Mappi tarinoi: ammatillinen opettajankoulutus Oulussa pian 40 v.

 

Aloitettuani reilut kolme vuotta sitten ammatillisen opettajakorkeakoulun johtajana, Kaija Kvist ammatillinen opettajankouluttaja evp., antoi minulle ohimennen vinkin. Koulun arkistossa on mappi, jossa on selitetty, mistä kaikki alkoi. Tuohon mappiin minun täytyisi tutustua, eikä sitä saisi koskaan hukata. Sitten koulumme muutti uuteen osoitteeseen. Kaikki tavarat arkistoa myöten rahdattiin kuorma-auton kontissa Albertinkujalta aina Uudelle kadulle saakka. Sitten arki tarrasi kiinni kovalla kädellänsä, ja onnistui muuttamaan asioiden tärkeysjärjestystä.  Mappi unohtui. Tänä keväänä viimein astelin arkistoon jännittynein mielin. Olisiko mappi vielä tallessa? Helpotuksen huokaus! Olihan se siellä yhä. Mappi oli esillä melkein kuin se isoisän olkihattu Tapio Rautavaaran laulussa. Mappia käännellessä ja katsellessa sieltä avautui monta tarinaa ja mieleen nousi paljon ajatuksia. Niistä kerron nyt.

Ennen nykyistä viiden ammatillisen opettajakorkeakoulun järjestelmää ammatillista opettajankoulutusta järjestettiin 13 suomenkielisessä opetusyksikössä. Hämeenlinnan ja Jyväskylän ammatilliset opettajakorkeakoulut olivat monialaisia, mutta muutoin ammatillisten opettajien koulutus oli alakohtaista. Lisäksi oli ruotsinkielistä koulutusta, mutta sitä koskevaa tietoa mapista ei löytynyt. Tällä hetkellä Åbo Academi hoitaa ruotsinkielisen ammatillisen opettajankoulutuksen eli se toteutetaan yliopiston yhteydessä. Mapista löytyneestä Opetusministeriön muistiosta selvisi myös, että kasvatustieteellisen alan tutkintojen kehittämistyöryhmä olisi halunnut kaiken ammatillisen opettajankoulutuksen teoreettisen yhdenmukaisuuden nimissä siirrettäväksi yliopistojen yhteyteen. Työelämäläheisyys, työelämäsuhteiden tärkeys ja ammattikorkeakoulujen ennakkoluuloton innovaatio-osaaminen vetivät kuitenkin ammatillisen opettajankoulutuksen puoleensa. Ratkaisu tuntuu yhä kestävältä.

Ihastuin itse asiassa oikein toden teolla tuohon ilmaisuun ”ennakkoluuloton innovaatio-osaaminen”. Mietin sitä monta päivää ja yhäkin mietin, että siinä on sekä nykytila että tavoite ammatilliselle opettajankoulutukselle. Kahdessa sanassa.

Mapista löytyi myös vahvat todisteet siitä, että yhteistyö Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnan kanssa on ollut osa ammatillisen opettajankoulutuksen onnistumista 1970-luvulta saakka. Kasvatustieteen opintokokonaisuus toteutetaan hyvässä yhteistyössä kasvatustieteiden tiedekunnan kanssa myös nykyisessä opetussuunnitelmassa.

Monialaista ammatillista opettajankoulutusta linjaavissa muistioissa edellytettiin, että ammatillisella opettajakorkeakoululla olisi osana ammattikorkeakoulua laaja hallinnollinen ja toiminnallinen itsenäisyys. Sitä turvaamaan tehtiin oma laki ja asetus. Ammatillinen opettajakorkeakoulu on tavallaan ollut korkeakoulu korkeakoulussa. Kasvatuksen historiasta kiinnostuneilla tutkijoilla on tässäkin asiassa pian oivallinen tutkimuskohde käsillä. Ajat ovat muuttumassa, kuten kaikki hyvin tiedämme.

