Haluanko johdattaa opiskelijoita töihin omalle ammattialalle?

 

On jälleen tullut aika julkaista opintojakson ”Millaista on hyvä opetus ammattikorkeakoulussa” tuotantoa keväältä 2016. Tutkimme kurssin aikana opettajaopiskelijoiden kanssa korkeakoulujen arviointineuvoston palkitsemien ammattikorkeakouluopetuksen laatuyksiköiden opetus- ja opiskelukäytänteitä. Ohessa Johanneksen ja Raisan luovaa pohdintaa aiheesta.

Johannes Nikula

Anton istuu koulun kahvilassa pohtimassa tulevaa kevättä. Pitäisi saada insinööriopinnot pakettiin ja löytää jostakin töitä. Aikaisempina kesinä työnhaku omalta alalta ei ole tuottanut tulosta. Lähimmäksi omaa alaa taisi osua viime kesä, jolloin Anton pääsi pariksi kuukaudeksi ajamaan trukkia läheisen tehtaan varastolle. Minnehän sitä tekisi insinöörityön? Kesken mietiskelyn Anton havahtuu tönäisyyn ”lähdetään tunnille” ohikulkeva luokkakaveri muistuttaa ja lisää vielä ”ei kehtaa myöhästyä uudelta kurssilta”.

Anton hörppää loput kahvit kupista ja kiiruhtaa astianpalautuslinjaston kautta luokkalaisten perään. Uusi kurssi tosiaan, mikähän sen aihe oli? Aihetta muistellessaan Anton saapuu kolmen opiskeluvuoden aikana varsin tutuksi tulleeseen tietokoneluokkaan ja istahtaa vapaalle paikalle eturiviin. Laukku näppäimistön päälle ja pieni takin raotus, mutta pipo saa jäädä päähän. Sitten Anton huomaa videotykin seinälle heijastaman kuvion. Kuviossa kerrotaan opintojakson ydinsisältö ja osaamistavoitteet. Taas yksi täytekurssi, Anton ajattelee. Mitenhän tämänkin pääsisi helpoiten läpi?

Viimeisten luokkalaisten mukana paikalle saapuu nuori mies kauluspaitaan ja pikkutakkiin pukeutuneena. ”Hyvää päivää ja tervetuloa opiskelemaan!” mies tervehtii asetellessaan takkia naulakkoon. Mies kertoo, että hänen nimensä on Joel ja kiertää sen jälkeen kättelemässä jokaisen luokkalaisen erikseen. Anton ottaa pipon päästä ja nousee kättelemään häntä. Kaveri vaikuttaa innostuneelta ja jotenkin epätyypilliseltä opettajalta. Syykin selviää pian, kun Joel kertoo työskentelevänsä päivätyössä insinööritoimistossa.

”Mitä haluatte oppia tällä opintojaksolla?” Joel kysyy. Hetken hiljaisuuden jälkeen Antonin vieressä istuva Niko toteaa ”jotain, josta on oikeasti hyötyä”. Joel istuutuu Antonia lähellä olevan pöydän kulmalle ja esittää uuden kysymyksen ”millaisiin ammatteihin aiotte hakea töihin, kun valmistutte täältä?” Tällä kertaa Anton avaa suunsa ensimmäisenä ja heittää Joelille haasteen ”ei näillä papereilla töihin pääse, onhan tuo jo nähty”. Antonin kommenttia seuraa muita samansuuntaisia puheita ”tämä meidän luokka on tällainen keräilyerä, ei meistä kukaan ole ollut kiinnostunut”, ”ei täällä kolmen ja puolen vuoden aikana ole oppinut muuta, kuin istumaan luennoilla”, ”opettajat ovat kyllä olleet aivan pihalla, joillakin kursseilla on vain tutkittu eri laitevalmistajien nettisivuja”, ”yhdellä kurssilla opettaja väänsi asiat rautalangasta, jos ei ymmärretty. Se oli hyvä kurssi…”

