print
Alankomaata näkyvissä

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 Seuraava »

Humehii

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 25.4.2011, klo 15:49

"Mitä ne meistä oikein ajattelee?"

Klassinen kysymys, joka yleensä yhdistetään suomailaiseen järjenjuoksuun. Mutta eipä kyseessä taida olla kuitenkaan pelkästään meidän metsäläisten huoli, sillä näemmä kysymys kiinnostaa myös näitä sivistyneitä ja eurooppalaisia alankomaalaisiakin.

Viime maanantaina ja tiistaina meidät vaihto-opiskelijat laitettiin nimittäin paikallisten, ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoiden tentattaviksi. Jokaista meitä haastatteltiin erikseen n. kymmenen opiskelijan toimesta ja kysymykset vaihtelivat Suomen eduskuntavaalien tuloksista jalkapallon A-maajoukkueen menestymättömyyteen. Neljästä minua haastatelleesta ryhmästä pari osasi esittää oikein mielenkiintoisia kysymyksiä, kun taas muut sitten keskittyivät hieman enempi samoihin peruskysymyksiin, joita kuulen lähes aina kertoessani jollekin olevani Suomesta.

Jokaista ryhmää tuntui kiinnostavan kuitenkin kovasti ennakkomielikuvani sekä kokemukseni Hollannista: Ovatko kaikki hollantilaiset meidän suomalaisten mielestä kaikelle avoimia pilvipäitä puukengissään? Onko hollantilaisella keittiöllä mitään annettavaa ulkomaalaiselle?  Ovatko hollantilaiset tytöt kauniita verrattuna suomalaisiin? Onko Tilburg mielestäni ruma kaupunki?

Eiköhän lopulta meistä jokaista ainakin hieman kiinnosta tietää, mitä muut meistä ajattelevat.

Jokaisessa haastattelussa kysyttiin myös, olenko jo polttanut pilveä täällä? Samaan kysymykseen olen sen erimuodoissa saanut vastailla jo siitä asti kun sain tietää lähteväni juuri Hollantiin vaihtoon. Tokihan tässäkin on kyseessä vahva stereotypia: Hollantiin tullaan ensisijaisesti polttamaan laillista pilveä.

 


Tilburgin paikallisesta Grass Companysta ostettua tavaraa. Laadukas paikka ei jakele kamaansa minigrip -pusseissa.

 


Vaikka itse tulinkin maahan täysin muista syistä, niin käsittelen nyt blogissani hieman tätä paikallista huumekulttuuria, sillä onhan se tosiaan tässä maassa melko omaleimaista. Hollantiin opiskelijavaihtoon tuleva joutuu nimittäin 100% varmuudella kohtaamaamisiin ainakin kannabiksen kanssa. Ei sitä pilveä täällä tosin mitenkään tyrkytetä, mutta varmasti sitä jossain välissä tarjotaan. Koska polttelua ei tarvitse pelätä rikosoikeudellisesti, ihmiset sytyttävät jointtinsa täällä herkemmin myös tuntemattomien keskuudessa, ja myös vieressä oleville tarjotaan rehdisti savuja. Jos pajauttaminen ei kiinnosta voi aina kieltäytyä kohteliaasti ja passata savut seuraavalle halukkaalle. Itse en ainakaan ole kokenut omaa savuttomuuttani minkäänlaiseksi esteeksi liikkua myös pajauttelevissa piireissä (joita täällä kyllä sitten riittää).

Vaikka itseä pilvenpoltto ei kiinnostaisikaan, suosittelen hollantiin tulevia hyväksymään muiden lussauttelun, sillä kannabista näkee ja varsinkin haistaa kaikkialla. Makeahko tuoksu leijailee sieraimiin niin patioilla, puistoissa, jalkapallokatsomoissa kuin opiskelija-asuntoloissakin. Vaikka Hollannin lainsäädäntö onkin melko epäselvä tässäkin kohtaa, pääperiaate menee niin, että jokaisella yli 18-vuotiaalla on oikeus käyttää kannabista. Lisäksi pienen määrän hallussapito sekä pienimuotoinen kotikasvattaminen ovat rangaistuksettomia tekoja.

Lailliset pajarinsa täysi-ikäiset voivat ostaa coffee shopeista, joissa valittavana on usein pitkä litania eri vahvuisia, makuisia ja tunnetiloja herättäviä lajikkeita. Oman karkean arvioini mukaan nämä coffee shopit voidaan jakaa yleensä kahteen luokkaan.

Ensimmäiset sijaitsevat hieman kaupungin syrjäisemmillä alueilla ja näyttävät lähinnä kebapmestoilta. Näistä paikoista jengi lähinnä hakee pajarit mukaansa tai korkeintaa pelaa yhen biljardimatsin paikan kämäisellä nurkkapöydällä.

 


Coffeeshop Bellamy tarjoaa palveluitaan Rotterdamissa, lähellä Suomen merimieskirkkoa.

Toiseen luokkaan menevät sitten nämä fiinimmät paikat, joita näkee varsinkin kaupunkien keskustoissa. Näissä selvästi isommissa, ravintolamaisissa paikoissa ovella seisova fiinisti pukeutunut portsari kysyy jokaiselta henkilöllisyyspaperit (siis vaikka olisit ja näyttäisit viisikymppiseltä, joten passit mukaan!) ja toivottaa asiakkaat tervetulleiksi. Tarjolla on kattavan kannabislajikelistan ohella myös ykkösluokan ateriointia sekä hyvinvarusteltu baaritiski palvelemassa janoisia. Näihin paikkoihin tiensä löytävät kuulemma jopa pilveä polttamattomat ihmiset.

