Itsenäisen lapasen manifesti

Hei kaikki, nimeni on Rimpula ja olen lapanen.

Tietenkään Rimpula ei ole todellinen nimeni. Kaikkea en voi teille paljastaa, mutta vakuutan, että tarinani on tosi.

Useimpien mielestä olen kaiketi ”vain” lapanen, yksittäinen, toivottoman yksinäinen lapasrukka ilman pariaan. Haluankin jo aivan alkuun tehdä selväksi, että tulen jättämään kylmästi huomiotta kaikki kommentit, jotka halventavat meitä itsenäisiä vaatekappaleita säälittelevällä termillä ”pariton”.

Nuorena neuleena minäkin olin yhtä ymmärtämätön kuin te nyt. Uskoin, että tiettyjen vaatteiden, kuten sormikkaiden ja sukkien, oli tarkoitus kulkea koko käyttöikänsä ajan ennalta määrätyn parinsa kanssa. En kyseenalaistanut vallitsevia, irvokkaita käytäntöjä, vaan pidin niitä luonnollisina, vaatteen elämänkaareen kuuluvina seikkoina.

Minulla onkin sinulle kysymys, hyvä lukijani.

Oletko sinä koskaan miettinyt tekojesi oikeutusta, kun heität rikkinäisen sukan ohella myös sen käyttökelpoisen toverin jäteastiaan? Tai kun omaa huolimattomuuttasi hukkaat lapasista toisen ja kylmästi hävität luonasi pysyneen yksilön?

Luonnollisesti minullakin oli pari. Kutsutaan häntä vaikkapa Tumpulaksi. Yleinen harhaluulo on, että kunhan kaksi vaatekappaletta ovat samaa kokoa, värimallia ja peilikuvat toisistaan, heistä tulee automaattisesti erottamattomat ystävykset. Minun ja Tumpulan suhde oli hieman ongelmallisempi. Totta puhuen vihasimme toisiamme katkerasti.

Läheisimmät ystäväni luulevat, että olen omistajaltani hukkunut rukkasparka. Sen vuoksi en voi käyttää oikeaa nimeäni. En uskalla ajatellakaan, mitä he minusta ajattelisivat, jos tietäisivät totuuden!

Blogin anonymiteetin turvin kerron maailmalle synkeän salaisuuteni.

Tosiasiassa en ole itsenäinen lapanen sen vuoksi, että minut olisi kadotettu. Minä karkasin. Eräänä kevätauringon lämmittämänä päivänä näin tilaisuuteni ja hivuttauduin ulos omistajani taskusta hänen huomaamattaan. Hän jatkoi äimistyneen Tumpulan kanssa matkaansa, ja minä makasin loskassa toisaalta kauhuissani, toisaalta täynnä ennenkokematonta vapautta.

Elämäni Tumpulan kanssa oli sietämätöntä, enkä ollut ansainnut sellaista kitumista. En tiedä, mitä Tumpulalle lähtöni jälkeen tapahtui, mutta pelkään pahinta. En ole teostani ylpeä, mutta en suostu katumaan ratkaisuani. Jokaisella on oikeus elämisen arvoiseen elämään, vaikka se sitten pitäisi elää yksin.


Toivon kunnioitusta kaltaisilleni oman elämänsä kutojille.

Ratkaisumme ei ole helppo, mutta se on välttämätön.


Rakkain terveisin,

Rimpula, itsenäinen lapanen.

Hyvää päivää!

Saanen esittäytyä: Olen Rei’ittäjä. Asustelen täällä kirjakammiossa, kökötän samalla pöydällä päivästä toiseen. Olen iso ja romuluinen, joku voisi sanoa leveäharteinen ja komea. Mutta minä olen vaatimaton, siksi en sano niin. Mutta sen verran hieno olen, että kirjoitan nimeni heittomerkillä. Rei’ittäjä. Vieressäni on paras ja läheisin ystäväni ja työtoverini Nitoja. Hän on kapea ja siro, mutta terävähampainen.

Rei'itän paperia. Rakastan työtäni. Odotan aina innolla, että joku opiskelijoista tuo leukojeni väliin paksun paperinipun puraistavaksi. RUMP. RUMP. Mitä paksumpi paperinippu, sitä enemmän haastetta ja sitä paremmin tunnen onnistuneeni. Puraisu vain, RUMP ja paperissa on kauniit, pienet pyöreät reiät. Tasavälein. RUMP. Ja aah, minun vatsani on täynnä pieniä, pyöreitä paperinpalleroita.