Anton seuraa, kuinka Joel kuuntelee luokkalaisten purkausta rauhassa. ”Kiitos ajatuksistanne”, Joel sanoo viimein ja katkaisee kommenttien vyöryn. Kohta Joel kulkee muutaman askeleen keskemmälle luokkaa ja ehdottaa ääneen ”tehdään tästä kurssista erilainen. Lupaan, että jokainen meistä osaa tämän kurssin jälkeen tehdä pienen suunnittelutyön itsenäisesti”. Muutamat päät nyökyttelevät ja porukka vaikuttaa innostuvan Joelin puheista. Anton ei ole vielä vakuuttunut ja purnaa Joelille ”ei me osata käyttää suunnittelutyökaluja. Kukaan ei ole täällä koulussa opettanut oikeasti suunnittelemaan”. Joel katsoo Antonia silmiin, mutta kohdistaa sanansa koko luokalle ”nyt sitten opetellaan nekin asiat. Autan jokaista saavuttamaan tämän opintojakson osaamistavoitteet. Nämä ovat tärkeitä asioita, joita ilman on vaikea pärjätä työelämässä. Haluattehan te jokainen päästä oman alan töihin?”

Ensimmäisen oppitunnin jälkeen Joel miettii mielessään, että opiskelijat taisivat puhua asioista aivan tosissaan. Muutama luokan opiskelijoista kertoi olevansa jo töissä ja näiden opiskelijoiden kanssa sovittiinkin vaihtoehtoisesta tavasta suorittaa opintojakso osoittamalla omaa osaamistaan. Lopuilla luokan opiskelijoista vaikutti olevan aito hätä ja epätietoisuus omasta tulevaisuudestaan. Viimeisen vuoden insinööriopiskelijoina heillä ei ollut tiedossa, minkä alan ammattilaisiksi he haluavat tai millaisiin työtehtäviin voisivat valmistuttuaan alkaa hakemaan. Joel on asiasta opiskelijoiden kanssa harvinaisen samaa mieltä. Kuka haluaisi ottaa töihin insinöörin, joka ei usko itse omaan osaamiseensa.

Autolla kotiin ajellessaan Joel mietiskelee apeana opiskelijoiden tilannetta. Miten opiskelijoiden kohtaaminen voi ammattikorkeakoulussa olla tällaisella tasolla, eikö kukaan kanna vastuuta opiskelijaryhmästä? Samalla Joel päättää mielessään, että tämän opintojakson aikana opiskelijat tulevat oppimaan taitoja, jotka auttavat heitä työllistymään ja kasvamaan oman alansa asiantuntijoiksi. Hän voi ammattipedagogina ja oman ammattialansa asiantuntijana näyttää esimerkkiä ja todella auttaa opiskelijoita.

Ps. Parhaat tarinat ovat aitoja ja usein totta.

Raisa Aine

Pysähdyin miettimään, mikä pohjimmiltaan on ammattikorkeakoulujen rooli. Kuka loppujen lopuksi on ammattikorkeakoulun asiakas? Ammattikorkeakoulun tehtävä on kasvattaa ja kouluttaa opiskelijoita ammattiin, ja eikö jokaisen opettajan tulisi toimia kuin johdattaen opiskelijoita omalle ammattialalleen.

Kuinka lohduton ajatus on se, miten monet opiskelijat käyvät oppitunneilla vain opintopisteiden vuoksi. Tai vaikka he käyvät oppitunneilla oppimisen vuoksi, oppimista ei tapahdukaan toivotulla tavalla. Miten voi olla mahdollista, että opiskelijoista syntyy niin sanottuja keräilyeriä ja miksi opiskelijat valmistuvat työttömiksi tai ainakin työelämäosaaminen on surullisen heikkoa. Kenen tehtävä on valvoa ja olla opiskelijan apuna? Onko nyt niin, että kukaan ei halua ottaa vastuuta eikä tiedä, mikä on opettajan tehtävä vai eivätkö opettajat vaan jaksa välittää? Mikä ylipäänsä tekee opettajasta pätevän – muodollinen koulutus, pitkä kokemus, työkokemus, persoona?

