The Finnish sustainability approach put to the test in The Netherlands

Two Dutch lecturers from Van Hall Larenstein UAS attended a Sustainable Teacher Exchange week in Oulu UAS last October. Looking back on this visit after a while is a nice opportunity to reflect on our own school situation in The Netherlands. In Oulu we saw a dedicated sustainability team that took really good care of the environmental aspects of the institute. What struck me most was the philosophy of getting results in a well planned but relaxed way. This step by step approach seemed to have a lot of support from all levels in the organisation. This work was crowned by the WWF certificate at the entrance and the little friendly dog symbol that smiled to me from many places in the building.

This makes me jealous! I also want to have a certificate in my institute and a nice cartoon figure. I have been pulling at many strings in my school to get our environmental care in order, but we never reached the Oulu state of a real certificate in the doorway. Thanks for this example!

Partly by frustration on the slow environmental progress in our institute (still no separate waste disposal system) I focused myself more and more on the curriculum development and on regional cooperation:

  • In the curriculum we decided to concentrate sustainability lessons in one period per year. Special focus was given by colleague Glibert Leistra on the philosophy of ethics and on dealing with sustainability dilemmas in the classroom. This proved to be a good decision and he trained the staff in bringing dilemma's to the classroom with the Socratic discussion method. Students examine a case now by asking real good questions to each other and exploring the ethical standpoints in these discussions. In the end they make a decision and this helps them to unwind the many opinions that can blur your view. 
  • In regional cooperation we invested in the building of a network of government (local municipalities of Rheden and Arnhem), entrepreneurs, NGO's, natural and cultural resource management organisations, schools and citizens-organisations. In this network with the name Groene Vallei Veluwezoom (Green Valley Veluwezoom) our school provides students for a lot of practical research questions. Several teachers are involved in green projects with a direct connection with citizen participation. After a few years of experimenting, we can now harvest some good practices. One recent example is a local citizens initiative to restore a derelict commercial apple orchard with high grown apple trees for adoption at 35€ per tree per year. This initiative is now expanding to a wider movement of "greening the whole neighbourhood".  Our students cooperate for real with the municipality staff in the participation process and the results are very promising. But the question in this BLOG is: Does it really promote sustainable development within our network? I vote for a Yes, because we are all working towards a common goal in small and relaxed but steady steps (The Finnish approach!) Every partner is contributing according to his abilities and special skills. Our school brings in knowledge on landscape architecture and the environment; it facilitates the citizen participation and provides the vision of young people. This last factor is more and more appreciated, because many planning projects are driven by the older generations. So in regional cooperation our school is promoting the People and Planet -side of the puzzle. The Profitability/Profit-side is the difficult one these days. But we discovered that there is always money for a good idea. As long as the initiative is visionary and imaginable for the stakeholders and as long as it promotes real citizen involvement, than there is a really good chance for success. So do it as the Oulu Fins: relaxed but steady and determined!

Daan van der Linde (Rural Development lecturer) daan.vanderlinde@wur.nl and Gilbert Leistra (Nature Conservation lecturer) gilbert.leistra@wur.nl

Van Hall Larenstein UAS, Larensteinselaan 26a, 6882 CT Velp, The Netherlands. www.vanhall-larenstein.com

Lue lisää

Sirpa Pietikäinen kävi kylässä

Kun kuulin ensimmäisen kerran, että saamme vierailevaksi luennoitsijaksi Sirpa Pietikäisen, arvelin että jotain mielenkiintoista on luvassa.  Sirpan vierailun mahdollisti oppisopimuskoulutuskokeilu - Biotaloudesta bisnestä. Tämän kaltainen kokeilu on ensimmäinen laatuaan Oamkissa, ja se toteutettiin yhteistyössä Hämeen ammattikorkeakoulun kanssa. Toki Sirpa ei ollut Oulussa fyysisesti, vaan homma hoidettiin etäyhteyden avulla. Sirpa istui Brysselissä, ja opiskelijat innokkaina Oulussa ja Hämeenlinnassa. Tällaiset uudenlaiset mahdollisuudet hoitaa kokouksia ja luennointia ovat tervetullut vaihtoehto sekä yksilön että ympäristön kannalta.

