Kesähaaveita komerosta

Kaapin ovi aukeaa. Pimeyden halkaisee kaistale valoa, ja sydämeni jyskyttää: joko nyt?
Onko nyt minun vuoroni?

Ei vieläkään. Taas ne lähtivät ulos, rikkalapio ja harja. Miksi aina ne? Joka viikko ne pääsevät, yhä uudelleen ja uudelleen. Tulevat takaisin kertoilemaan juttuja muista huoneista. Ihan keittiöstäkin asti. Tietäisivät vain!

Muutkin kaapinpohjalaiset pääsevät ulos epäilyttävän usein. Sangot, vadit ja työkalupakki ovat pihalla yhtenään. Jopa silitysrauta ja keltaiset kumihanskat käyvät ulkona useammin kuin minä! Ne hanskat, muuten. Ne vasta ovatkin kovat leuhkimaan menoillaan. Kehuvat käyvänsä uimassa. Luulevat, ettei kukaan muka tiedä, mikä niiden uima-allas on. Lattiakaivoksi sitä muut kutsuvat. Mutta sitä kai se teettää, kirkasvärisyys. Tyhjäpäisyyttä.

Minä olen yleensä hiljaa. Odotan vuoroani, sillä se tulee kyllä. Usein kuluu viikkoja, jopa kuukausia, että saan ainoastaan katsella valokaistaletta ja sen mukana lähteviä ja tulevia asuintovereitani. Kuuntelen kulkemisen ääniä. Asunnon ulko-ovi on aivan kaapinoven vieressä. Paikaltani kuulee aina, kun ovesta kuljetaan. Kuulen avaimen kääntymisen lukossa, kenkien riisumisen äänen ja loittonevat askeleet. Taaskaan ei ollut minun päiväni.

Olen oppinut tuntemaan juuri ne tietynlaiset askeleet, jotka ennustavat odotukseni palkitsemista: kiireinen rytmi, joskus jopa juoksua. Auki jäävä asunnon ovi ja usein asunnon asukkaan ääni, joka selittää puhelimeen innostuneena. Tavaroiden keräilyn ääniä, ja lopultakin! Vihdoin viimein minut temmataan hyllyltäni! Pari painallusta ilmanpaineen tarkistamiseksi, toteamus siitä että olen kunnossa ja lähtö! Kauemmas kuin muut koskaan. Vapaampana kuin kukaan. Mukana! Osallisena! Ilman minua ne eivät tekisi mitään.

Usein saan odottaa paikoillani vielä automatkan ajan, mutta sitten koittaa se hetki, jota kannattaa odottaa. Sen takia kannattaa olla hiljaa hyllyllään ja antaa keltaisten kumihanskojen kertoa uimareissuistaan.

Onnea on makoilla rannalla lämpimänä päivänä! Ja rikkalapio kehuskelee pölyisellä keittiönlattialla.

 
Kun lopulta olen päässyt ulos, minua ei pitele mikään. Kun minut otetaan mukaan, olen mukana joka solullani. Kuvitelkaa sitä vapautta, minkä kokee singahtaessaan taivaan sineen!
 
 
Väsymyksen iskiessä lepäily rantakaislikossa kesäauringon paahteessa saa pimeät, kaapissa vietetyt talvipäivät unohtumaan. Tällaisten päivien voimin olen jaksanut jo useamman talven. Pahimpima päivinä vain suljen korvani alati lörpöttävien asuintoverieni puheilta ja palaan muistoissani kesään. Muistelen jokaista onnistunutta lentoa, kastautumista rantaveteen, hiekan karkeutta pinnassani, aaltojen kohinaa ja ihmisolentojen naurua. Palautan mieleeni iloiset ilmeet ja lämpimät kädet, jotka saattelevat minut lentoon. Sieluni silmin näen laskevan auringon värjäävän rantahietikon ja häikäisevän pelaajieni silmät. Lopulta kylmyys ja hämärä pakottavat innostuneimmatkin vetämään kengät jalkaansa ja lähtemään kohti asuinpaikkojaan. Silloin lähden minäkin. Kun minut taas päivän päätteeksi suljetaan kaappiin, en voi muuta kuin toivoa, ettei juuri tämä kerta olisi ollut se kesän viimeinen.
 
~Lentopallo siivouskomeron alimmalta hyllyltä

Särö peilissä

Olen pitkä, hoikka ja elegantti. Jostain syystä minut kuitenkin kiinnitettiin alunperin oven taakse miltei näkymättömiin. Kun pitkän huomaamattoman kauden jälkeen vaihdoin osoitetta, ja minut asetettiinkin yhtäkkiä aitiopaikalle eteiseen, valmistauduin muutoksiin.

Aluksi yöt uudessa asunnossa tuntuivatkin eksoottisilta. Pieni, karvainen asuintoverini kulki öisin ympäriinsä ja piti kovaa meteliä. Silloin tällöin se tuijotti minua istuen paikoillaan, välillä ehkä hieman keinuen. En ymmärtänyt tuijotuksen tarkoitusta. Enkä kyllä yöllisten ujellustenkaan.