 


Ali Baba on fiksuna miehenä löytänyt yritykselleen oivallisen sijainnin. "Mässyissä" olevilla naapurin coffeeshopin asiakkailla, ei ole pitkä matka lähikänkkylään.

 

Sitten on toki vielä nämä niin kutsutut Smart Shopit, joissa myydään kaikkea mahdollsita puolilaillista ja pään sekoittavaa tavaraa. Aikoinaan näistä putiikeista pystyi ostamaan myös sieniä, mutta koska usea (turisti) trippaili itseltään sienipäissään hengen, laittoi valtio taikasienet bänniin. Tällä hetkellä kuitenkin Smart Shopeista saa edelleen niitä sieniä, jotka luokitellaan tryffeleiksi. Tämän porsaanreiän takia kunnon trippailuja halajavat voivat tutkia eri sienten, korjaan tryffeleiden, tarjontaa ja valita omaan tarkoitukseensa sopivaa tavaraa. Jokaisen tryffelin kohdalla on annettu kuvaus tripistä, sekä perinteiset tähdet yhdestä viiteen esimerkiksi odotettavien hallusinaatioiden mukaan. Näiden tryffeleiden kanssa kannattaakin sitten olla jo hieman tarkempi, sillä kuulemma tripit kestävät useamman tunnin, tarjoten toisinaan jopa melko epämiellyttäviä viboja.

Siihen, onko näiden Hollannissa miedoiksi luokiteltujen huumeiden dekriminalisointi hyvä vai huono asia, en ota täällä kantaa. Tai no otanpa vähän sittenkin.

Faktahan on kuitenkin se, että niin Oulussa, kuin lähes kaikkialla muuallakin Suomessa pilveä haluavat sitä myös löytävät. Nuorison keskuudessa huumeita koskaan kokeilemattomat alkavat ainakin omassa tuttavapiirissäni olla pian jo vähemmistö. Täällä kannabista haluavat saavat sitä turvallisesti, ilman rikollisia välikäsiä tai ainaista salailua ja pelkoa kiinnijäämisestä. Toisin kuin Suomessa.

Toisaalta haluan nostaa esille myös tuon nykypäivän huumepolitiikkakeskusteluiden kirosanan, porttiteorian. Olen huomannut, että monelle pajauttelijalle maistuvat myös ärhäkämmät aineet, jotka ovat Hollannissakin laittomia. Uskon että mietojen huumeiden laillisuus  ajaa ihmisiä helpommin myös vahvojen huumeiden pariin ja luonnollisesti kovan kaman markkinat siirtyvät sinne, missä huumeisiin suhtaudutaan myötämielisemmin.

Tosin näitä asioita punnitessa tulee nostaa esiin kulttuurierot. Suomessa mietojenkin huumeiden käyttö on ainakin laajemmassa mittakaavassa melko tuore tapaus ja vahvojen huumeiden saaminen esimerkiksi Oulussa ei taida olla ihan niin helppoa, ainakaan normijannulle. Toisaalta eräs jo nuorena pilvenpolton aloittanut ja lähes kaikki mahdolliset aineet kokeillut kaverini täältä piti meitä suomalaisia hulluina, kun kerroimme hänelle kiljun teosta ja pirtun hustlauksesta, joka tuntui olevan normijuttu kun itse olimme junnuja.

Ai niin. Miksi oikein päätin juuri nyt nostaa asian esille? Viime keskiviikkona, 20.4., nimittäin vietettiin kansainvälistä 420-päivää, jota pidetään jonkinlaisena pajauttelun juhlapäivänä. Vietimme kyseistä lämmintä kevätpäivää porukassa eräässä puistossa, jossa taisi joillakin palaa sätkä jos toinenkin. Mitään normaalista poikkeavaa huumeillakointia en kuitenkaan huomannut, joten ilmeisesti päivää juhlittiin ainakin Tilburgissa varsin leppoisissa merkeissä. Tai no, ööh, se kai tosin päivän tarkoituskin taitaa myös olla.

Että semmosia huume_hommia tälläkertaa.

Eurocup-kiimaa

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 18.4.2011, klo 02:54


Puitteet penkkiurheiluun kunnossa?

Kenellekään ei tule yllätyksenä se fakta, että parasta työtä on yleensä sellainen, jonka tekemisestä nauttii. Paremmaksihan homma voi mennä periaatteessa vain siten, että tuosta työstä saisi vielä helvetisti rahaa. Jos sinä, blogini mystinen lukija, olet sattunut eksymään spämmini pariin koska journalismin opinnot kiinnostavat, niin kerronpa sinulle nyt totuuden jota meidänkin opinnoissamme on kovasti painotettu: harva tällä alalla rikastumaan pääsee.

Omakotitalo rantakastellissa tuntuu siis tällähetkellä vielä melko kaukaiselta haaveelta, mutta journalismin varjolla olen päässyt tekemään, näkemään ja kokemaan paljon sellaista, mikä muuten olisi helposti jäänyt vain haaveeksi. Yksi näistä hienoista hetkistä sattui viime torstaille, kun pääsin seuraamaan pressilipulla (=ilmaiseksi) jalkapallon Eurooppaliigan puolivälierää PSV Eindhoven - Benfica.