Mitä se biotalous muuten on? Sitra on määritellyt sen seuraavasti: ”Biotaloudella tarkoitetaan kaikkea sellaista tuotantoa, jossa hyödynnetään luonnosta saatavaa yhteyttämisen seurauksena uusiutuvaa materiaalia. Biotalous voidaan nähdä myös strategiana, jonka avulla yhteiskunta taistelee päivänpolttavia ongelmia vastaan. Tällaisia haasteita ovat esimerkiksi ilmastonmuutos, lisääntyvä kilpailu luonnonvaroista sekä maaseudun ja alueiden kehittäminen.” Tähän asiaan europarlamentaarikolla oli mielenkiintoinen näkemys. Sirpan mielestä ihmiset ovat tällä hetkellä kuin ebola –virus luonnon ekosysteemissä aiheuttaen pääasiassa vain vahinkoa. Sen sijaan yhteiselo edellyttäisi vähintään herpes-viruksen kaltaista yhteistoimintamallia, jolloin luonto sentään pystyisi sietämään meitä. Kaikkein parasta olisi, kun ihmiset olisivat luonnolle kuin maitohappobakteerit ovat meille ihmisille eli hyödyllisiä ja symbioottisia. Tämä juuri on biotalouden sydänidea!

Yksi minulle mieleenpainuvimmista asioista Sirpan esityksessä oli hänen lanseerauksena ”riisi on rikos”. Tällä hän tarkoitti sitä, että kiinalaiset ovat hankkineet suuria maa-alueita Afrikasta käyttäen sitä riisintuotantoon ja kuluttaen samalla alueen niukkoja vesivaroja liian tehokkaasti hyväkseen. Afrikasta riisi raahataan Kiinaan jatkokäsittelyyn ja sieltä Euroopan markkinoille (myös Suomeen) myytäväksi muutaman kymmenen sentin kilohintaan. Kukin voi miettiä mielessään, että onko näin tuotettu riisi kestävän kehityksen mukaista ruokaa. Mistähän muuten johtuu, että kiinalaiset ja intialaiset ovat hankkineet valtavia maa-alueita Afrikasta?

Näin mielenkiintoisiin asioihin voi törmätä luonnonvara-alan yksikön koulutustarjonnassa!

 

Kestävin terveisin

Antti Hirvonen
Lehtori
Oulun seudun ammattikorkeakoulu, Luonnonvara-alan yksikkö

Rohkeutta olla Reilu amk?

Terveiset Tampereen yliopistossa 25.10.2012 järjestetystä ”Globaalia vastuuta reilun kaupan keinoin” -seminaarista. Tampereen yo ja kaupunki ovat olleet eturintamassa sitoutuessaan Reiluun kauppaan. Arvonimi myönnetään vuodeksi kerrallaan, ja näytöt jatkuvan parantamisen toimenpiteistä ovat edellytys arvonimen uusimiseksi. Diak on toinen Reilun kaupan korkeakoulu -arvonimen saanut Suomessa.

Odotin seminaarista paljon, sillä usein keskustelu reilusta kaupasta kulminoituu proosallisesti kahviin.  Erityisesti toivoin kuulevani konkreettisia perusteita sitoutua Reiluun kauppaan. Vararehtori Harri Melin korosti avauspuheenvuorossaan, että Tampereen yliopistossa reilu kauppa on vahvasti kytköksissä kansainvälistymiseen. Arvonimen myötä useita englanninkielisiä maisteriohjelmia on käynnistetty, ja parhaillaan etsitään kumppania kehittyvien talouksien maista. Tampereen kaupungin hankintapäällikkö Sami Tapanaisen mukaan arvonimi on mahdollistanut hankintojen kilpailuttamisen reilun kaupan hengessä. Kestävien hankintojen toteuttamiseksi on laadittu ohjelista, ja vastaavanlaista ohjeistusta muotoillaan parhaillaan sosiaalisten kriteerien käytölle. Tarjouspyynnöt sisältävät ns. auditointi-pykälän, joka mahdollistaa kaupungille asioiden tarkistamisen tarvittaessa.

Kriittisimmän arvion reilun kaupan vastuusta maailmantaloudessa esitti professori Teivo Teivainen Helsingin yliopistosta. Hän korosti, ettei Fair Trade Organisationin (FTO) luoma järjestelmä ole aukoton, mutta yksi parhaimmista tavoista organisaatiolle osoittaa vastuullisuuttaan. Seminaarin lopuksi luomupuuvillanviljelijä Gulsun Joldosheva ja maatalousosuuskunnan johtaja Akybay Sooronbayev Kirgisiasta jakoivat kokemuksiaan Reilun kaupan puuvillan tuottajina. Kohtaaminen oli mieleenpainuva. Oli ilmeistä, että alueen luomuviljelijät ovat olleet tyytyväisiä sopimukseen. ”Da!” ja nauru kysymykseen vastattaessa kertoivat kaiken oleellisen. Ympäristö- ja terveysvaikutukset luomuviljelyyn siirryttäessä ovat olleet positiivisia: maaperä, vesi ja ilma ovat puhdistuneet, mikä on vaikuttanut myös viljelijöiden terveyteen. Takuuhinta tarjoaa 20%:a maailmanmarkkinoita paremman hinnan.