Edellä kuvattu esimerkki on surullinen. Voisi kuvitella, että opettamisen tapoja ja tyylejä on monia, toiset välittävät, toiset eivät. Yleistäminen voi tässä kohtaa olla vaarallista, mutta moni opettaja saattaa tunnistaa tilanteen. Jotakin tälle asialle kuitenkin täytyisi tehdä.

Jotta asiaan on mahdollista pureutua tarkemmin, tulee miettiä, mikä on ammattikorkeakoulun opetuksen erityisluonne.  Missä on vika, jos osa opiskelijoista ei halua oppia vaan ainoastaan kerätä opintopisteitä? Onko opetus liian teoreettista ammatilliseen koulutukseen ja miksi opetusta järjestetään, jos osaamista ei haluta varmistaa? Tai miten opettaja voi opettaa ammatillisia aineita, jos hänellä ei ole omaa käytännön kokemuspohjaa, tai keinoja yhdistää käytäntö opetukseen? Pahoin pelkään myös, että moni ammattikorkeakoulun opetuksen yksikkö ei niinkään mieti yksittäistä opiskelijaa vaan tulosta. Yksiköiden pitää tehdä tulosta ja raportoida siitä. Tutkinto koostuu palasista ja valmiista tutkinnosta oppilaitokselle maksetaan.  Riittääkö, että oppilaitoksen tulos näyttää raporteissa hyvältä, vai pitäisikö onnistumisten näkyä myös muuten, esimerkiksi opiskelijoiden työllistymisenä?

Osa ammattikorkeakoulujen laatuyksiköistä Suomessa huomioi opiskelijan roolin oppimisprosesseissa ja suunnittelussa hyvin. Opetusmenetelmien uudistustyö on usein hyvällä mallilla, mutta miten varmistetaan uusien opetusmenetelmien siirtyminen käytännön opetustyöhön? Professori Kirsti Lonka sanoi yhdellä luennollaan, että tämä uusien käytänteiden läpivienti on yhtä helppoa kuin hautuumaan siirtäminen. Lyhyen opetusharjoittelun jälkeen uskon tämän myös itse. Monelta uupuu halu aktivoida ja muuttaa opettamisen tapoja. Yllättävän monelta opettajalta puuttuu käytännön kokemusta tai se on vanhentunutta. Opettajille pitäisi mahdollistaa säännöllisin väliajoin mahdollisuus päästä päivittämään työelämän kokemuksensa.

Opiskelijat ovat oleellisin osa oppimisprosessia ja opettajan on hyvä myöntää itselleen, että joskus opiskelija voi kertoa paremman tarinan kokemuksestaan kuin opettaja itse. Opettajien kannattaa hyödyntää opiskelijoiden osaamista ja ennen kaikkea heidän tulee tietää, mitä opiskelijat tarvitsevat eväiksi työelämään.

Toivottavasti me tulevaisuuden opettajat osaamme ottaa huomioon työelämän tarpeet, tuemme jokaista opiskelijaa ja mahdollistamme tehokkaan ja hyvän oppimisen. Ennen kaikkea haluamme huomioida jokaisen oppijan yksilönä ja annamme heille työkalut, joiden avulla työelämäyhteydet rakentuvat. Teoria ja käytäntö on mahdollista yhdistää opetuksessa, kun opettaja osaa olla riittävän käytännönläheinen.

 

Emergentin tuloksen ammatti

Jutellessani opetuksen johtajien kanssa olemme usein päätyneet pohtimaan opetustyön luonnetta. Opettajan työ on jollakin erityisellä tavalla kuormittavaa. Tämän omalaatuisen tuntemuksen voi jokainen opettaja tai kouluttaja kokea työtä tehdessään. Kuormittumisen aiheuttajaa on kuitenkin vaikea määritellä.  Työssä on myös hetkiä, jolloin yhteistyö opiskelijoiden kanssa antaa energiaa ja opettaja kokee virkistyvänsä. Silloin kun kuormittavuus nousee päällimmäiseksi, se ei välttämättä ilmene työuupumuksena vaan monenlaisina toisen tason oireina työyhteisössä.