Ammatillinen opettajankoulutus Oulussa alkoi koulutusalakohtaisena Oulun sairaanhoito-oppilaitoksen yhteydessä syksyllä 1974. Vuodesta 1982 alkaen mukaan tuli yleisaineiden opettajien 40 opintoviikon pedagoginen koulutus, ja juuri se laajeni kesällä 1995 monialaiseksi ammatilliseksi opettajankoulutukseksi. Näin ollen vuosi 2014 on oululaisen ammatillisen opettajankoulutuksen juhlavuosi. Syyskuun toisena päivänä 2014 tulee täyteen 40 vuotta Pohjois-Suomen ammatilliseen opetusosaamiseen kohdennettua opettajankoulutusta ja opetuksen kehittämistä.

Monialainen opettajankoulutus alkoi pilottiryhmänä kesällä 1995. Elokuun ensimmäisestä päivästä alkaen vuonna 1996 ammatillinen opettajankoulutus toimi ammatillisesta opettajankoulutuksesta annetun uuden lain ja asetuksen ohjaamana Oulun seudun ammattikorkeakoulun yhteydessä. Aloituspaikkamäärä koulutuksessa oli aluksi 20 ja nousi lähes vuosittain päätyen nykyiseen 255 opiskelijaan vuonna 2005.

Millaista Oulussa järjestetty ammatillinen opettajankoulutus on ollut? Se on ollut ja se on yhä käytännönläheistä ja innovatiivista ammattipedagogiikkaa. Koulutusteknologinen toimintamalli on omaksuttu jo varhain toiminnan yhdeksi tukijalaksi, ja sillä on asteltu vankkaa vaellusta pedagogiikka edellä. Vahva opiskelijakeskeisyys ja opiskelijalähtöisyys teoriaopinnoissa vaikuttaisi näkyneen alusta lähtien myös opetuksen käytännön järjestelyissä. Opetusjärjestelyt ovat olleet joustavia ja opiskelija on voinut edetä opinnoissaan oman henkilökohtaisen opintosuunnitelmansa mukaisesti. Pohjois-Suomen ammatillisen koulutuksen erityistarpeiden huomioon ottaminen on ollut aina keskeistä.

Mapin sisältö loppui vuoteen 1997 ja sen jälkeen on tapahtunut paljon. Olemme nousseet merkittäväksi opetushenkilökunnan täydennyskouluttajaksi ja näyttötutkintomestarikoulutuksen vaikuttajaksi. Henkilökohtaistetun opintoryhmän (HOPE) myötä meistä on tullut osaamisperusteisen toimintamallin edelläkävijöitä ammatillisten opettajien peruskoulutuksessa. Emme siis enää ainoastaan opeta opettajia, me myös ”hopetamme” heitä. Alueellisia opintoryhmiä toimii Kajaanissa, Kemi-Torniossa ja Rovaniemellä. Ammatillisen opettajakorkeakoulun Studio on nostanut koulutusteknologisen kehittämisen aivan uudelle tasolle. Vuosien neuvottelujen jälkeen Opetus- ja kulttuuriministeriö antoi luvan järjestää vuodesta 2013 alkaen vuorovuosittain ammatillista opinto-ohjaajankoulutusta ja erityisopettajankoulutusta. Englanninkielinen opintoryhmä on tehnyt koulutuksestamme aidosti kansainvälistä. Muutakin uutta ja huikeaa kehitystä tapahtuu koko ajan, ja siitä olisi paljon kerrottavaa.

Mappi palauttaa ajatukset kuitenkin perusasioihin. Mappi alleviivaa sen tosiasian, että eipä ole ollut laisinkaan itsestään selvää, että nykyisen kaltainen ammatillinen opettajankoulutus on Suomeen syntynyt. Vielä vähemmän taattua on ollut se, että ammatillista opettajankoulutusta on voitu toteuttaa Oulun seudun ammattikorkeakoulun yhteydessä. Jatkokaan ei ole itsestään selvää. Uusi ammattikorkeakoululaki astuu voimaan 1.1.2014 ja sen mukana kumoutuu ammatillista opettajakorkeakoulua tähän saakka ohjannut lainsäädäntö. Oleelliset asiat kyllä on kirjattu uuteen ammattikorkeakoululakiin, mutta juridisessa mielessä vanhat ammatilliset opettajakorkeakoulut poistuvat kartalta tämän vuoden viimeisenä päivänä ja uudet syntyvät vuoden 2014 alkaessa.