Harvat ovat olleet ne kerrat, jolloin olisin epäonnistunut rei’ittämisessä. Silloinkin olen itse ollut siihen syytön, kun joku ääliö on työntänyt leukoihini aivan liian tuhdin annoksen paperia, johon olen ollut vähällä tukehtua. Osan olen ehkä saanut purtua rei’ille, mutta osa on jäänyt kiinni ja tarttunut leukoihini. On siinä sitten saanut ääliö kiskoa paperiaan irti, pikkuisen olen vielä tehnyt tahallista jäynää ja RUMP, purrut huomaamattomasti kiinni vaikka olen esittänyt olevani hädissäni, yökötellyt ja kakonut.

 

Hyvää päivää!

Täällä kirjakammiossa käy päivittäin paljon tyttöjä ja poikia tekemässä koulutehtäviään. Minusta on hauskaa pöydän reunalta seurata opiskelijanuorten työskentelyä. Osa on todella ahkeria, osa sitten taas vähän laiskempaa sorttia.. en nyt viitsi nimeltä mainita ketään, mutta jos minulta kysyttäisiin, voisin kyllä luetella nimiä. Olen elämäni aikana ehtinyt nähdä niin monen esseen, esitelmän ja raportin syntyvän, etten jaksa edes laskea. Ja  kuullut monta mehukasta juorua, salaisuutta ja pientä vitsintynkää, joille olen nauraa hihitellyt.  rump.rump. Ihan hiljaa. 

Näihin opiskelijoihin täytyy osata pitää etäisyyttä. Ne ovat pelottavia joskus. Olen muutaman kerran joutunut suoraan sanoen murjotuksi, pahoinpidellyksi, lentänyt surmankierteellä kohti lattiaa ja rymähtänyt lopulta alas  kolinalla, valkoiset paperipallerot leuoistani ympäriinsä lennellen, että olen, minä onneton, kolhinut itseni lommoille. En ole enää parhaimmillani. Mutta vaatimattomuuttani en valita. Saavatpa muut kerätä lattialta paperipalleroni pois. Se on ikävää hommaa, nauraisin partaani, jos minulla olisi sellainen. Mutta minulla ei ole, siksi en naura.

Näin joulun alla täällä alkaa olla rauhallista osan nuorisosta karattua joulun viettoon. Lomalla onkin sitten todella hiljaista ja yksinäistä. Ainoastaan Jorma saattaa hipsutella tänne joulua karkuun, tulostamaan Tärkeitä Papereita. Minä voisinkin napata häntä hihasta ja roikkua tiukasti kiinni, pitää vain varoa, RUMP, etten pure reikää hänen ruutupaitaansa.

 

Poliisit soluttautuneina Rosvoakatemiassa

Tervehdys!

Minä olen Kirsi ja tuossa vieressäni on Kaisa ja olemme identtiset siamilaiset kaksoset. Tässä kerron elämästämme Emäntäni seikkailukaverina. Tosin minä tykkään kutsua Emäntääni Rosvoksi. Asun vaatekaapissa siskoni Kaisan ja kämppikseni Esa-Pirjo Epänormaalin kanssa.

Tuossa on mun ja mun siskon kämppä. Kämppiksemme Esa-Pirjo eli Epe on päässyt kanssa kuvaan. Vähänkö Ghetto paikka?

Luonteeltani olen sisältä kova ja ulkoa pehmeä, ihan niin kuin kaksosenikin. Eroamme vain sillä lailla, että minä olen paljon fiksumpi ja kypsemmän oloinen kuin siskoni. Kaisa taas tykkää kokeilla uusia asioita tietämättä mitä seuraamuksia on tulossa, kuten esimerkiksi tässä kohta kuultavassa tarinassa.

Harrastuksistamme sen verran, että me tykätään käydä välillä ulkona kavereiden ja kämppikseni kanssa. Oikeaa lempipuuhaamme on leikkiä Emännän kanssa Rosvoa ja Poliisia. (Siksi tykkään kutsua Emäntääni Rosvoksi, me siskot olemme leikin aikana Poliiseja.) Toki meillä on leikistä oma versio, josta en aio avautua sen enempää.

Kaisa on muuten kertonut minulle, että häntä harmittaa yksi asia: Lähes kaikilla tuntuu olevan joku kumppani. ”Mihin Kaisa tarvitsee seurustelukumppania, kun hänellä on minut?” huikkaa Esa-Pirjo. ”Ja minut!” Lisään minä ja Rosvo.