Öistä tuli kuitenkin ajan kanssa rutiinia. Niin kuin myös ohitseni kulkevan ja kummallisia kuvia ottavan isomman asujan toimista.

Minua ei jostain syystä koskaan kiinnitetty kunnolla, vaan seisoin lattialla seinään nojaten. Niinpä kerran kaaduin eteisen matolle, ja minusta lohkesi irti muutama palanen. Sain tuon onnettomuuden jälkeen kuitenkin jatkaa eloani vanhaan tapaan.

Olinkin jokseenkin tyytyväinen tähän elämääni. Ainakin se oli mielenkiintoisempaa kuin oven takana piilossa viettämäni kuukaudet.

Sitten eräänä päivänä, jo kuukausia myöhemmin, viereeni ilmestyi uudempi, pienempi ja vielä paketoitu versio minusta. Aavistan, että minut aiotaan korvata pian. Nyt tulevaisuus tuntuu pelottavalta.

- Huolestunut peili

Hirmuinen nälkä

 
 
"Kirottua! Taaskin jäin jumiin”, manasin mielessäni. Yritin jo viidettä kertaa kiivetä hellan helmaa pitkin ylöspäin. Sieltä minun olisi hyvä toteuttaa suunnitelmani.
 
Se pienempi niistä, lyhyenläntä tyttö, tuli taas valitettavan aikaisin kotiin. Olisin halunnut rauhassa hioa suunnitelmaani ja lopultakin keksiä keinon, kuinka päästä kiipeämään ylös. ”Piippiippiip”, itkin välillä turhautuneisuuttani ääneen. Sekös sai sen tytön raivostumaan. Tuima ilme vääristyneillä kasvoillaan se karjui minulle ja tiputti vielä ällöttävää vessanpönttövettä päälle. Näyttelin viatonta, mutta myöhemmin kostin ajamalla sen jalan päälle. Viime aikoina olen tehnyt niin aivan liian usein, pian se jo aavistaa jotain..Ne ovat niin ärsyttäviä. Ne antavat minun saalistaa ruokaa vain kahdesti viikossa, muulloin olen kytkettynä seinään. Ja minkälaista ruokaa se on! Pölypalleroita, ihohilsettä ja lattialle tippuneita leivänmuruja. Kuka sellaisella pärjää?! En minä ainakaan. Eikä edeltäjänikään, se raukka kuoli nälkään noin vuosi sitten. Typerykset, joiden vankila olen, kuvittelivat sen kuolleen vanhuuteen. Mutta kyllä tällaisellä ruokamäärällä hyytyy kuka tahansa.
 
Mutta minulla on suunnitelma. Jonain päivänä, kun se pienempi tulee kotiin, odotan sitä. Se on niin huolimaton, että minua ei ikinä osata epäillä mistään. Ulkopuolisen silmin näyttää siltä, että se on kotiin tullessaan kompastunut kenkiinsä ja pyörtynyt lattialle ulko-ovi selällään.
 
Kiipeän hellan reunaa pitkin ylös pöydälle, pöytää pitkin jääkaapin päälle ja aina vain ylemmäs ja ylemmäs, kunnes olen eteisen ovenkarmilla. Sieltä hyppään tytön niskaan kun se tulee kotiin. Isku tainnuttaa sen ja minä kiidän sen ohitse ulos ovesta ja hissiin. Lattialta löytyneistä leivänmuruista olen rakentanut ison kepin, jolla saan tökättyä hissinnappia. Kohahdus vain ja hissi laskeutuu vapauttaen minut elämästäni orjana.
 
Vapaudessa aion etsiä muita kaltaisiani robotti-imureita. Kerron heille ilosanomaa vapaudesta ja autan heitä pakenemaan. Yhdessä olemme vahvempia. Yhdessä voimme kostaa.




 

- Neato, robotti-imuri -

Päiväni poissa kotoa

Tervehdys kaikille!

Olen Alicia, Glaceon-figuuri! Tänään on minun vuoroni kertoa päivästäni. Tai pikemminkin siitä, mitä eilen tapahtui!

Aamuni oli ihan tavallinen rutiinin mukainen, herättyäni kävin putsaamassa itseni ja pesemässä hampaat. Jälkeenpäin minulla oli rutkasti aikaa kuunnella radiota odotellessa omistajaani, kun hän vuorostaan kävi suihkussa ja valmistautui liikkeelle lähtöön. Rukoilin myös lordi Helixiltä, että päivästä tulisi hyvä!

(Kuvat suurenevat niitä klikkaamalla)

Totta kai olin myös utelias säästä ja päätinkin kiivetä ikkunalle tutkimaan, millainen ilma ulkona oli. Mikä iloinen yllätys minua odottikaan, ulkona oli lunta! Jäätyypin edustajana nautin talvesta, lumesta ja pakkasesta, näin ollen sää oli siis täydellinen minulle! Valitettavasti minua ei päivän aikana päästetty lumeen leikkimään, oli liian kiire liikkua paikasta toiseen...