Voisiko tämä ilmiö johtua siitä, että opettajan työn tulosta ei voi suoraan havaita? Opettajan ammatti on emergentin tuloksen ammatti. Emergenssi on hieno vierasperäinen sana, jolle on vaikea löytää hyvää käännöstä. Tässä yhteydessä tarkoitan kuitenkin sitä, että opettaja ei koskaan näe suoraa yhteyttä omien ponnistelujensa ja opiskelijan oppimistuloksen saati vieläpä koko koulun tuloksellisuuden välillä. Opettaja saa työstään tuloksellisuuden kokemuksia lähinnä opiskelijapalautteen avulla ja opiskelijan onnistuneen kohtaamisen kautta opetustilanteissa.

Tavallisessa työssä työntekijä saa aikaan jotakin ilmeistä tulosta. Kaivinkoneen kuljettaja kaivaa 500 metriä tieojaa. Kirjakauppias myy kirjan. Autonasentaja tekee asiakkaan autoon määräaikaishuollon. Kaikissa tämän kaltaisissa tehtävissä työ itsessään, ja ilman viivettä, antaa työntekijälle kokemuksen onnistumisesta. Työn tulos on ilmeinen myös sivusta seuraajalle ja työnjohdolle.

Opettaja näyttää, kertoo, ryhmäyttää, keskustelee, antaa tehtäviä, vastaa kysymyksiin ja ohjaa. Mikä on tulos?

Jonkin opintojakson läpäisee 20 % tai 95 % opiskelijoista. Koulun valmistuneiden määrä nousee 10 %, pysyy ennallaan tai laskee 10 %. Yksittäinen opettaja ei voi tietää omaa merkitystään koulun parantuneeseen tai heikentyneeseen tulokseen. Siihen ei pysty myöskään oppilaitosjohto. Yhteys ei ole ilmeinen. Opettajan työllä kyllä on merkitystä, mutta se välittyy havaittavaksi tulokseksi monen laadullisen siirtymän kautta ja ilmeisesti hyvin arvaamattomilla tavoilla. Opettajan työn tulos voi ilmetä jonkin opiskelijan kohdalla heti tai vasta vuosien päästä. Tulos voi olla myös laadullisesti huikean jalostunut ja arvoltaan miljardiluokkaa. Opettaja ei vain voi sitä tietää.

Kun työn tulos ei ole ilmeinen, pieni epävarmuus saattaa nakertaa mielen pohjalla. Osaanko opettaa? Ymmärsivätkö opiskelijat? Poljenko paikallani? Onko tästä mitään hyötyä? Kokemus työssä onnistumisesta voi muotoutua hyvin tunnepitoiseksi ja herkäksi asiaksi. Epävarmuus tekee varovaiseksi myös kanssakäymisessä kollegoiden suhteen. Kun etsitään tapoja johtamisen ja esimiestyön keinoin edistää koulun toimintaa ja työyhteisön hyvinvointia, on tässäkin yksi pohdittava asia. Työssä onnistumisen ja työtaidoissa kehittymisen kokemus on opetustyön tekijöille erityisen tärkeää.

Millaista on hyvä opetus ammattikorkeakoulussa?


Keväällä päättyi toteuttamani opintojakso, jolla syvennyttiin pohtimaan millaista on hyvä opetus ammattikorkeakoulussa. Tutkimme kurssin aikana opiskelijoiden kanssa korkeakoulujen arviointineuvoston palkitsemien ammattikorkeakouluopetuksen laatuyksiköiden opetus- ja opiskelukäytänteitä arvellen, että sieltä löytyisi vastauksia. Blogissani vierailee nyt opintojaksolla opiskelijana ollut Pasi Karjalainen kertomassa havainnoistaan.

Anna opiskelijan opiskella – viisaus löytyy opiskelusta, ei opetuksesta


”Ammattikorkeakoulujen koulutuksen laatuyksiköt 2010–2012” -raportissa nousee esiin laadukasta ammattikorkeakoulutusta yhdistävänä tekijänä opiskelijoiden halu opiskella. Laatuyksiköiden opiskelijat ovat motivoituneita tekemiseensä ja he ahkeroivat oppiakseen koko ajan lisää.