Olin tuossa jokunen viikko sitten laittanut lippuhakemusta menemään NSP:lle, eli hollannin urheilutoimittajaliitolle, sillä koska kyseessä oli euromatsi, ei hakemusta voinut lähettää vain suoraan seuralle. Koska viestiini ei ollut kuulunut vastausta, olin jo lähes unohtanut koko jutun, ajatellen että jospa tuota saisi vaikka sitten liput säädettyä johonkin sarjamatsiin. Noh, yllätyksekseni tiistaina oli sähköpostiin läsähtänyt viesti, jossa oli liitteenä hyväksytty hakemus. Hakemuksessa tosin pyydettiin ottamaan mukaan myös joko hollantilainen tai kansainvälinen pressikortti. Itseltäni, kun en vielä liittoon kuulu, ei löydy lompakosta edes kotimaista korttia, joten tulihan sitä jo tuskailtua, että tuohonkos se sitten kaatui. Noh, otin torstaina puhelimen kauniiseen käteeni ja soitin PSV:n tiedotuspäällikölle asian tiimoilta. Sain siinä sitten sovittua homman sille mallille, että pelkkä passi riittäisi tuon maililla saamani hyväksymisilmoituksen kylkiäisiksi. Eli asia kunnossa ja nokka kohti Eindhovenia.

Saavuin Eindhoveniin jo hyvissä ajoin ja siinä kaupungilla pörräillessäni tulikin hyvin haisteltua vähän ilmapiiriä. Kaikkialla kaupungissa tuntui näkevän, että käsillä on iso ottelu: Portugalista saapuneita Benfican kannattija tuntui olevan kaikkialla. Toki myös Eindhovenin ylpeys, PSV oli katukuvassa esillä. Lisäksi jokaisella vilkkalla kadulla tuntui päivystävän kaulahuivikauppias, joka myi kaulaan vedettävää muistoa tuosta kohtaamisesta, eli otteluhuivia.

 


Benfican faneja stadionin nurkilla.

 

Verrattuan Hollannin liigan matseihin, joita olen täällä livenä ollut katsomassa, oli kyseessä todellakin aivan eri kaliberin ottelu. Vaikka olen yhden matsin katsonut yli 75 000 ihmistä vetävällä Old Traffordilla, niin kyllähän tällaisessa pudotuspelivaiheen eurocup-matsissa oli oma fiiliksensä.

Kerron tässä nyt hieman toimittajan näkökulmasta, miten moinen matsi vedetään läpi, kun ollaan "töissä":

Eli aiemmin päivällä oli pidetty molempien joukkueiden osalta medialle avoimet harjoitukset stadionilla, sekä pressitilaisuudet. Näissähän toki ovat jo nohevimmat toimittajat olleet hiillostamassa koutseja sekä kuvaamassa täytematskua harjoituksista. Itsellä moiset tapahtumat jäivät välistä, sillä saavuin stadionille pari tuntia ennen avauspotkua. Siinä pressilipun saamisen jälkeen painelin pressihuoneeseen, jossa toimittajille oli tarjolla jos jonkinlaista informaatiota sisältävää läpyskää niin ottelusta kuin seuroista. Siinä sitten huoneen tarjoiluista nauttien tuli tutustuttua englanniksi löytyviin etukäteismateriaaleihin, kuten joukkueiden eurocup-historiaan tai faktaan että, Benfican argentiinalaiskärki Javier Saviola pelasi PSV:tä vastaan edellisen kerran kaudella 2004/05, kun hän oli ottamassa turpaan hollantilaisilta Mestareiden liigan jatkolohkosta tuolloin edustamansa AS Monacon riveissä, maalein 1-0 ja 0-2. Tässäpä siis yksi selitys sille, miksi futisselostajilta tuntuu löytyvän aina rajaton määrä nippelitietoa pelaavista joukkueista.

 


Kyllähän tässä kelpaa futista seurata.

Puolisen tuntia ennen ottelun alkua lähdin etsimään tietäni pressikatsomoon. Lopulta paikkani löytyi stadionin viidennestä kerroksesta, eli lähestulkoon piippuhyllyltä. Vaikka korkealla istuinkin, niin silti näkymä kentälle oli loistava. Paikkani oli lähes puolirajan kohdalla ja viimeisen herkun paikalleni tarjosi näyttö, josta pystyin katsoman ottelusta lähetettävää tv-kuvaa. Näin ollen tilanteet pystyi siis katsomaan ruudulta vielä toistamiseen, nykytekniikan tarjoamien hidastusten avulla. Eihän se mikään paitsio ollutkaan hei!

Ymprilläni pressikatsomossa oli toimittajia ympäri Eurooppaa. Peliä selostettiin niin radioon kuin televisioon (se vaatii visioo) ja useilla kirjoittavilla toimittajilla oli katsomossakin mukana omat läppärinsä, johon juttua syntyi pitkin ottelua. Vanhan polven herrat taas tyytyivät kirjoittamaa ottelun käännekohtia levällään oleviin papereihinsa tai jopa nauhoittamaan tilanteita nauhureilleen. Molemmilla puoliajoilla tultiin tarjoilemaan toki myös kahvit ja teet ahkerille toimittajille.

