Askon apajalta

Vanhoina hyvinä aikoina, jotka tuskin kuitenkaan olivat nykyistä parempia, informaatiota oli rajoitetusti tarjolla ja tieto oli asiantuntijoilla. Ilmoitukset ja tiedotteet sijoiteltiin virastojen, toimistojen ja laitosten ilmoitustauluille. Ilmoitustauluilta löytyi tietoja niin avoimista työpaikoista, kuin oppilaitosten kurssitarjonnastakin. Oli myös oppaita eri tarkoituksiin. Oppaita löytyi virastojen pöydiltä ja kirjastoista, ja saattoi niitä joskus tulla postin mukana aivan kotiovelle saakka. Tämä paperille kirjoitettu informaatio, jota nykyään nimitetään vähän alentavasti printtimediaksi, oli vaikeaselkoista, mutta sitä selvensivät arvokkaat ja etäiseltä vaikuttavat virkailijat.

1970-luvulle tultaessa kiinnitettiin lisääntyvää huomiota kansalaisten opastamiseen. Ensin syntyi neuvonnan käsite ja neuvonnan oppikirjat. Neuvonta tarkoitti suoran ja selkeän vastauksen antamista asiakkaan kysymykseen, mikä se sitten olikaan. Kun maailma monimutkaistui, yksinkertaisilla neuvoilla ei pitkälle päässyt. 1980-luvulta lähtien puhuttiin enenevässä määrin ohjauksesta. Ohjauksen käsite avartui tarkoittamaan asiakkaan auttamista itsenäisten ratkaisujen tekemiseen. 

Nyt ohjauksesta on tullut välttämättömyys ja myös neuvonnan tarve näyttää lisääntyvän alituiseen. Vanhemmat tarvitsevat ohjausta lastensa kasvatukseen. Lapset tarvitsevat ohjausta kirjojen lukemiseen. Ohjausta tarvitaan terveellisiin elämäntapoihin. Opiskelijat eivät valmistu ilman oikeanlaista ohjausta. Valmistuneet eivät työllisty ja ihmiset syrjäytyvät, jos ohjaus puuttuu. Ohjaus on hyväksi havaittu lääke kaikilla elämän eri alueilla. Onko nykyaika tuottanut ohjausyhteiskunnan?

Ei, nykyaika on tainnut tuottaa jatkuvasta ohjauksen puutteesta kärsivän yhteiskunnan. Tämä lienee suurelta osin seurausta digitaalisen informaation tulvasta, joka yltyy koko ajan. Ohjauksen resurssit ja ohjausosaaminen eivät pysy perässä, kun digitaalinen aluskasvillisuus valtaa alaa. Maailma todellakin suhisee ihmisen ympärillä. Sen toteamiseksi ei tarvitse silmää, jolla näkisi megahertsien maailmaan. Älypuhelin riittää mainiosti. Informaatio satakertaistuu, tuhatkertaistuu ja vieläkin enemmän. Ihmisen kyky tajuta ja hahmottaa polkee kiusallisesti paikoillaan. Ihmisen henkilökohtainen käyttöliittymä digitaaliseen tietovuohon – oma järki – tukkeutuu tuon tuosta. Missä viipyvät päivitykset?

Maailman kaikki informaatio on koko ajan tarjolla sille, joka osaa digisuunnistuksen. Aivan liian monelle informaatio kuitenkin muodostaa läpipääsemättömän viidakon. Informaatio on niin pusikoitunutta, että valoa ei näy edes ylhäältä, ja joka suuntaan maailma näyttää aivan samanlaiselta. Kaikki hämärtyy, jopa oma tavoite. Kun ei enää tiedä mihin menisi, on varmaankin viisainta pysyä paikoillaan omassa pesässään ja toivoa, että joku löytää. Kukapa pystyisi enää neuvomaan, mitä valintoja nuoren taikka aikuisen, saatikka eläkeläisen, pitää tehdä tai mikä on järkevää? Mistä löytyisi ohjaaja, joka pystyisi selventämään vaihtoehtojen moninaista olemassaoloa? Pitäisikö ministeriöiden yhteistyönä perustaa kansalaisen ohjauspalvelu?