Nykyisen käsityksen mukaan oppiminen edellyttää opiskelijan omaa aktiivista toimintaa. Koska oppiminen on oppijan oman oppimisprosessin ja tiedon rakentelun tulosta, ei oppijaa voi missään mielessä pakottaa oppimaan. Pakottamalla voidaan parhaimmillaankin saada aikaan vain lyhytaikaisia tuloksia oppimisen suhteen, mutta oikea syväoppiminen edellyttää oppijan omaehtoista tekemistä. Eli syväoppimisen edellytys on motivoitunut opiskelija.  

Periaatteessa ammattikorkeakouluissa asian pitäisi olla helppo. Tulevat opiskelijat ovat itse halunneet juuri valitsemaansa tutkinto-ohjelmaa opiskelemaan ja nähneet paljon vaivaa läpäistäkseen hakuseulan. He siis aivan varmasti haluavat oppia valitsemaansa alaa ja ovat valmiita tekemään työtä oppimisensa eteen. Kuitenkin valtaosa opiskelijoista kokee opintojensa aikana motivaatio-ongelmia, joskus motivaatio katoaa heti opiskelun varhaisvaiheessa. Se itseä luontaisesti suuresti kiinnostanut ala muuttuukin jostakin syystä pakkopullaksi ja lopulta opiskeluputkesta pyritään vain ulos saamalla tarvittavat suoritusmerkinnät, osaamisesta viis. Miksi? Mitä lääkkeeksi?

Opiskelijajoukon motivoimiseksi riittäisi itse asiassa se, että vältetään motivaation häviäminen. Opiskelumotivaation säilymiseen auttaa parhaiten juuri se sama asia, johon hyvä opiskelumotivaatio itsessään johtaa: annetaan opiskelijoiden itse tehdä, tutkia, opiskella ja prosessoida asioita. Kyseessä on kehä: hyvä motivaatio johtaa aktiiviseen tekemiseen, joka johtaa syvälliseen oppimiseen, joka taas johtaa tietoisuuden kasvuun ja kykyyn kyseenalaistaa aikaisempaa, uusien ristiriitaisuuksien havaitsemiseen jne. Tämä puolestaan motivoi edelleen innokkaaseen opiskeluun. Valitettavasti sama kehä toimii myös toiseen suuntaan: vaimentamalla opiskelijan aktiivinen oma toiminta ja aloitteisuus, motivaatio hiljalleen hiipuu. Oppimisesta tulee pintaoppimista, jolloin ei synny uutta syvällistä tietoutta, joka mahdollistaisi olemassa olevan kyseenalaistamista tai mitenkään muutoinkaan aktivoisi edelleen etsimään uutta tietoa. 

Opiskelu ja opetus on rakennettu usein opettajan näkökulmasta. Koska opettaja tuntee asiat ja asiakokonaisuuden, hän osaa määrittää keskeiset opiskeltavat asiat. Opettajalla on myös ajatus, kuinka asiat oikein ja tehokkaasti opetetaan sekä suuri kiusaus toteuttaa opetuksensa tämän mukaan. Valitettavasti se ei vain ole sama asia kuin se, kuinka tehokkaasti ne myös opitaan. Eri oppijat myös oppivat parhaiten erilaisilla tavoilla.  Opetuksen perustana oleva ajatusmalli pitäisikin saada muutettua: siitä, mitä ja miten opetetaan siihen, mitä ja miten opitaan.

Pasi Karjalainen

DI, AmO

Opettajaa aina tarvitaan

Ilmeisesti alamme näinä aikoina olla oikean tulevaisuuden kynnyksellä. Sen tulevaisuuden, jota on ennustettu aina Jules Vernen ajoista lähtien. Siihen kuuluvat robotit, lentävät autot, avaruusmatkailu ja paljon muuta – mm. monien ammattien muuttuminen ja katoaminen.

