kalastajaa. Sää on surkea, tuuli yltyy. Pitäisi päästä pois, mutta ei voi. On selvittävä järjen, luovan ajattelun, teknisen taituruuden ja fyysisen voiman avulla. Jos jokin menee pieleen, pyydys repeää tai olet varomaton koneen kanssa, olet aina maksumies. Tilipussi kevenee jokaisesta virheestä.

Apajakokemuksen täydellistää kalansaalis. Veneessä tulisi olla apajan jälkeen runsaasti kalaa. Veneen pitäisi täyttyä ruskeista, vihreistä, keltaisista ja violeteista euroista. Kuitenkin voi käydä toisin. Olet ahertanut tuntikausia. Olet pinnistänyt voimasi äärimmilleen. Olet taistellut äärimmäisissä oloissa ja selvinnyt. Palkkioksi saat kolme kiiskeä ja mustan mateen.

Tämän johdattelun jälkeen, voin nyt selventää mitä tämä Blogi ja siinä julkaistavat pohdiskelut saattavat merkitä. Joskus tuloksena on arvokasta asiaa sivun täydeltä. Joskus hyvästäkään yrityksestä huolimatta ajatus ei tuota mitään kestävää saati hyödyllistä. Tuloksena voi aivan hyvin olla mielen pohjaliejua ja muutama lahoava risu. Tuotos on kuitenkin aina kiusallisen selvästi nähtävissä jokaiselle.

Oikeastaan pitää alkaa tältä erää jo lopetella, johdattelu Blogiin on valmis. Yhden kysymyksen haluan kuitenkin nostaa Blogihaaviin vielä ennen sitä. Aivan peruskysymyksen. Mikä on teorian ja käytännön suhde ammatillisessa osaamisessa?

Kalastajan töissä ei riitä, että osaa kalastaa, pitää saada myös saalista. Menneinä aikoina ammatin osaaminen opittiin tekemällä työtä jonkin mestarin tai muun osaajan ohjauksessa. Oppi oli kokonaisvaltaista ja käytännöllistä. Ohjaus oli kovaa ja alalta karsivaa. Ammatillisen opetuksen siirtyessä oppilaitoksiin opetus jakautui oppiaineisiin ja keksittiin teorian ja käytännön ero. Teorian ja käytännön välille muodostui repeämä, jota on sittemmin koitettu kuroa umpeen pedagogisilla työkaluilla. Verkossa taitaa kuitenkin yhä olla risaisia kohtia, joista osaaminen pääsee pakenemaan. Palataan näihin asioihin kuitenkin seuraavalla kerralla, kun sää on suotuisampi ja kevätaurinko alkaa sulatella rantoja ja karikoiden reunamia.

Tervetuloa apajalle!