Tässä on nyt kuvailtu ongelmaa, mutta ratkaisua ei tule mieleen. Se voi kuitenkin löytyä netistä. Joku on varmasti miettinyt tätä ihan samaa asiaa ja päässyt minua pidemmälle. Aloitan Googlesta. Mikähän olisi hyvä hakusana?

Suomen kielen sanahistoriassa osaamisen alkuperäinen merkitys on osuminen. Osaaminen on sitä, että nuoli osuu maaliinsa ja keihäs lävistää karhun sydämen. Osaamista on myös, kun osat sopivat yhteen ja muodostavat kokonaisuuden. Osaaminen on aina ollut ihmisen elämässä tärkeintä, sillä ilman osaamista elämä ei jatku. Elämä on osaamisperustaista.

Osaamisen turvaamiseksi ihminen on kehittänyt kasvatuksen ja koulutuksen, joita on harrastettu hamasta muinaisuudesta saakka. Onko kysymyksessä jonkinlainen epäluottamuslause näitä instituutioita kohtaan, kun nykyisin puhutaan osaamisperustaisuudesta ikään kuin uutena asiana? EU edistää voimallisin keinoin ja hankerahoituksen avulla osaamisperusteista koulutusta Euroopan Unionin alueella. Suomessakin olemme osaamisperustaisuudessa hyvin sisällä. Ammatillisen toisen asteen toimittua edelläkävijänä, ”osaamisjohtoisesta koulutuksen kehittämisestä” on tullut tavoiteltava ihanne ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissakin. Varsinkin ylimmän opetuksen piirissä osaamisperustaista kehittämistä karsastetaan vielä laajalti. Erityisen hankalia asioita ovat AHOTit ja osaamistavoitteiden muotoilut. Moni akateemikko kysyy mielessään ja silloin tällöin ääneenkin, miksi tällaista pelleilyä täytyy tehdä. Ymmärrän kriittistä opettajaa siinä, että tämä voi tuntua epäluottamuslauseelta hänen koulutuksensa korkeaa laatua kohtaan, mutta voin kuitenkin lohduttaa, että tässä ei epäillä yksittäisiä kouluttajia vaan länsimaista koulutusta yleensä, ja aivan syystä. Osaamisperustaisuutta täytyy kehittää, sillä koulutusjärjestelmä on ilmeisesti vähin erin kadottanut kykyään osaamisen luotettavaan tunnistamiseen.

Koulutus, joka ei tunnista osaamista oikein, on korruptoitunutta. Tällä en tarkoita lahjontaa vaan pilaantumista ja epäoleellisen nostamista oleelliseksi. Suurin pilaantumisen syy on oppimisen arvioinnin pinnallistumisessa, mikä on alkanut jo todella kauan aikaa sitten kynä-paperi- muistikokeiden yleistyttyä. Perinteiset kokeet ja tentit ovat olleet surkeita ja sopimattomia oppimisen suuntaajia ja osaamisen mittareita. Ne eivät ole antaneet opiskelijan osaamisesta oikeata kuvaa opiskelijalle itselleen, opettajille, koululle eivätkä työelämällekään. Osaamisperustaisuuden vaatimus tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan mitta on tullut täyteen. Lisääntynyt kustannustietoisuus tukee koulutusajattelun suoristunutta selkää pistimen terävyydellä. Vain sellaisesta koulutuksesta kannattaa maksaa, joka todistetusti edistää osaamista. Osaamisen täytyy olla todellista, ei uskoteltua.

Opiskelu on onnistunutta silloin, kun se johtaa oppimiskokemusten kautta osaamiseen. Osaaminen on käytännön työ- ja arkielämässä tarvittavaa kyvykkyyttä ja ongelmien ratkaisemisessa esille tulevaa tietämistä ja taitamista. Osaamisperustaista opetuksellista osaamista on, että a) opettaja kykenee arvioimaan opiskelijan osaamisen riittävyyden suhteessa vaadittavaan osaamistasoon ja b) opettaja pystyy suuntaamaan järkeviä tukitoimia opiskelijan oppimisen edistämiseksi, jos osaaminen ei ole riittävää. Jos opiskelijan osaaminen kuitenkin jo on vaaditulla tasolla, lisäkoulutus on turhaa ja epäekologista. (A)HOT on yksinkertainen asia, kunhan osaaminen vain osataan tunnistaa.