Kuinka käy opettajan ammatin? Voisiko kone korvata opettajan? Tätä visiota ei kannata ottaa niin kirjaimellisesti, että kuvittelisi jonkin suurin piirtein ihmisen näköisen paristoilla toimivan robotin köpöttelevän opiskelijoiden edessä luennointitehtävissä. Puhutaan luentokoneen sijaan hakukoneesta. Kuinka suurelta osin hakukone on jo nyt korvannut opettajan? Eikö googlesta ole tullut jokaiselle tärkeä tiedollinen avustaja – kaikkein lähin omaopettaja? Googlelta on helppo kysyä eikä tyhmiä kysymyksiä ole olemassa.

Entäpä omatekoisten (opetus)videoiden keidas: YouTube?  Ei liene aivan liioiteltua väittää, että YouTubesta on kehittynyt maailman ammatillisen opiskelun keskus. Sieltä löytää havainnollista opastusta aiheeseen kuin aiheeseen, alalta kuin alalta, näkökulmasta jos toisesta. Jokaiseen tarpeeseen löytyy kiinnostava opetus ja opettaja.

Nyt alkaakin näyttää siltä, että tulevaisuus on jo nykypäivää, ja nimenomaan opettajan ammatti – juurikin se – olisi erittäin vakavasti uhattuna.

No ei sentään.

Uhattuna ei ole opettajan ammatti vaan tietynlainen mielikuva opettajasta. Vanhan ajan tietoa jakavaa opettajaa ei enää tarvita samalla tavoin kuin aiemmin. Voi sen niinkin muotoilla, että sellaisella opettajalla jonka Google ja YouTube voi korvata ei ole enää pedagogista arvoa opiskelijoiden silmissä. Löytyisikö pysyväisesti tarpeellinen opettaja seuraavasta yhtälöstä?

Op-(Gle+Ytb)=OT

 

Op=Opettajan potentiaali

Gle =Google tai vielä parempi hakukone

Ytb =YouTube ja kaikki muu avoin tai hankittavissa oleva videomateriaali

OT =Tarpeellinen opettaja

 

Mitä erotukseksi jää? Opettajaa tarvitaan välittämään opiskelijasta, opiskelijan oppimisesta ja osaamisesta. Opettajaa tarvitaan ohjaamaan, selventämään, väittelemään, arvioimaan, antamaan palautetta ja arvostamaan. Opettajaa tarvitaan valmentamaan hyvää vieläkin paremmaksi. Opettajaa tarvitaan tueksi heikkona hetkenä, motivoimaan, valamaan uskoa ja olemaan läsnä. Opettajaa tarvitaan osaamisen esimerkiksi ja samaistumisen kohteeksi. Opettajaa tarvitaan tekemään monimutkainen kokonaisuus ymmärrettäväksi. Yhteistyössä toisten opettajien kanssa häntä tarvitaan tutkinnon pedagogisen arkkitehtuurin kehittäjäksi. Opettajaa tarvitaan työn taitajaksi, yrittäjyyden tuntijaksi ja paremman työelämän kehittäjäksi. Paljon muitakin tehtäviä riittää. Mitä tehtäviä sinun mielestäsi pitäisi vielä mainita?

Voit jatkaa pysyväisesti tarpeellisen opettajan osaamisalueiden pohdintaa vaikka kommenttiruudussa.

Opiskelijan monimuotoinen kohtaaminen

Tämän otsikon pohdiskelu tuli mieleeni, kun Oulun ammattikorkeakoulu on nyt voimakkaasti edistämässä monimuoto-opetusta. 1990-luvun puolivälissä olin mukana monimuotokoulutuksen ensimmäisessä aallossa pohtimassa asiaa silloisten korkeakouluopettajien kanssa. Artikkeleita ja kirjoja kirjoitettiin. Vaikka koulutusteknologiset välineet ovat tällä välin merkittävästi kehittyneet, on monimuotoistamisen idea yhä ennallaan. Wikipediasta, jota ei silloin vielä ollut olemassa, löytyvään monimuoto-opetuksen määrittelyyn en keksi mitään muuta lisättävää kuin työelämässä tapahtuvan oppimisen:Monimuoto-opetus tarkoittaa opetusta, jossa opetus tapahtuu osittain kasvokkain ja osittain etäopetuksen keinoin. Monimuoto-opetus voi sisältää lähiopetusta, etäopetusta sekä itsenäistä opiskelua. Monimuoto-opetuksessa opetuksessa pyritään monimuotoisuuteen, esimerkiksi opetus voi olla myös luokka-, verkko-, luento-, ryhmä-, lähi- sekä etäopetusta. Monimuoto-opetuksessa lähiopetus voi muuttua ensisijaisesti tarkastuspisteiksi tai tiedotus-, kysely- ja palautetilaisuuksiksi. Nykyisin myös lähiopetustilaisuudet voidaan järjestää videoneuvotteluina, jos oppijat ovat eri paikkakunnilla.” (Wikipedia.)