Reilu kauppa on enemmän kuin kahvin juontia hyvällä omallatunnolla. FTO:n järjestelmä ei koko maailmaa pelasta, mutta torjuu epätasa-arvoa ja on vaihtoehto epädemokraattiselle säätelylle, kuten professori Teivainen totesi. Professori Niklas Bruun Helsingin yliopistosta peräänkuuluttikin organisaatioilta rohkeutta edistää reilun kaupan arvoja, mihin lainsäädäntö kyllä sopeutuu, vaikkakin laahaa jäljessä. Tampereen edustajat näkivät arvonimen avaavan toimijalle uusia mahdollisuuksia.

Vaikuttaa siltä, että Reilu kauppa onkin aitoa vastuullisuutta, rohkeita arjen tekoja. Löytyisikö Oulun kaupungilta, yliopistolta ja ammattikorkeakoululta rohkeutta rakentaa yhdessä reilumpaa yhteiskuntaa ja hakea työlleen kansainvälistä tunnustusta?

 

Outi Virkkula
Kestävän kehityksen painoalakoordinaattori
Oulun seudun ammattikorkeakoulu

Valoa alkutalven taipaleille

Valoa alkutalven taipaleille

Lomailimme. Lomaviikolla kotona tuli nautiskeltua teekupposen kera takkatulen ääressä, ja oli onneksi aikaa lämmittää kerrankin kunnolla omaa vanhaa puutaloa, puulämmityksellä kun toimii. Ihanaa oli pimeällä sytytellä pihavalot ja ihastella, kuinka kauniilta alkutalven pihamaisema näyttää.

Tänään aamulla oli edessä paluu arkeen, ja iloisena vasta tulleen lumen saattelemana starttasinkin autoni reilun kolmenkymmenen kilometrin työmatkalle. Töihin saapuessa napsuttelin valoja päälle koko matkan omaan toimistoon mennessä, käynnistin tietokoneen ja istuin työtuoliini, pipo edelleen tiukasti päässä. Käynnistin tietokoneen, laitoin työpuhelimen laturiin, ja aloin vastaamaan loman aikana tulleisiin sähköposteihin ja tekstiviesteihin.

Kahvitaukoon mennessä havahduin ajattelemaan omia käyttäytymismallejani kestävän kehityksen suhteen, juurikin siksi, että varpaani olivat jäässä, ja pipo edelleen tiukasti päässä. Talonmies oli loman ajaksi siis pienentänyt lämpöjä toimistolla. Vai oliko? Kahvitauolla keskustelimme aiheesta, ja totesimme, että eipä ole loman aikana olleet tietokoneet, kopiokone ja muut koneet päällä. Eivätkä lamput, jotka nekin osaltaan hieman lämmittävät vanhaa puutaloa, jossa toimistomme sijaitsee.

Teemme päivittäin omia pieniä päätöksiä omaan kulutukseemme liittyen. Joka päivä voisimme pysähtyä miettimään, onko kaikki ihan tarpeellista? Nykypäivänä elämme paljon teknologian varassa, mutta onko esimerkiksi pakko käyttää montaa laitetta yhtäaikaisesti? Voimmeko säästää ekologisesti, pitäen itsestämme samalla huolta? Toisin sanoen, kuinka paljon sinä voit vähentää kulutustasi, ilman, että se vaikuttaa oikeasti omaan hyvinvointiisi? Veikkaan, että aika paljon.

Jos olisin muistanut laittaa vanhan dieselautoni lämpiämään aamulla, tai vaikka ajastimella edellisenä päivänä, olisin saattanut jokusen litran dieseliäkin säästää tuolla reissulla ja lisätä auton elinkaareen pari kilometriä. Oliko minun pakko kotona lämmittää taloa yli 20 °C koko lomaviikon ajan? Olisin varmaan voinut säästää jopa kuution polttopuuta, ja se on paljon se!