Osaamisen arvioinnin täytyy osua kohdalleen. Osuminen on mahdollista, kun osaamisen tasot ja kriteerit ovat näkyvillä ja opiskelija itse osoittaa osaamisensa suhteessa kriteereihin. Osuminen on mahdollista, kun tiedetään mihin tähdätään. Myös akateeminen osaaminen voidaan tehdä näkyväksi. Se voidaan näyttää ja osoittaa. Osaajalle tilanne on sama tänään kuin 50 000 vuotta sitten. Osaava osuu oikeaan.

Kalareissulla Pohjois-Norjassa havahduin ihmettelemään luontoa ympärilläni. Tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä edes yrittää kuvailla niitä elämyksiä, joita jylhät tunturit ja massiiviset kanjonit, kirkassilmäiset purot ja vihertävän kuulaat järvet auttavat kokemaan. Ja ne naamakalliot!  Vähän väliä ylänköjen ja vuonojen maisemissa osuu eteen kiviseinämiä, joista katsoo toinen toistaan ilmeikkäämpiä silmiä, suita ja jopa kokonaisia päitä. Ilmeet eivät ole koskaan oikein iloisia saati hyväntuulisia. Kivien kasvot ovat ylpeitä, yrmeitä, totisia, arvioivia ja arvokkaita. Joskus kallioseinä huutaa suu avoimena kulkijalle. Suuhun voi kuvitella monenlaisia sanoja.

Niitä maisemia ei väsy katselemaan. Sieltä ei ole kiire lähteä pois, ja sinne mieli halajaa aina vaan ja uudestaan. Mikä huikea elämysympäristö!

Kallioisia kasvoja katsellessani juolahti mieleen hassu kysymys? Mikä ero näissä kokemuksissa on siihen, kun opettaja astelee luokan eteen ja näkee 20 erilaista ilmettä, harvempi hyväntuulinen niistäkään. Eikö ole elämys sekin?

Ajatus on toki täysin höperö, myönnetään, mutta vien sen menneen kesäloman kunniaksi vieläkin pidemmälle. Elämysten kokeminen tapahtuu korvien välissä ja elämyksestä seuraa voimaantumista. Miten paljon energiaa siitä saisikaan, jos opetustilanteen kaikkine ihmeellisyyksineen voisi kokea luontoelämyksenä? Jylhiä vuorenseinämiä, jotka haastavat kiipeilemään. Kohisevia koskia ja vuolaita virtoja, joista täytyy löytää matalampi kohta päästäkseen kahlaamaan toiselle puolelle. Luonnossa seikkaileminen kehittää kaikkia aisteja ja selviytymisen taitoja. Mitä vaikeammista paikoista elämysmatkaaja onnistuu kulkemaan, sitä suurempia haasteita hän on jatkossa valmis ottamaan vastaan.

Opettaminen on seikkailua. Opiskeleminen on seikkailua. Onko siinä juurikaan eroa millaisissa ympäristöissä toimitaan, jos asenne vain on kuin retkeilijällä. Erämaita kulkeva patikoija etsii yhteyttä luontoon. Opettaja etsii yhteyttä opiskelijoiden ajatusmaailmaan. Sehän vasta jännittävää onkin. Vain harvat saavat tehdä sellaista työkseen. Vain harvoja on siunattu luonto-oppaan vakanssilla.

Suomalainen opetusopin suurmies Mikael Soininen kirjoitti jokseenkin sata vuotta sitten, että kasvatuksen perusteot ovat: opetus, ohjaus ja hallinta. Opettaminen tarkoittaa sisällön välittämistä opiskelijalle. Ohjaaminen tarkoittaa neuvontaa ja opastusta, jotta sisältö ymmärrettäisiin oikein. Hallinta tarkoittaa nykykielelle käännettynä johtamista. Opettaja on opetustyössään ensimmäiseksi johtaja. Ilman johtajuutta opetus enempää kuin neuvontakaan eivät tahdo onnistua.