Ohjausta digitaalisessa pusikossa

Vanhoina hyvinä aikoina, jotka tuskin kuitenkaan olivat nykyistä parempia, informaatiota oli rajoitetusti tarjolla ja tieto oli asiantuntijoilla. Ilmoitukset ja tiedotteet sijoiteltiin virastojen, toimistojen ja laitosten ilmoitustauluille. Ilmoitustauluilta löytyi tietoja niin avoimista työpaikoista, kuin oppilaitosten kurssitarjonnastakin. Oli myös oppaita eri tarkoituksiin. Oppaita löytyi virastojen pöydiltä ja kirjastoista, ja saattoi niitä joskus tulla postin mukana aivan kotiovelle saakka. Tämä paperille kirjoitettu informaatio, jota nykyään nimitetään vähän alentavasti printtimediaksi, oli vaikeaselkoista, mutta sitä selvensivät arvokkaat ja etäiseltä vaikuttavat virkailijat.

1970-luvulle tultaessa kiinnitettiin lisääntyvää huomiota kansalaisten opastamiseen. Ensin syntyi neuvonnan käsite ja neuvonnan oppikirjat. Neuvonta tarkoitti suoran ja selkeän vastauksen antamista asiakkaan kysymykseen, mikä se sitten olikaan. Kun maailma monimutkaistui, yksinkertaisilla neuvoilla ei pitkälle päässyt. 1980-luvulta lähtien puhuttiin enenevässä määrin ohjauksesta. Ohjauksen käsite avartui tarkoittamaan asiakkaan auttamista itsenäisten ratkaisujen tekemiseen. 

Nyt ohjauksesta on tullut välttämättömyys ja myös neuvonnan tarve näyttää lisääntyvän alituiseen. Vanhemmat tarvitsevat ohjausta lastensa kasvatukseen. Lapset tarvitsevat ohjausta kirjojen lukemiseen. Ohjausta tarvitaan terveellisiin elämäntapoihin. Opiskelijat eivät valmistu ilman oikeanlaista ohjausta. Valmistuneet eivät työllisty ja ihmiset syrjäytyvät, jos ohjaus puuttuu. Ohjaus on hyväksi havaittu lääke kaikilla elämän eri alueilla. Onko nykyaika tuottanut ohjausyhteiskunnan?

Ei, nykyaika on tainnut tuottaa jatkuvasta ohjauksen puutteesta kärsivän yhteiskunnan. Tämä lienee suurelta osin seurausta digitaalisen informaation tulvasta, joka yltyy koko ajan. Ohjauksen resurssit ja ohjausosaaminen eivät pysy perässä, kun digitaalinen aluskasvillisuus valtaa alaa. Maailma todellakin suhisee ihmisen ympärillä. Sen toteamiseksi ei tarvitse silmää, jolla näkisi megahertsien maailmaan. Älypuhelin riittää mainiosti. Informaatio satakertaistuu, tuhatkertaistuu ja vieläkin enemmän. Ihmisen kyky tajuta ja hahmottaa polkee kiusallisesti paikoillaan. Ihmisen henkilökohtainen käyttöliittymä digitaaliseen tietovuohon – oma järki – tukkeutuu tuon tuosta. Missä viipyvät päivitykset?

Maailman kaikki informaatio on koko ajan tarjolla sille, joka osaa digisuunnistuksen. Aivan liian monelle informaatio kuitenkin muodostaa läpipääsemättömän viidakon. Informaatio on niin pusikoitunutta, että valoa ei näy edes ylhäältä, ja joka suuntaan maailma näyttää aivan samanlaiselta. Kaikki hämärtyy, jopa oma tavoite. Kun ei enää tiedä mihin menisi, on varmaankin viisainta pysyä paikoillaan omassa pesässään ja toivoa, että joku löytää. Kukapa pystyisi enää neuvomaan, mitä valintoja nuoren taikka aikuisen, saatikka eläkeläisen, pitää tehdä tai mikä on järkevää? Mistä löytyisi ohjaaja, joka pystyisi selventämään vaihtoehtojen moninaista olemassaoloa? Pitäisikö ministeriöiden yhteistyönä perustaa kansalaisen ohjauspalvelu?