Aurinkoisia alkutalven päiviä toivottaa,

 

Reetta Olkinuora

Koulutusuunnittelija

Ruukin maaseutuopisto

Virrassa

Työnnän vanhan soutuveneeni säännöstelyn syövyttävän vaikutuksen suojaksi kivetystä kotirannastani joen haltuun ja selviän ongelmitta istumaan penkilleni. Se on aina vähän onnessa, kivetty ranta ei ole niitä helpoimpia. Melon hitaasti ylävirtaan, kohti kirkon kupeessa olevaa koskea. Sitä lähestyessäni veden kohina voimistuu, ja peittää lopulta alleen kaupungin liikenteen äänet, mitä nyt ambulanssin kaukainen huuto mittailee vielä joen voimaa. Se on kuitenkin tuomittu häviämään. Ja pian olen osa jokea, kuin irti kaikesta muusta. Allani ja ympärilläni on joki, ja sen äänet ja tuoksut täyttävät kaiken tyhjän tilan.

Joen pinnalla olen kuin pohjalla, Ylivieskan kerrostalotkin katoavat jokitörmien suojiin. Mutta kirkon torni kipuaa sinnikkäästi näkyville, kuin jotakin kohti, jotakin tavoitellen. Vilkaisen vaistomaisesti ylös, mutta en näe siellä mitään muuta kuin naakkaparven levottoman singahtelun. Huomaan, että joku vilkuttaa minulle joen ylittävältä Helaalan sillalta. Hän näyttää huutavan jotakin, mutta sanat jäävät matkalle. En näe, tulisiko minun tuntea hänet. Heilutan hänelle takaisin.

Saaren kupeessa kurkkaan uudelleen ylemmäksi, tällä kertaa saaren pajupensaiden ja leppien lehvästöön. Pusikko on harmaan savinen vielä liki pari metriä pääni yläpuolella, oksissa roikkuu muovinpalasia, kertakäyttöpakkauksia, narunpätkiä, järviruokojen ja muiden kasvien kuolleita jäänteitä. Tuolla jossain, yläpuolellani, vesi raivosi vielä pari viikkoa sitten kesätulvan näyttäessä voimiaan. Tunnen itseni entistäkin pienemmäksi, mutta samalla koen jonkinlaista mielihyvää siitä, että on olemassa asioita, joille ei tarvitse voida mitään. Vai tarvitseeko?

Ajatukset valuvat silti päässäni siinä missä joki virtaa. Tuntuu turhalta taistella vesistä pois ravinteiden milligrammoja kun sitten iskeekin tulva, joka huuhtoo mennessään satoja ja tuhansia kiloja fosforia ja typpeä? Mutta tuntuu lohduttavalta ajatella, miten nopeasti vesi joessa vaihtuukaan. Pitäisi siis löytää yläjuoksulta sellainen suurensuuri hana, josta voisi loputtomasti liruttaa jokeen putipuhdasta vettä. Lähtisinkö sitä etsimään?

Veneeni telakoituu kosken alapuoliseen akanvirtaan, pysyen liki paikoillaan, mitä nyt hetkittäin tuulen henki sitä hivenen pyöräyttää. Mutta jo parin metrin päässä kosken virta imisi minut mukaansa, kohti merta. Rantapolulla nuori pari on kävelyllä itkevän lapsensa kanssa. Koski nauraa itkun ilmeille iloisen solinan. Kosken kohdalla äiti näyttää osoittavan lapselle jotakin joesta. Lapsi nauliintuu niille sijoilleen ja jää tuijottamaan joelle. Hieman myöhemmin näen, miten vanhemmat yrittävät houkutella lapsensa uudelleen liikkeelle. Kiukku on vaihtanut puolta, mutta se ei vaikuta joen iloon.

Näen myös mustiin pukeutuneen vanhan mummon astelevan kirkon kupeesta hautausmaalta kohti jokitörmää. Lähempänä jokea hän astuukin yllättäen auringonvaloon. Ja minä huomaan erehtyneeni: Ei hän niin vanha olekaan, ja sitä paitsi hänellä näyttäisi olevan värikäs kukkaleninki päällään. Hänen vilkutuksensa on iloinen, kävelykepillä kepeästi tehty. Omani on liikuttunut.

Heitän uistimen virtaan, ja näen, kuinka vieheen lippa pyörii ja välkkyy taistellessaan veden voimaa vastaan. Pajupusikon savisuus ja oksissa roikkuvat jätteet häiritsevät silti tunnelmaa. Käännän vanhaa hattureuhkaani siten, että häiriö rajautuu pois näkökentästäni. Mietin, millä keinolla voisin saada jokaisen kaupunkilaisen hetkeksi tänne joen kuohujen keskelle, kokemaan virran itse.

Minä voisin olla vaikka kaupunginsoutaja. Ensi kesänä.

Tapio Koistinaho, ympäristösihteeri
Ylivieskan kaupunki