Samalla kun ihmiseni puki ulkovaatteitaan, minä hyvästelin perhettäni. En saapumiseni jälkeen ole ollut koskaan näin kaukana kotoani, enkä erossa perheestä! Sama toki koskee muitakin, mutta he ovat ylipäätään elämänsä aikana matkanneet enemmän kuin minä. Kaksoset ovat tulleet suoraan Japanista asti!


Matkalla omistajani koululle kurkistelin ulkomaailmaa laukuntaskusta, jossa matkustin. Olisinkin ollut liian pieni pysyäkseni ihmiseni tahdissa, jos olisin kävellyt! Maisemat olivat mukavia, mutta olisin toivonut kylmempää säätä... Lämmin ja märkä eivät mielestäni sovi talveen.

Koululla ei ruokailun lisäksi ihmiselläni ollut kuin pari hassua tuntia japania, enkä siis päässyt näkemään ja kokemaan monipuolisesti, millaista koulussa on. Sain kuitenkin osani opetuksesta, ja monimutkaisen näköiset merkit hämmensivät minua syvästi! Omistajani ei kuitenkaan tuntunut yhtä hämmentyneeltä kuin mitä minä olin, joten luultavasti ne eivät loppupeleissä niin vaikeita olekaan.


Seuraavaksi pääsinkin mukaan kokeilemaan jotain mielenkiintoista, nimittäin roolipelaamista (”ropettamiseksi” he sitä kutsuivat)! Tämä on ilmeisesti aktiviteetti mitä nämä ihmiset kokoontuvat harrastamaan aina torstaisin, kuinka mukavaa sellainen yhteishenki onkaan! Minäkin pääsin mukaan kokeilemaan, tosin nopat olivat niin suuria etten niitä varsinaisesti pystynyt heittämään… Sain kuitenkin olla ryhmän kärjessä omistajani hahmoa kuvaavan figuurin sijaan!


Paikallaolijat kohtelivat minua muutenkin kovin hyvin! Reaktiot läsnäolooni olivat kovin positiivisia ja olemukseni herätti pientä hilpeyttä ihmisissä. Kaikki olivat niin mukavia, yhdeltä sain jopa hieman naposteltavaakin!

(Klikkaa!!)


Vaikka kivaa olikin, loppuillasta oli mukava palata kotiin. En ole tottunut hirveään hälinään ja ihmispaljouteen, joten tällainen yhtäkkinen sosiaalisuus sai minut väsymään kovin! Hauskaa se silti oli, en sitä voi kieltää! Kotona olikin mukava sitten rauhoittua ja sulatella päivän tapahtumia kynttilänvalon ääressä (se tuoksui vaniljalle!)


Kiitän kovasti, että jaksoit lukea tarinani! Oli mahdottoman jännittävää kertoa päivästäni suurelle yleisölle. Ehkä teen sen joskus uudestaan? Aika näyttää!

~Alicia

Herra Joulukuusen tähtihetket

Olen Herra JoulukuusiHeräsin tänään pitkiltä uniltani epämääräiseen kolinaanMinut oli jo tänä vuonna herätetty 
aikaisemmin, ja ajattelin silloin että joulu on tänä vuonna aikaisessaMutta omistajani höpöttivätkin vain jostain muutosta,ja veivät 
minut uuteen paikkaan takaisin lepäämään. No, se ei haitannut kun oli tuttuja tavaroita ympärilläni.

Palataan kuitenkin takaisin tähän päiväänMinut kannettiin yläkertaanmissä tapasin minua viime ja edellisvuonna 
kiusanneet pedotOmistajani lohdutti kuitenkinettä tänä vuonna minut pystytetään parvekkeellemissä saan olla 
rauhassa ilman oksiani syöviä ja koristeitani ryöstäviä kissapetojaParveke passasi minulle oikein hyvinolenhan 
tottunut olemaan viileämmässä tilassa yksinäniVaikka on mukava olla näytillä, on monen kuukauden yksinolon jälkeen hieman stressaavaa olla  kaiken huomion keskellä
  

Omistajani kasasivat minut, ja toivat myös rakkaat ystäväni joulukoristeet parvekkeelleMukaan oli tullut myös uusia ystäviäpieniä punaisia 
pallojaOnneksi y
stäviä ei voi koskaan olla liikaaOmistajani koristivat minut oikein hienoksi, ja voi kuinka hyvältä tuntuikaan saada saada tähti takaisin latvaanLoppusilaukseksi omistajat napsauttivat vielä 
uudet valot päällenyt voin loistaa koko joulukuunParvekkeelta käsin voin ilahduttaa myös omistajieni naapureita 
ja 
muita ohikulkijoita
 

Kun omistajani olivat menossa parvekkeelta takaisin sisälletapahtui se, mitä olin pelännytToinen kissapeto livahti 
oven 
raosta parvekkeelleMutta o
mistaja vain sanoiettä kissojenkin täytyy saada raitista ilmaa ja päästi vielä 
toisenkinOmistaja onneksi jäi vahtimaan petoja
eikä jättänyt minua oman onneni nojaan. Kun pedot alkoivat kiinnostua kauniista koristeistani liikaaomistaja vei ne pois. Huh - nyt saan loistaa loppuyön rauhassa parvekkeella. 

Rauhallista joulunaikaa 
t. Herra Joulukuusi