 


Muutama rivi minua alempana työskennelleet kuvaajat lähettivät tv-kuvaa ottelusta. Toinen kameroista näytti keskittyvän laajaan yleiskuvaan (se peruskuva, miten matsit suurimmalta osin kuvataan) kun toinen taas pyrki poimimaan hieman lähempää otettuja kuvia.

 

Ottelun päätyttyä toimittajakunta valui takaisin pressihuoneeseen, jossa osa siirtyi tarjoilussa jo olueen. Läppäreitä hakattiin taas tiuhaan tahtiin, kun toimittajat viimeistelivät otteluraporttejaan. Seurasin mielenkiinnolla vieressäni istuvan portugalilaisen toimittajan tapaa, jossa hän kirjoitti juttunsa suoraan taitto-ohjelmaan, jossa taustalla oli valmis pohja tulevan aamun urheilusivujen ykkösjutulle.

Jonkin ajan kuluttua ottelun päättymisestä joukkueiden päävalmentajat tulivat kertomaan lehdistön eteen tuntemuksiaan ottelusta. Homma oli järjestetty niin, että PSV:n koutsi puhui hollantia ja Benfican portugalia. Molempien mukana oli kuitenkin myös tulkki, joka käänsi esimerkiksi portugalilaismedian kysymykset hollanniksi PSV:n valmentajalle ja toisinpäin. Koska kumpikaan kyseisistä kielistä ei sujunut, en itse juuri kostunut tilanteesta, mutta ihan nuin mielenkiinnostahan nuita seurasi.

 


PSV:n päävalmentaja Fred Rutten median tentattavana ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa.

Ainiin. Mites siinä matsissa tosiaan kävi? Koska PSV oli ottanut Lissabonissa pelatussa ensimmäisessä osaottelussa Benficalta 4-1 kuonoon, olivat joukkueen jatkohaaveet aika kiven alla jo ennen ottelua. Kotijoukkue pääsi kuitenkin rohkealla, ja samalla myös riskialttiilla, hyökkäyspelillään lentoon ottelun alussa ja siirtyi nopeasti 2-0 johtoon. Luonnollisesti tunnelma oli katossa ja esimerkiksi yleisön viheltäessä ääni oli oikeasti jo korvia vihlovaa. Benficankaan fanit eivät tyytyneet istumaan hissukseen vaan meteliä pidettiin myös vierasfanien keskuudessa, punaisten soihtujen loistaessa yöllisellä areenalla.

 


Ottelun tauolla palkittiin PSV:n vuosikymmenien takaisen eurocupvoiton tuonut joukkue. Kentän kuvatuin mies taisi tuolloin olla Kyrpä-Koemanin ohella muuan Guus Hiddink.

 

Ensimmäisen puoliajan lisäajalla Benfican brassipakki Luisao kavensi kuitenkin kulmapotkun jälkitilanteesta numerot 2-1:een, mikä oli toki kova isku PSV:lle. Toisen puoliajan hyökkäysintoilu kostautuikin Eindhovenilaisille karmaisevalla tavalla, kun Benfica sai 63 minuutilla rangaistuspotkun, josta Paraguayn maajoukkuemies Óscar Cardozo ei erehtynyt. 2-2 tilanne ja yhteismaalit 6-3 olisivat vierasmaalisäännön vuoksi vaatineet PSV:ltä neljää maalia jatkoon pääsemiseksi, joka oli auttamatta liikaa kotijoukkueelle. Näimpä loppu meni sitten pelailuksi, mutta mikä hienointa, juhlivien Benficafanien lisäksi myös PSV:n fanit jaksoivat pitää meteliä yllä, vaikka joukkueen eurotaival tyssäsi kyseiseen otteluun. Kaiken kaikkiaaan hieno matsi ja hieno tunnelma. Märissä unissani voin vain ajatella, mikä fiilis olisi stadionilla ollut, jos PSV olisi raivannut koitoksesta tiensä jatkoon.

 


Nyt taisi sattua Juhaa leukaan.

Ja kerrotaan tähän nyt vielä off topiccina, ettei se Eindhovenin reissu mennyt kuitenkaan ihan täysin putkeen. Kun saavuin stadionilta juna-asemalle, sain ilokseni huomata, että seuraava juna lähtee Tilburgiin vasta puoli kuuden jälkeen aamulla. Noh, puistossa palellen "nukutun" yön jälkeen sitä ainakin arvostaa taas kovasti omaa kovaa patjaani.

Pöytä koreaksi: 테이블

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 11.4.2011, klo 00:25

Viimeiset kaksi viikkoa kelit täällä Tilburgissa ovat olleet oikein maireat. Ihan Suomen (alku)kesähän tässä on tullut jo mieleen, kun +20°C on paukkunut rikki jo muutamaan otteeseen ja muutenkin lämpötila on pysytellyt päivisin +15°C asteen paremmalla puolella. Näissä keleissähän on tarjennut jo melko hyvin myös ulkosalla, joten pussikalja puistossa pikku futishöntsällä höystettynä on ollut kova sana. Koulutuntien antaessa myötä on tullut välillä lähdettyä ihan itsekseenkin puistoon viettämään piknikkiä laatukirjallisuuden (Trasher) merkeissä. Kyllähän rehellisesti sanottuna nämä kelit ovat olleet varmaan koko vaihdossa se kaikista kovin juttu, sillä eipä nuita lämpöisiä kevätpäiviä ole Suomessa koskaan liikaa.