Soinisen aikoihin johtaminen oli erilaista kuin tänään. Tilanteen hallintaa tavoiteltiin käskyillä ja määräyksillä. Oppilaiden täytyi totella opettajaa, oli tämä sitten millainen tahansa. Vitsa oven päällä ja jalkapuu eteisessä loivat villimpienkin oppilaiden mieleen tervettä kunnioitusta. Tietoisuus oikeasta ja väärästä vahvistui. Ehkäpä viimeinen tunnustus vanhalle johtamisopille oli raapustettu opettajankoulutuslaitoksen saniteettitilojen seinään. Sieltä minä sen nuorena opiskelijana taltioin. ”Tärkeintä on, että pelkäävät.” Muutaman vuoden kuluttua kirjoitus hangattiin pois. Aika oli muuttunut.

Johtamisen opit ja teoriat ovat todellakin tehneet kuperkeikan Soinisen päivistä. Jos ennen uskottiin, että alaisen tehtävä on palvella johtajaa ja esimiestä, niin nykyään opetetaan, että johtajan tehtävä on olla resurssina jokaiselle alaiselleen. Tämän ei tietenkään saa yhtään antaa vähentää johtajan tilanteenhallintaa eikä ohjissa olemista. Yhtälö on yhä niin vaikea, että kirjaston hyllyt notkuvat uuden aallon johtamisoppeja. Joka viikko sähköpostiin tulee joltakin uudelta firmalta ilmoitus jostakin uudesta koulutuksesta. On valmentavaa johtamista, älykästä johtamista, osaamisen johtamista, merkityksen johtamista, uudistumisen johtamista, aitoa johtamista, ihmisten johtamista, itsensä johtamista.

Johtajan täytyy osata motivoida ja kannustaa alaisensa huippusuoritukseen. Tehtaanjohtaja ei ohjelmoi sellukattilaa, alaiset sen tekevät. Alaiset ovat ihmisiä. Heillä on tunteet. Alaiset ovat herkästi reagoivia ja avainhenkilöt ovat korvaamattomia. Heitä pitää kohdella kunnioittavasti ja hellävaroin. Talossa pysymiseksi täytyy keksiä sitouttamiskäytäntöjä.

Tätä kaikkea tapahtuu juuri nyt. Mitä tiukemmat ajat yrityksellä on, sitä ratkaisevampaa johtamisen kulttuuri on. Ympärillämme taitaa olla laman myötä mitä erinomaisin laboratorio johtamisen ilmiöiden havainnointiin.

Opettaja on luokkansa ja opiskelijoidensa johtajana täsmälleen samassa tilanteessa, kuin kuka hyvänsä herkässä markkinatilanteessa tasapainottelevan menestystä janoavan yrityksen johtohenkilö. Opiskelijat ovat ihmisiä, herkästi reagoivia, äänestävät helposti jaloillaan eivätkä tee töitään kunnolla, elleivät tajua miksi pitäisi. Ja kuitenkin juuri opiskelijat, ja vain opiskelijat, tekevät oppimisen tuloksen.

Jotta opettaja voisi toimia oppisisältöjen välittäjänä ja oppimisen ohjaajana, hänen täytyy löytää sellainen johtamisote, jota opiskelijat kunnioittavat. Ja etsivä sen kyllä löytää. Kun johtajuus osuu kohdalleen, tiimi ryhtyy puhaltamaan yhteen hiileen. Syntyy uskoa, innostusta, luovuutta, jaksamista ja uhrautuvuutta. Tehdään huipputulosta ja tulee menestystä. Oppiminen on hauskaa ja mukaansa tempaavaa ja opettamisesta saa energiaa.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä taannoin vieraillessani, pohdimme syitä siihen, miksi ammattikorkeakoulujen valmistumisluvut ovat heikkoja ja keskeyttämisluvut korkeita. Pohdimme, mikä tähän vaivaan auttaisi. Tarjosin lääkkeeksi opettajien arvo-osaamisen kehittämistä. Ajatus saattaa tuntua hämmentävältä. Eikö ongelma ole pikemminkin ammattikorkeakouluopettajien ohjausosaamisessa?