Opiskelen normaalina oloa kämppikseni kanssa ja siinä minua auttaa erittäin tavallinen villasukkapariskunta, tuo sukkapuikkojen ja langan yhteinen jälkikasvu. Eräänä päivänä Rosvo sai päähänsä viedä meidät Roistoakatemiaan, joka on bussimatkan päässä. Silloin ainoa valmistautuminen oli, että naapurin Villasukka-täti varoitti: ”Älkää työ sitten juoko liikaa sitä esanssimehua”. Herra Villasukka (tädin aviomies) toivotti hyvää matkaa ja kehotti käyttäytymään niin normaalisti kuin käsirautoina osaamme. Meidän Emäntämme on sellainen, että hänelle maistuu todella useasti tuo esanssimehu. Me emme tiedä siitä vielä mistä Rouva villasukka puhuu, kunnes kaksoissiskoni Kaisa maistoi sitä ja se oli mielenkiintoista seurattavaa. Minä en uskaltanut edes maistaa, koska olen sisaruskatraasta se järkevämpi tyyppi.

Aamulla odottelimme tovin laukkukyytiä. Tosin ensiksi Rosvomme päätti, että juo aamukahvia ja syö aamupalaa. Vihdoinkin, hihkaisin, kun kyytimme lähti liikkeelle. Ulkona oli valkoista, satoi lunta ja me molemmat kastuimme. Seuraavaksi Rosvomme vei meidät Salaiseen tukikohtaan, jota hämäyksen vuoksi kutsutaan ”Kiriacammioksi". Ainaskin minä epäilen, että Kiriacammio on hämäystä ja oikeasti kaikki Rosvo-opiskelijat tekevät jotain käsiraudoille laitonta puuhaa. Rosvomme puhui, että hän tekisi Hurmos-projektin analyysiä, mutta tekikin jotain toista hommaa. Hurmos, kuulostaa epäilyttävältä, mutta ei niin epäilyttävältä kuin tehdä nettisivut DJ-harrastuksesta. 

 

Laukkubussimme siinä, päätepysäkki Roistoakatemia. Ylempänä kuva Rosvomme kahvikupista ja meistä.

Ihmiset ovat totta vie outoja. Tekevät epämääräisiä juttuja, kävelevät lumisateessa ja osallistuvat mitä omituisemman kuuloisempiin projekteihin. Kehtaavat tehdä käsiraudoilta kiellettyjä asioita ihan nenän edessä. Lounaalla Rosvo antoi meille luvan maistaa esanssimehua. Kaisa maistoi ja vähän ajan kuluttua häntä alkoi jostain kumman syystä laulattamaan. ”Mää joka päivä töitä teeeeen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen..”.

Tässä on sitä juomaa, mistä Villasukka-täti varoitti. Miten ihmiset tai Rosvot pystyvät juomaan tätä menemättä niin sekaisin kuin siskoni?

 

Sitten menimme Rosvomme kanssa takaisin Rosvojen Päämajaan eli Tukikohtaan. Herramme jeesusteippi, millainen mylläkkä siellä oli. Jotkut rosvot tekivät omituisia kokeita ja minun Rosvoni teki jotain käsittämätöntä. Hän sitoi kirjaa! Kirjaa!! Kirjansitominen on rikos, ainaskin käsirautojen maailmassa. Vielä minä tuon Rosvon nappaan hetekaan kiinni, niin ettei lähde karkuun! Mihin tämä maailmankaikkeus on menossa? Edes Epe ei ole kertonut mitään isosta maailmasta, vaikka hän niin kovasti retostelee ulkoilullaan. Kaiken älyttömyyden lisäksi Kaisa vikitteli Hilda Huivia ja onnistui.

 

Rosvojen Salaisessa Tukikohdassa/Päämajassa. Epäilen, että nimi "Kiriacammio" on hämäystä.

 

Koulun loputtua haahuilimme koulussa, kunnes Kaisa sai päähänsä mennä laulamaan serenadia puskalle. Hän lopulta sammui roskakoriin. Huivikin kyllästyi siskoni mehusekoilemiseen. Veikkaan, että puska oli Huiville liikaa.

 

"Doris, Doris, sä veit mun sydämmen.  Doris, Doris, tuo se pois, takasin sydäntäni vielä tarvitsen." Puska vaivaantuneena: Anteeksi vain, mutta minun nimeni on Erkki.

 

Lopulta Kaisa sammui roskakoriin. Toivottavasti siskoni otti opikseen tästä kokemuksesta.