 


2.4. ilman paitaa. Toimii.

 

Kelejä lukuunottamatta nuo pari viimeviikkoa ovatkin sitten olleet yllättävän suomiläheisiä. Homma lähti käyntiin viime viikon lauantaina, kun yläkerran naapurimme, norjalainen Martin, järjesti kerroksessaan Nordic Partyt. Vaikka kekkereihin oli tervetulleita toki myös muut kuin pohjoismaalaiset, tuli bileissä tutustuttua muutamaan suomalaiseen, joita en ole aiemmin täällä nähnytkään. Ihmisten lisäksi suomalaisin asia hipoissa taisi olla minttuviinapullo, joka tosin loppui parahiksi kun olin moista herkkua tulossa maistamaan. Noh, menihän se svedujen Absolut vodkakin paremman puutteessa alas.

Tuo minttuviinan harmillinen missaaminen otettiin kuitenkin maanantaina takaisin, kun järjestimme kerroksemme asukkaille kauan odotetun Finnish Dinnerin. Kokkasimme Sampan, Jaskan, Sennin ja Piritan kanssa kämppiksillemme oikein makoisan, kermaisan lohisopan. Tai no niin kai se meni, että Pirita sen sopan tekaisi Sennin avustuksella ja me pojat kuorittiin potut ja porkkanat, sekä keskityttiin muuhun tärkeään, kuten ruokalistojen tekemiseen ja muniin puhalteluun.

 


Samppa taiteili meille komiat ruokalistat.

 


Puolalainen kämppiksemme Marta sai kunnian nauttia omasta, juuri häntä varten suunniteltusta menustaan.

 

Lisukkeet, kuten ruisleivät, rieskat ja yhden tähden Jallun, kantoi pöytään Jarno, joka saapui sopivasti aterialle Suomen reissultaan. Tosin juna_hommat vähän kusi, ja aterian alkua jouduttiin venyttämään sillä Jarno päätti heittää varsin vielä mutkan Bredaan, koska juna ei pysähtynytkään Tilburg Universityn asemalla.

Ruoka ja eritoten leivät näyttivät kelpaavan kämppiksillemme vallan mainiosti. Belgian ja turkin tyttäret ehkä vähän nirpistelivät nokkaansa, mutta toiset taas santsasivat kernaasti ja italialainen vekkulikämppiksemme Davide vaati meitä opettamaan hänelle lohisopan teon. Mitään vastaavaa kun tämä meidän kotikokkimme ei kuulemma ollut koskaan syönyt.

 


Wu-Tang family ja 48th chamber jälleen patojen äärellä.

 


Mitä useampi kokki, sitä makoisampi kalasoppa. Ainakin jos kokeilta kysytään.

 

Huumorin puolelle homma karkasi sitten jälkiruokien osalta. Jos turkinpippurit eivät laittaneet suuta mutrulle, niin viimeistään homman hoiti tarjoamani Salmiakkikossu. Parhaimmat ilmeet taisi tarjota eteläkorealainen luokkakaverimme Su, joka hampaat irvessä kumosi niin Salmari- kuin Jallushotinkin. Jalluun Su tosin ihastui sen verran, että sitä piti välttämättä saada vielä toinenkin hömpsy. Aamulla Su:ta ei muuten näkynyt koulussa. Syy oli kuulemma pääkipu.

 


Toinen kerta toden sanoo.

Suomihenkinen viikko sai päätöksensä perjantaina, kun kävimme Sennin kanssa äänestämässä eduskuntavaaleissa. Äänestyspaikkana oli Rotterdamin merimieskirkko, joka oli lähimpänä äänestyspaikkana noin 45 minuutin junamatkan päässä Tilburgista. Vaikka homma ei ollutkaan ihan yhtä vaivalloista kuin Tansaniassa, niin ihan helpolla emme mekään päässeet, sillä kuvasimme samalla aiheesta tv-juttua Camera journalism -kurssillemme.

Merimieskirkossa pyöriminen oli kyllä hämmentävä kokemus, sillä yhtäkkiä tuntui kuin olisi palannut takaisin Suomeen. Ihmiset keskustelivat ympärillä suomeksi, sieraimiin tarttui korvapuustin ja grillimakkaran tuoksu, ja kirkon myymälän hyllyt notkuivat suomalaisia elintarvikkeita. Tästä maiden välisestä kulttuurierosta kertoo mielestäni aika paljon tuo ainut ostokseni myymälästä: sitruunapippuri. Eli vaikka kulttuurillisesti Suomi ja Alankomaat ovat lopulta melko lähellä toisiaan, niin juuri nämä pienet asiat tekevät eron kuitenkin selväksi. Ennen tänne tuloani tuskin olisin arvannut kaipaavani jotain noinkin pientä asiaa kuin sitruunapippuria. Eniten on toki ollut ikävä ruisleipää, mutta koska Jarno oli minulle sitä jo pussillisen tuonut, en ruvennut ostamaan uutta merimieskirkosta.

Mielenkiintoinen seikka merimieskirkkovierailussani oli myös se, että näin siellä serkkuani Sonjaa, jota en ole Suomessa nähnyt vuosiin, vaikka välillämme on ollut matkaa yleensä huimat 10 kilometriä. Nyt Sonjaan tuli kuitenkin törmättyä, sillä hän työskentelee juuri tuolla Rotterdamin merimieskirkossa. Toisinaan maailma on tosiaan pieni.