Tässä on nyt kuvailtu ongelmaa, mutta ratkaisua ei tule mieleen. Se voi kuitenkin löytyä netistä. Joku on varmasti miettinyt tätä ihan samaa asiaa ja päässyt minua pidemmälle. Aloitan Googlesta. Mikähän olisi hyvä hakusana?

Osaamisen jouluinen julistus

Suomen kielen sanahistoriassa osaamisen alkuperäinen merkitys on osuminen. Osaaminen on sitä, että nuoli osuu maaliinsa ja keihäs lävistää karhun sydämen. Osaamista on myös, kun osat sopivat yhteen ja muodostavat kokonaisuuden. Osaaminen on aina ollut ihmisen elämässä tärkeintä, sillä ilman osaamista elämä ei jatku. Elämä on osaamisperustaista.

Osaamisen turvaamiseksi ihminen on kehittänyt kasvatuksen ja koulutuksen, joita on harrastettu hamasta muinaisuudesta saakka. Onko kysymyksessä jonkinlainen epäluottamuslause näitä instituutioita kohtaan, kun nykyisin puhutaan osaamisperustaisuudesta ikään kuin uutena asiana? EU edistää voimallisin keinoin ja hankerahoituksen avulla osaamisperusteista koulutusta Euroopan Unionin alueella. Suomessakin olemme osaamisperustaisuudessa hyvin sisällä. Ammatillisen toisen asteen toimittua edelläkävijänä, ”osaamisjohtoisesta koulutuksen kehittämisestä” on tullut tavoiteltava ihanne ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissakin. Varsinkin ylimmän opetuksen piirissä osaamisperustaista kehittämistä karsastetaan vielä laajalti. Erityisen hankalia asioita ovat AHOTit ja osaamistavoitteiden muotoilut. Moni akateemikko kysyy mielessään ja silloin tällöin ääneenkin, miksi tällaista pelleilyä täytyy tehdä. Ymmärrän kriittistä opettajaa siinä, että tämä voi tuntua epäluottamuslauseelta hänen koulutuksensa korkeaa laatua kohtaan, mutta voin kuitenkin lohduttaa, että tässä ei epäillä yksittäisiä kouluttajia vaan länsimaista koulutusta yleensä, ja aivan syystä. Osaamisperustaisuutta täytyy kehittää, sillä koulutusjärjestelmä on ilmeisesti vähin erin kadottanut kykyään osaamisen luotettavaan tunnistamiseen.

Koulutus, joka ei tunnista osaamista oikein, on korruptoitunutta. Tällä en tarkoita lahjontaa vaan pilaantumista ja epäoleellisen nostamista oleelliseksi. Suurin pilaantumisen syy on oppimisen arvioinnin pinnallistumisessa, mikä on alkanut jo todella kauan aikaa sitten kynä-paperi- muistikokeiden yleistyttyä. Perinteiset kokeet ja tentit ovat olleet surkeita ja sopimattomia oppimisen suuntaajia ja osaamisen mittareita. Ne eivät ole antaneet opiskelijan osaamisesta oikeata kuvaa opiskelijalle itselleen, opettajille, koululle eivätkä työelämällekään. Osaamisperustaisuuden vaatimus tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan mitta on tullut täyteen. Lisääntynyt kustannustietoisuus tukee koulutusajattelun suoristunutta selkää pistimen terävyydellä. Vain sellaisesta koulutuksesta kannattaa maksaa, joka todistetusti edistää osaamista. Osaamisen täytyy olla todellista, ei uskoteltua.