Meidän Rosvon olemme muuten tunteneet vasta noin vuoden, mutta olemme jahdanneet häntä läpi lumimyrskyjen. Rauta ei väsy. Tämä oli uudenlainen kokemus. Siis se, että olimme koulussa, onneksi suurin osa jättivät meidät tänään rauhaan. Taitaapa minulla ja poliisisiskollani olla niin etevät valeasut, etteivät kukaan epäile mitään.

Tässä nyt siskoni selvittelee päätään ja kertoi, ettei muista mitään.

Villasukka-pariskunta naapurista ja minä hoivataan Kaisaa .

 

”Minä lähden Pohjois-Karjalaaaaaaan, vaihdan farkut verkkarihousuuuun.” Jaahans, taas Kaisa sai laulukohtauksen. ”Sepä kiva, mie oon sieltpäin..Nyt mene nukkumaan ja lopeta laulaminen.” Villasukka-täti sanoi vähän vihastuneena.

”Tytöt ovat tyttöjä. Taisi esanssimehu maistua”, Villasukka-tädin mies myhäili.

Oikein Hyvää Joulua kaikille ja turvallista Uutta Vuotta! Älkääkä juottako esineillenne esanssimehua ja ihmisetkin juokaa kohtuudella! Muuten joudutte tekemisiin minun virkasiskojeni ja veljieni kanssa.

-Kirsi, Kaisan identtinen siamilaiskaksoissisko ja käsirauta

Pinkin Pipon elämää

Heippa vaan kaikille!

Mun nimi on Pinkki Pipo. Olen syntynyt jouluna 2014 Tuula-äidin omi käsin neulomana. Minulla on myös kaksi sisarusta, Pinkki Kaulahuivi ja Pinkit Lapaset. Meidät annettiin omistajalleni joululahjaksi. Kuluneen vuoden aikana olen ollut omistajani matkassa niin koulun aherruksessa kuin vapaa-ajan riennoissakin.

Pinkin Pipon elämää

Koulun lisäksi me liikutaan paljon keskusta suunnalla. Ja koska toi mun omistajani on niin kova lukemaan, käydään me lähes viikoittain kirjastossa. Musta on ihan kiva katella siellä kaikkia kivoja kirjojen kansia. Mutta toi omistaja kyllä lukee vähän liikaakin. Se saisi mielummin viedä minut ulkoilemaan vähän useammin. Ulkoilu onkin mun lempipuuhaa. Musta on tosi kiva katella kaikkia muita pipoja! Se aika tuolla hattuhyllyllä voi pitemmän päälle käydä vähän pitkäveteiseksi, vaikka siellä onkin kaverina pari muuta pipoa ja kaulahuivia. Mutta aina kun mä tulen ulkoilemasta kotia, mä kerron niille mitä kaikkea mä pääsin näkemään. Ne on aina vihreänä kateudesta koska ne joutuvat vain kököttämään siellä hyllyn päällä.

Varsinkin näin joulun alla ulkoilu on tosi kivaa kun siellä näkee niin paljon kaikkia nättejä jouluvaloja. Varsinkin nuo Rotuaarin valot ovat tosi kivat. Oottakaas, tuosa olis yks kuvakin niistä! 

Pinkin Pipon elämää

Mä näin Rotuaarilla myös tosi hienoja ite tehtyjä Pipoja ja Lapasia. Toivottavasti mahdollisimman moni niistä löytää omistajan itelleen tänä jouluna. Mutta onneksi mun omistaja ei ostanu itelleen uutta pipoa, sehän olis voinu tarkoittaa sitä, että minä joutuisin viettämään pajon enemmän aikaa hattuhyllyllä!

Oikeen hyvää Joulua vaan kaikille Pipoille, Lapasille ja teille Ihmisillekkin!


Pinkki Pipo

Mukin muisteloita

Täällä minä nökötän. Kaapissa, toiseksi alimmalla hyllyllä, toisena vasemmalta. Eturivissä sentään. Tänään olen ollut jostakin syystä kovin nostalgisella tuulella ja muistellut menneitä pitkin päivää. Ehkä lähestyvä joulu saa sen aikaan, ihmisillekin kuulemma käy joskus niin.