Vaikka täällä ulkomailla varsin mainiosti on tullut viihdyttyä, niin kyllä tällaisten kokemusten jälkeen sitä jotenkin kaipaa aina Suomea. Hyvä esimerkki tästä oli eräs haastateltavamme Mikael, joka opiskelee täällä kandin tutkintoa. Safkasimme ja hengailimme yhdessä Mikaelin kanssa kun haastattelu oli saatu purkkiin ja hän myönsikin kaipaavansa kanssakäymistä juuri suomalaisten kanssa. Vaikka eripuolilla maailmaa asunut Mikael esimerkiksi puhui englantia ykköskielenään, eikä ollut koskaan opiskellutkaan suomenkielisessä koulussa, hän kertoi tulevansa edelleen parhaiten juttuun juuri suomalaisten kanssa. Kai sitä vanhat Volgan mutkan sianpanijat aina toisensa tunnistaa. Edelleen.

Mutta ennen kuin aletaan pärisyttämään Porilaisten marssia ja linkkaamaan MM95-pätkiä youtubesta, niin vaihdetaan muihin asioihin. Tai no sanon nyt vielä hauskana kuriositeettinä, että löysin eräistä australiabileistä erään hollantilaisen jannun, joka tuntui tietävän helvetisti Suomen sotahistoriasta. Suu kaljasta vaahdoten kaveri kertoi, kuinka helvetin kova snaipperi Rokan Antti oli ollut. Korjasin että tais olla iha rynkky (vai oliko Suomi-kp?). Pääsinpähän ainakin pätemään.

 


Raekwon the Chef siinä puolen metrin päässä.

 

Mutta niin, puhutaanhan nyt jostain Suomeen liittymättömästä, nimittäin jenkkiräpistä. Näemmä täällä Tilburgissa kannattaa pitää tuon keikkatarjonnan suhteen silmät ja korvat auki, sillä viime sunnuntaina 013-klubilla lavalle nousi Wu-Tang Clanista tuttu Raekwon. Pakkohan sitä oli räppipäissään lähteä irkkukämppis Oscarin kanssa katsomaan. Häjissään mentiin jo hyvissä ajoin, että varmasti päästäisiin hyville paikoille, mutta näin jäkiviisaana voin todeta että turhaan. Kun siinä ensin joku hollantilainen räbäytysposse esiintyi lähes tyhjälle salille, oli sen jälkeen helppo kävellä lavan eteen odottamaan itse Chef Raekwonia. Tosin jengi ilmeisesti pajaripäissään oli niin vetelänä, että kesken keikankin olisi voinut salin perältä marssia eturiviin täysin huoletta.

Raekwonin setti oli kyllä jopa pessimistisiä ennakko-odotuksistani huolimatta erittäin kova. Läski jaksoi räpätä ihan tosissaan ja kaikki kaipaamani herkut tuli kuultua. Vaikka kyseessä olikin uuden albumin nimeä kantava Wu-Tang vs. Shaolin -tour, niin silti eniten biisejä taisi tulla Only Built 4 Cuban Linx yköseltä ja kakoselta, sekä Clanin 36-chambersilta, mikä teki setistä lähes täydellisen nuin omia mieltymyksiäni peilaten. Homma lähti käyntiin C.R.E.A.M.:illa ja varmaan noin vajaan 30 biisin päätteeksi lopettiin hieman yllättäen Live from New Yorkiin, joka tosin itselleni on yksi herran soolouran suosikeistani. Rae koitti kovasti myös haipata yleisöä, mutta yllättävän laiskaa keikkaporukkaa näytti hollantilaiset olevan. Verrattuna esimerkiksi viime kesäiseen Helsingin Wu-Tang Clanin keikkaan, meininki yleisössä oli kuin Veikkausliigan katsomossa. Noh, onneksi lavalla meno oli täyttä kovuutta.

 
Puolessa välissä keikkaa vähän herkisteltiin. Raen timmit soul-movet ja Heaven&Hell. Ja joo, äänenlaatu kauheeta kuraa, sori. Ite keikalla tosin pelas äänentoisto loistavasti.

Salut!

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 2.4.2011, klo 03:16

Tuossa jokunen viikko sitten tuli nähtyä myös vähän muutakin kuin Alankomaata, kun teimme Hannan kanssa 5 päivän reissun Pariisiin ja Brysseliin. Pitäähän sitä tosiaan vähän reissailla, koska täältä nykyiseltä pääkallopaikalta on hieman helpompi suikkia Keski-/Etelä-Eurooppaan. Bussilla liikkuessa hinnatkaan eivät päätä huimaa, sillä Pariisiin pääsimme läheisestä Bredan kaupungista 36 eurolla / perse. Ja joo, varmaan niitä lentoja saa joskus jostain vaikka kympillä, mutta eipä tuo nyt paha hinta ole. Varsinkaan jos istumalihakset on kunnossa eikä täydessä, kuumassa bussissa istuminen hirvitä.