Opiskelu on onnistunutta silloin, kun se johtaa oppimiskokemusten kautta osaamiseen. Osaaminen on käytännön työ- ja arkielämässä tarvittavaa kyvykkyyttä ja ongelmien ratkaisemisessa esille tulevaa tietämistä ja taitamista. Osaamisperustaista opetuksellista osaamista on, että a) opettaja kykenee arvioimaan opiskelijan osaamisen riittävyyden suhteessa vaadittavaan osaamistasoon ja b) opettaja pystyy suuntaamaan järkeviä tukitoimia opiskelijan oppimisen edistämiseksi, jos osaaminen ei ole riittävää. Jos opiskelijan osaaminen kuitenkin jo on vaaditulla tasolla, lisäkoulutus on turhaa ja epäekologista. (A)HOT on yksinkertainen asia, kunhan osaaminen vain osataan tunnistaa.

Osaamisen arvioinnin täytyy osua kohdalleen. Osuminen on mahdollista, kun osaamisen tasot ja kriteerit ovat näkyvillä ja opiskelija itse osoittaa osaamisensa suhteessa kriteereihin. Osuminen on mahdollista, kun tiedetään mihin tähdätään. Myös akateeminen osaaminen voidaan tehdä näkyväksi. Se voidaan näyttää ja osoittaa. Osaajalle tilanne on sama tänään kuin 50 000 vuotta sitten. Osaava osuu oikeaan.

Opetustilanne luontoelämyksenä

Kalareissulla Pohjois-Norjassa havahduin ihmettelemään luontoa ympärilläni. Tuntuu täysin mahdottomalta tehtävältä edes yrittää kuvailla niitä elämyksiä, joita jylhät tunturit ja massiiviset kanjonit, kirkassilmäiset purot ja vihertävän kuulaat järvet auttavat kokemaan. Ja ne naamakalliot!  Vähän väliä ylänköjen ja vuonojen maisemissa osuu eteen kiviseinämiä, joista katsoo toinen toistaan ilmeikkäämpiä silmiä, suita ja jopa kokonaisia päitä. Ilmeet eivät ole koskaan oikein iloisia saati hyväntuulisia. Kivien kasvot ovat ylpeitä, yrmeitä, totisia, arvioivia ja arvokkaita. Joskus kallioseinä huutaa suu avoimena kulkijalle. Suuhun voi kuvitella monenlaisia sanoja.

Niitä maisemia ei väsy katselemaan. Sieltä ei ole kiire lähteä pois, ja sinne mieli halajaa aina vaan ja uudestaan. Mikä huikea elämysympäristö!

Kallioisia kasvoja katsellessani juolahti mieleen hassu kysymys? Mikä ero näissä kokemuksissa on siihen, kun opettaja astelee luokan eteen ja näkee 20 erilaista ilmettä, harvempi hyväntuulinen niistäkään. Eikö ole elämys sekin?

Ajatus on toki täysin höperö, myönnetään, mutta vien sen menneen kesäloman kunniaksi vieläkin pidemmälle. Elämysten kokeminen tapahtuu korvien välissä ja elämyksestä seuraa voimaantumista. Miten paljon energiaa siitä saisikaan, jos opetustilanteen kaikkine ihmeellisyyksineen voisi kokea luontoelämyksenä? Jylhiä vuorenseinämiä, jotka haastavat kiipeilemään. Kohisevia koskia ja vuolaita virtoja, joista täytyy löytää matalampi kohta päästäkseen kahlaamaan toiselle puolelle. Luonnossa seikkaileminen kehittää kaikkia aisteja ja selviytymisen taitoja. Mitä vaikeammista paikoista elämysmatkaaja onnistuu kulkemaan, sitä suurempia haasteita hän on jatkossa valmis ottamaan vastaan.

Opettaminen on seikkailua. Opiskeleminen on seikkailua. Onko siinä juurikaan eroa millaisissa ympäristöissä toimitaan, jos asenne vain on kuin retkeilijällä. Erämaita kulkeva patikoija etsii yhteyttä luontoon. Opettaja etsii yhteyttä opiskelijoiden ajatusmaailmaan. Sehän vasta jännittävää onkin. Vain harvat saavat tehdä sellaista työkseen. Vain harvoja on siunattu luonto-oppaan vakanssilla.