Tässä piilee pieni juju. Opiskelijoiden oppimisen ja opiskeluprosessin huolellinen ja hyvä ohjaus on varmasti se mitä tarvitaan. Tämän puolesta puhuu kokemustieto, tutkimustieto ja kansainvälinen vertailutieto. Mutta: opettajien täytyy aidosti arvostaa opiskelijan ohjausta, muuten heillä ei jää siihen aikaa muilta töiltä. Ja lisäksi, ohjauksen ytimessä on opiskelijasta välittäminen.

Ilman opiskelijan sitoutumista, motivoitumista ja ahkeraa työskentelyä mikään koulu ei toimi. Opiskelija on kaikilla kouluasteilla ensisijainen tuloksen tekijä. Peruskoulussa, lukiossa, ammattioppilaitoksissa, ammattikorkeakouluissa, yliopistoissa, aikuiskoulutuksessa, kotimaassa, ulkomailla, kaikkialla: opiskelija on tärkein.  Opettajat, opinto-ohjaajat saati rehtorit eivät voi oppia tiedon hitustakaan hänen puolestaan. Opiskelijasta välittäminen on jokaisen koulutusorganisaation kohtalonkysymys.

Opiskelija opiskelee, jatkaa opintojaan, viivyttää opintojaan, valmistuu tai kokee joutuneensa umpikujaan ja päättää keskeyttää opintonsa. Opiskelija on yksilö ja hänellä on nimi, osoite, vanhemmat, ihmissuhteita, iloja, suruja ja velvoitteita sekä paljon ajatuksia. Opiskelija on oikea ihminen, ihan tavallinen ihminen. Ammattikorkeakoulun opiskelija on paitsi nuori, myös aikuinen ihminen. Opiskelijana oleminen ei tee hänestä jollakin tavoin vähäpätöisempää tai inhimillisesti vähemmän tärkeää oliota,  pelkkää opiskelijaa.

En epäile hetkeäkään etteikö ammattikorkeakoulun opettajilla olisi pedagogista osaamista. Jokainen suomalaisen opettajankoulutuksen käynyt opettaja varmasti osaa tarvittaessa rakentaa luokkahuoneesta toiminnallisen, keskustelevan ja oppimista parhaalla tavalla tukevan oppimisympäristön. Jokainen osaa vastata opiskelijan kysymyksiin. Jokainen osaa kuunnella opiskelijan huolia ja pystyy auttamaan monissa pienissä ja isoissakin asioissa, ainakin jollain tavoin. Jokainen opettaja osaa ottaa huomioon opiskelijan sekä oppijana, että ihmisenä.

Jokainen osaa, mutta välittääkö niin paljon että alkaisi. On koko ajan kova paine tehdä jotakin muuta. Helpommalla pääsee, kun ei ota opiskelijoiden asioita niin omakseen. Kalenteri on täynnä ja täytyy priorisoida. Siinäpä se, priorisoinnissa arvot tulevat näkyviin ja ne punnitaan.

Oma priorisointini on, että opiskelija on tärkein. Koulun johdon tehtävä on tehdä opiskelijasta välittäminen jokaiselle opettajalle ja työntekijälle ensisijaisen tärkeäksi ja luvalliseksi asiaksi. Jokaisella opettajalla ja ohjaajalla on vastuu jokaisen opiskelijan tukemisesta. On tärkeää myös ymmärtää, että kun opetusta kehitetään ja opetussuunnitelmia uudistetaan, se kaikki tehdään opiskelijan parhaaksi, opiskelijan tuloksellisen työskentelyn mahdollistamiseksi. Opiskelijasta välittäminen on hyvän opetuksen ytimessä säteilevä energialähde. Opiskelijasta välittäminen tekee huonon opettamisen mahdottomaksi.