Pariisissa suunnitelmissa oli viettää pari yötä hotellissa ja jatkaa sen jälkeen matkaa kohti Brysseliä. Hotellit toki varattiin viisaina jo hyvissä ajoin, mutta silti päivä pari enen lähtöä sain herätä karnevaalirapulassa iloiseen puheluun, jossa kerrottiin että yöpyminen varaamassamme hotellissa ei natsaa, sillä olivat perkele ylibokanneet jo koko murjun. Noh onneksi Jean-Pierret lupasivat majoittaa meidät toiseen, samantasoiseen ja jopa hieman lähempänä keskustaa olevaan, hotelliin. Periaatteessa saimme siis ylibookkauksen vuoksi asua muutaman euron kalliimmassa hotellissa varaamamme hotellin hinnoilla.

 


Kävelymatkan päässä hotellistamme sijaitsi myös sanalla sanoen huorahtava Pigallen alue. Noh, tuulimyllyjähän tänne vaihtoon ollaan tultu katsomaan...

Hikisen bussimatkan ja pienten harharetkien löysimme viimein hotellimme, joka sijaitsi Montmarten kukkulalla, lähellä Sacré-Coeurin kuuluisaa basilikaa (jossa ei tietenkään vierailtu). Alkuilta kului hotellissa veden juonnin ja pissatulehduksen parantelemisen merkeissä, mutta loppuillasta kerkesimme sentään syömään ja viettämään minipiknikkiä Eiffelin tornin edustalle.

 


Eiffelin alla riitti rihkamakauppiasta joka lähtöön. Helvetin rasittavia tyrkyttäjiähän ne ovat ja eikai niiltä nyt kukaan osta mitään. Paitsi Samppa Rautio.

 


Pari Ghostfacea Louvren nurkilla.

 

En nyt jaksa alkaa erittelemään päivä Pariisissa tarkemmin, sillä vaikka emme edes juuri ryntäilleet monumentilta toiselle, tuli kahdessa ja puolessa päivässä nähtyä vaikka ja mitä. Ja kolmessa päivässähän ei todellakaan ehdi nähdä paskaakaan koko kaupungista, sillä sitä nähtävää tosiaan riittää. Listataan nyt tähän kuitenki pari huomiota, jos niistä vaikka sattuisi olemaan jotain hyötyä jollekkin Pariisiin halajavalle.

- Kaupungin metroverkko on todella kattava ja toimii myös törkeän hyvin ja yksinkertaisesti. Jos meinaa ihmisten aikoihin pyöriä tarpeeksi lähellä keskustaa, niin matkat kannattaa taittaa aina metrolla.


Vanhoilla metrolinjoilla pääsee välillä myös maan pinnalle. Seineä ylittäessä metrovaunussa oli tunnelmaa.


- Englannilla pärjää melko vaihtelevasti. Itse olen aikoinani lukenut ranskaa sen 10 vuotta, mutta nykyinen tasoni on hävettävän surkea. Ihan perus sanastollakin kuitenkin pärjää melko pitkälle, ainakin niin kauan kun asiat voi hoitaa kirjallisesti. Kankeaa puhettakin fransmannit näyttäisivät ymmärtävän kohtalaisesti, mutta itselle ainakin tuotti kovia ongelmia koittaa tajuta vastaantulevaa, nopeaa puheryöppyä.


- Tietynlaiset vaatekaupat tuntuivan olevan keskittyneitä ryppäisiin. Eli jos löydät jonkun kivan putiikin, kannattaa katsella tarkkaan myös samoilta nurkilta löytyviä liikkeitä. Mitään tarkempaa faktaa tähän ei ole heittää, mutta nuin persetuntumalta hieman tuolta vaikutti.


- Jos taide saa pöksysi märiksi, sinun ei välttämättä tarvi lähteä jonottamaan Louvreen tai Centre Pompidouhun, sillä Pariisissa katutaide näytti olevan myös melko vahvassa hapessa. Ihan vain ympärilleen katselemalla tuli bongattua veikeitä tarrakikkailuja sekä parit ehdat Invaderit. Itseasiassa yksi edellämainitun artistin töistä löytyi lähes hotellimme seinästä.


- Colette nimisessä hipsterikaupassa myytävä 20 euron yllätyspaketti ei välltämättä ole ihan hintansa väärti hankinta. Riippuu toki varmaan, että keneltä kysyy. Kai sitä Tiimarikrääsää saisi kuitenkin halvemmallakin, vaikka toki sian ostaminen säkissä on aina yhtä houkuttelevaa.

 


Tässäpä yksi bongaamamme Invader. Vekkuleita mosaiikkeja :)

 


Pala amerikkalaista unelmaa keskellä Seineä.

Mutta mitäpä sitä muuta. Mahtava reissu ja eiköhän kaupunkia voi suositella jokaiselle. Suosittelen myös katsomaan ne lähtevien kaukobussien aikataulut etukäteen, sillä junalla matka voi käydä huomattavasti tunnelmaista linja-autoa kalliimmaksi.

 

Kipiänä

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 27.3.2011, klo 23:03

Köh köh ja niisk niisk.

Tällä viikolla kelit Tilburgissa ovat olleet mallia "täysin käsistä". Arska on helottanut lauantaita lukuunottamatta pitkin päivää ja vielä pimeän tullessakin lämpötila on ollut +15 asteen korvilla. Mikä siis olisikaan parempi tapa nauttia moisista keleistä, kuin ähertää viikko sisällä videoeditissä ja sairastua sopivasti viikonlopuksi.