Mukin muisteloita

Minä olen asunut Ihmisen luona jo pitkään, yli kymmenen vuotta. Tapasimme Helsingissä, missä hän niihin aikoihin asui. Silloin hän ei vielä kerännyt meitä – eikä kyllä taida vieläkään tunnustaa keräilevänsä. Mumisee vastaukseksi kyselijöille, että mukeja on vain jotenkin kummasti kertynyt vuosien mittaan… Joopa joo. Kyllä minusta on jo hurahduksen merkkejä ilmassa, jos aamukahviastian voi valita 62 eri vaihtoehdosta! Ja mitäs sanotte siitä, että Ihminen keväällä vaihtoi kokonaiset 65 rahaa erääseen astetta harvinaisempaan mukiin? Oli vieläpä onnesta ovaalina, kun kiikutti ostoksensa kotiin. Kesällä mentiin vielä pidemmälle, Tukholmaan asti nimittäin. Oli matkalla kai jokin muukin tarkoitus, mutta yhtenä ohjelmanumerona Ihmisellä oli ruotsalaisen uutuusmukin metsästys. Ja nyt hän jo innoissaan odottaa Tuutikkia ja Esi-isää, jotka kuulemma muuttavat meille ensi vuonna. Huokaus. Kyllä meitä jo olisi ollut ihan tarpeeksi yhteen keittiöön, jos minulta kysytään.

Kun viitisen vuotta sitten muutimme Helsingistä Ouluun, Ihminen tajusi vihdoin käydä ostamassa meille kunnollisen majapaikan: kaksi valkoista vitriiniä, joissa oli lasiovet. Niiden läpi oli mukava seurata maailman menoa. Oi niitä aikoja! Telkkarikin näkyi hyvin. Viidestä kuuteen tuli monesti lastenohjelmia ja joskus iltaisin kokkauskisoja ja sen semmoisia. Mieluiten olisin tietysti tapittanut Muumilaakson tarinoita, mutta Pieni Ihminen ei ollut muumeista ollenkaan kiinnostunut vaan katseli mieluummin Ryhmä Hauta ja ties mitä vielä. Ette muuten arvaa, miten sitkeän korvamadon voi Ryhmä Haun tunnusmusiikista saada! ”Ryhmä Hau, ryhmä Hau, se auttaa siellä täällä…” Ennen pitkää teki jo mieli tehdä vincentvangoghit ja hankkiutua koko korvasta eroon…

Tänä syksynä muutimme taas, tällä kertaa sentään vain toiseen kaupunginosaan, vähän lähemmäs Ihmisen koulua. Vikatikki! Kävi nähkääs niin, että kokeiltiin olohuoneen jokaista nurkkaa, mittailtiin työhuoneen seinät, rapsutettiin mietteliäästi päätä, mutta kun ei niin ei: vitriineille ei ollutkaan tilaa uudessa kodissa. Ihminen panikoi aikansa, ja niin tietysti minäkin. Tulevaisuus vaikutti yhtäkkiä epävarmalta ja hetken jo pelkäsin joutuvani kirpputorille.

Lopulta ongelmaan löytyi (Ihmisen mielestä) siedettävä ratkaisu ja pääsimme pois muuttolaatikoista. Hän tunki meidät keittiön yläkaappeihin. Ystäväni Muutto ja Seikkailu eivät olleet pysyä nahoissaan, ne kun rakastavat kaikenlaisia uusia tuulia, tuulipa mistä suunnasta hyvänsä. Minä en ole ollut uuteen asumukseemme aivan yhtä tyytyväinen: täällä kaapissa suurin osa ajasta kuluu täydessä pimeydessä. Ovi toki avautuu useamman kerran päivässä, mutta yleensä vain hetkiseksi kerrallaan. Ihminen on tosin muistuttanut, että pimeää se on oven toisellakin puolella, kun kerran Suomessa ollaan ja keskellä talvea. Ei paljon lohduta.

Niin, meillä on siis Ihmisen kanssa jo pitkä yhteinen historia. Ja kaikki nämä vuodet olen pysynyt hänen lempimuk… Hei, odottakaas, nyt kuuluu askelia! Kaapin ovi aukeaa ja – huh, päiväni on pelastettu. Pakkasen jäljiltä viileät sormet kiertyvät varovasti korvani ympärille ja nostavat minut pöydälle. Vähän jännitän, mitä tuleman pitää: kahvia, teetä, kaakaota vaiko vettä vain? Ooh, glögiä! Mahtavaa! Tätä hetkeä kannatti odottaa. Oma Ihmiseni, hämyisä valaistus, ilmassa joulun odotusta ja herkullinen tuoksu. Kohta pääsen varmastikin vielä iltapesulle muiden astioiden kanssa. Täällä uudessa kodissa on ihan hyvä tiskikone, siellä on mukava ottaa vaahtokylpy päivän päätteeksi.

Tunnelmallista joulun aikaa kaikille! Pitäkäähän esineistänne hyvä huoli!

t. Ruskea Nipsu