 

 

Opettaja - Johtaja

Suomalainen opetusopin suurmies Mikael Soininen kirjoitti jokseenkin sata vuotta sitten, että kasvatuksen perusteot ovat: opetus, ohjaus ja hallinta. Opettaminen tarkoittaa sisällön välittämistä opiskelijalle. Ohjaaminen tarkoittaa neuvontaa ja opastusta, jotta sisältö ymmärrettäisiin oikein. Hallinta tarkoittaa nykykielelle käännettynä johtamista. Opettaja on opetustyössään ensimmäiseksi johtaja. Ilman johtajuutta opetus enempää kuin neuvontakaan eivät tahdo onnistua.

Soinisen aikoihin johtaminen oli erilaista kuin tänään. Tilanteen hallintaa tavoiteltiin käskyillä ja määräyksillä. Oppilaiden täytyi totella opettajaa, oli tämä sitten millainen tahansa. Vitsa oven päällä ja jalkapuu eteisessä loivat villimpienkin oppilaiden mieleen tervettä kunnioitusta. Tietoisuus oikeasta ja väärästä vahvistui. Ehkäpä viimeinen tunnustus vanhalle johtamisopille oli raapustettu opettajankoulutuslaitoksen saniteettitilojen seinään. Sieltä minä sen nuorena opiskelijana taltioin. ”Tärkeintä on, että pelkäävät.” Muutaman vuoden kuluttua kirjoitus hangattiin pois. Aika oli muuttunut.

Johtamisen opit ja teoriat ovat todellakin tehneet kuperkeikan Soinisen päivistä. Jos ennen uskottiin, että alaisen tehtävä on palvella johtajaa ja esimiestä, niin nykyään opetetaan, että johtajan tehtävä on olla resurssina jokaiselle alaiselleen. Tämän ei tietenkään saa yhtään antaa vähentää johtajan tilanteenhallintaa eikä ohjissa olemista. Yhtälö on yhä niin vaikea, että kirjaston hyllyt notkuvat uuden aallon johtamisoppeja. Joka viikko sähköpostiin tulee joltakin uudelta firmalta ilmoitus jostakin uudesta koulutuksesta. On valmentavaa johtamista, älykästä johtamista, osaamisen johtamista, merkityksen johtamista, uudistumisen johtamista, aitoa johtamista, ihmisten johtamista, itsensä johtamista.

Johtajan täytyy osata motivoida ja kannustaa alaisensa huippusuoritukseen. Tehtaanjohtaja ei ohjelmoi sellukattilaa, alaiset sen tekevät. Alaiset ovat ihmisiä. Heillä on tunteet. Alaiset ovat herkästi reagoivia ja avainhenkilöt ovat korvaamattomia. Heitä pitää kohdella kunnioittavasti ja hellävaroin. Talossa pysymiseksi täytyy keksiä sitouttamiskäytäntöjä.

Tätä kaikkea tapahtuu juuri nyt. Mitä tiukemmat ajat yrityksellä on, sitä ratkaisevampaa johtamisen kulttuuri on. Ympärillämme taitaa olla laman myötä mitä erinomaisin laboratorio johtamisen ilmiöiden havainnointiin.

Opettaja on luokkansa ja opiskelijoidensa johtajana täsmälleen samassa tilanteessa, kuin kuka hyvänsä herkässä markkinatilanteessa tasapainottelevan menestystä janoavan yrityksen johtohenkilö. Opiskelijat ovat ihmisiä, herkästi reagoivia, äänestävät helposti jaloillaan eivätkä tee töitään kunnolla, elleivät tajua miksi pitäisi. Ja kuitenkin juuri opiskelijat, ja vain opiskelijat, tekevät oppimisen tuloksen.

Jotta opettaja voisi toimia oppisisältöjen välittäjänä ja oppimisen ohjaajana, hänen täytyy löytää sellainen johtamisote, jota opiskelijat kunnioittavat. Ja etsivä sen kyllä löytää. Kun johtajuus osuu kohdalleen, tiimi ryhtyy puhaltamaan yhteen hiileen. Syntyy uskoa, innostusta, luovuutta, jaksamista ja uhrautuvuutta. Tehdään huipputulosta ja tulee menestystä. Oppiminen on hauskaa ja mukaansa tempaavaa ja opettamisesta saa energiaa.