Sattuipa siis näin, että päälle pamahti kuume ja karsia köhä. Kuume taitaa pikkuhiljaa olla jo selätetty, mutta nenä vuotaa kuin Willem II:n puolustus ja äkilliset yskäkohtaukset saattavat toisinaan tehdä nukkumisesta varsin vittumaista puuhaa. Sairastellessa tosin esiin puski ehkä ensimmäisen kerran täällä ihan kunnolla koti-ikävä. Vaikka kyseessä ei ollutkaan kovemman sortin kuumehouruilu, jolloin pelkää rehellisesti kuolevansa, niin kyllähän sitä alkoi kaivata rakkaimpiaan kotinurkilta. Toki taustalla saattoivat olla aiemmin viikolla kuullut huonot uutiset, mutta varsinkin sängyssä yksin hikoillessaan sitä toivoi olevansa fyysisesti lähellä tärkeimpiä ihmisiään. Yksinhän ei tunnetusti ole kiva sairastaa. Ja vaikka täältä löytyykin se 16 kämppistä + muut epelit, kipeänä ollessa sitä kaipasi tosiaan niitä lähimpiään ja mielummin väisteli sosiaalista kanssakäymistä näiden uusien tuttavuuksien kanssa.

Muuten täällä ei nyt vajaan kahden kuukauden aikana ole koti-ikävä päässyt iskemään. Varmasti asiaa helpottaa paljolti se, että kulttuurierot Alankomaiden ja Suomen välillä ovat suuressa kuvassa melko pienet, ja että täällä tulee toilailtua paljon noiden jo ennestään tuttujen suomalaisten kanssa. Nykyteknologian myötä yhteydenpito Suomeen on myös todella helppoa (äitinikin on oppinut skypettämään) ja tyttöystävänikin on kerennyt jo kerran täällä vierailemaan. Joillakin tosin koti-ikävä on näyttänyt painavan välillä aika pahastikin päälle, mutta itse ehkä olen muutenkin paljon omissa oloissaan viihtyvää sorttia. Loppujen lopuksi kun miettii, niin nämä vajaat kaksi kuukautta ovat kyllä hujahtaneet ohi todella nopeasti.

Kuinkas tässä sitten moinen lentsu saatiin päälle. No yksi mahdollinen tekijä voi olla viimetiistainen mentor dinner. Pukukoodi nuissa kekkereissä nimittäin oli, että päälle kaikkea muuta paitsi ei vaatteita. Munasillaan ei sentään huljuteltu menemään, mutta ehkä hieman liian vähissä vaatteissa silti. Ihmisten päällä näki kyllä mitä merkillisimpiä asukokonaisuuksia. Itse verhoilin adonismaisen kroppani vessapaperilla ja tekaisin parista muovipussista itselle shortisit. Harmi vaan tosiaan että puku tuntui hajoavan illan mittaan käsiin, joten vähän vilpoinenhan siinä meinasi tulla. Baariin lähdettäessä tajusin sentään vetää päälleni ihan ihmismäiset kamppeet. Hatunnosto kuitenkin niille janttereille, jotka vääntäytyivät puoliksi munasillaan aina kylille asti.

 


Lady Gaga, ota mallia!

 

 


Muumiokrapula?

 

Keskiviikkona puolestaan tuli hyvistä keleistä innostuttua siihen malliin, että läksimme Jarnon kanssa lähiostarille hakemaan futista. Halvalla kun saatiin, niin ostettiin kerralla sitten kaksi. Ja pitihän sitä toki ostaa vielä vähän uskottavaa argentiinaverkkaria ja -pelipaitaa ylle. Halvalla kun sai katsos!

Vaikka meidät häädettiinkin pois nurkilla löytyvältä futiskentältä (tyhjinä oleville ulkokentille kun ei kuulemma ole asiaa ilman 100e vuodessa kustantavaa sports cardia), niin pitihän sitä palloa potkia kevätriemuissaan yömyöhään asti naapurin pottupeltoa muistuttavalla nurmikentällä. Ilmeisesti sitten taas liian vähissä vaatteissa, kerta jo torstaiaamuna kurkku oli melkoisen karheana.

Mutta jotta koko postaus ei käsittelisi pelkästään sairastumista ja sen syy- ja seuraussuhteita. Niin puhutaanpa vaikka vähän tämänpäiväisestä illallisesta. Utahilaisen kämppikseni Samijon äiti nimittäin on tullut vieraisille meidän kommuuniin ja tänään me saimme nauttia äidin ja tyttären tekemästä jenkki-illallisesta. Odotin toki burgeria ja kokista, mutta tällä kertaa saimme pastaa kanakerma kastikkeessa (kermaa sentään riitti!). Palanpainikkeiksi tarjolla oli leipätikkuja sekä voipopcorneja. Vaikka näin sairastelun jälkeen ei ruoka vielä ihan normityylin maistukaan, niin oikein maittavat mätöt saimme. Kiitos Samijon äidille ruoasta, amen.

 


Wu-Tang family ja 48th chamber taas koolla. Momma-Wu taustalla patojen äärellä.

 

 


Samijon porukat pitävät kotopuolessa jonkin sortin palkintokauppaa. Illallisen päätteeksi saimme kaikki vielä muistoksi komeat dog tagit nimellämme. Huono puoli tässä on se, että nyt meidän suomi-illaliselta odotetaan jo liian paljon. Oscar kyseli jo rannekellojen perään. Mämmiä ja Jallua saatte!

« Edellinen 1 2 3 4 5 6 Seuraava »