Asian ydin ei kuitenkaan liene määritelmissä, vaan perusteluissa. Pedagogina olen itse aina ensisijaisesti kiinnostunut oppimiseen liittyvistä perusteluista. Pedagogisia virhepäätelmiä on olemassa runsain määrin. Suurin kaikista lienee se, että opetuksesta seuraa oppiminen. Tosiasiassahan opetuksesta varmuudella seuraa ainoastaan toteutunut opetus. Jos opetus on hyvää, se voi auttaa opiskelijaa oppimaan, mutta oppiminen seuraa lopulta aina kuitenkin vain siitä, mitä oppimistekoja opiskelija itse tekee oppiakseen. Jos kuvitellaan, että tietynlaisen opetuksen olemassaolo johtaisi varmasti oppimiseen, kuvitelma on väärä. Yhtälailla on väärin ajatella, että opettajan mieltymyksillä olisi enemmälti yhteyttä opetusmenetelmän tehoon oppimisen edistäjänä. Vaikka yksi opettaja pitäisi luennoinnista, toinen nauttisi ongelmakeskeisestä opettamisesta ja kolmas haluaisi tavata opiskelijat vain verkon välityksellä, mikään näistä mieltymyksistä ei varmistaisi oppimistuloksia. Ylipäänsäkään opettajan ei kannata uskoa minkään opetusmenetelmän tai opetustavan ylivertaisuuteen vaan ainoastaan erilaisten työtapojen yhteensopivuuteen opiskelijan opiskelukäytänteiden kanssa.

Salaisuus piilee opiskelijan kohtaamisessa ja oppimisen ohjaamisessa. Opetuksella on paljon voimaa, kun se on suunniteltu opiskelijaa varten ja toteutettu opiskelijan ehdoilla.  Opetuksen joustavuuden lisäämistä ja monimuotototeutusta tarvitaan juuri tähän. Jokainen opiskelija työskentelee elämäntilanteensa rajoissa ja oppii oman strategiansa ja erityispiirteidensä mukaisesti (M.O.T.). Jos opiskelija kohdataan yksilönä, edellytys oppimiselle on parhain mahdollinen. Opetusmenetelmät ovat opiskelijan kohtaamisen ja oppimisen ohjaamisen työkaluja. Esimerkiksi suurille ryhmille toteutettu luokkahuoneluento on toisenlainen yksilön kohtaamisen foorumi, kuin jokin sähköinen oppimisympäristö. Sosiaalisessa mediassa yksi viesti voi sekunnissa liikuttaa miljoonia, välittää kokemuksia, opetuksia, tunteita, ajatuksia ja ideoita – ja samalla se voi tuntua hyvin henkilökohtaiselta ja toimintaan velvoittavalta. Mikä mahdollisuus opetuksen kehittämiseen tällä alueella piileekään!

Vakuuttava tutkimusevidenssi kertoo, että hyvän oppimisen todennäköisyys on suurimmillaan silloin kun opiskelijaan kohdistetaan korkeat mutta selkeästi muotoillut odotukset, ohjauksellinen yhteys opettajaan on hyvä ja pidäkkeetön, opiskelija saa edistymisestään nopean jatkuvan palautteen ja opiskelijalla on riittävästi aikaa oppimiseen.  Kun nämä vaatimukset toteutuvat opiskelijan monimuotoisen kohtaamisen viitekehyksessä, opetus voi palvella yhtä aikaa monia erilaisia opiskelijoita ja yhtä opiskelijaa monella eri tavalla.