print
Alankomaata näkyvissä

1 2 3 4 5 6 Seuraava »

Save the King

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 22.9.2011, klo 21:29

Avataanpa vielä kerran arkistojen helmiä. Tämän Tilburgin jalkapalloseura Willem II:sta kertovan jutun kirjoitin vaihtoni viime metreillä 6. heinäkuuta. Kyseessä oli jonkinlainen viimeinen, laajempi artikkeli, jonka opettajamme Gie halusi meidän vielä kirjoittavan. Valitettavasti palautetta jutustani (paria ensimmäistä kappaletta enempää) en ole saanut Gieltä vielä tähänkään päivään mennessä.

Koetin kaupitella jutun suomennettua versiota pariin suomalaiseen urheiluaviisiin, mutta eipä sieltäkään (yllättäen) paljon vastauksia kuulunut. Juttu jäi siis lojumaan pöytälaatikkooni, kunnes päätin antaa sen Oamkin journalismin sv-vastaavalleni Pertille luettavaksi. Ja koska sain Pertiltä ihan positiivista palautetta jutustani, päätin julkaista sen nyt blogissani. Parempi myöhään kun ei milloinkaan? Ai niin ja virheitä varmasti taas niin tuhannen, tiedetään.

P.S. Tuumailujani Hollannin jalkapallokulttuurista julkaistiin AC Oulun ACIAA-lehdessä. Vilkaiskaapa varsin viimeiselle aukeamalle. Lehteä löytyy ympäri Oulua. Täältä kuitenkin virtuaaliversio: http://acoulu.faarao.org/aciaa-6/


---------------------------------------------------------------------------------------------



English note about the article: I wrote this article in the 6th of July, so it may have some old information. And since I’m everything but a native English speaker, there are tons of spelling mistakes etc.

 I want to dedicate this article to Ruud Rovers, who helped me a lot when it came about to Willem II (whether it was dealing match tickets, getting interviewees or just chatting about the club). Thanks a lot Ruud and all the best for you and Willem II.

 



Save the King

 

 

 

It is the beginning of April at Koning Willem II Stadium in Tilburg, the Netherlands. Sun is already set, but the battle is only beginning. Tilburg’s finest Willem II is about to challenge Heracles Almelo in the Dutch Premier league, Eredivisie, late night match. Despite the horrible results in the first half of the season, Willem II fans are, once again, at least believing in their chances to beat the opponent. Even though Willem II is struggling in the bottom of the league table with only two wins in 29 matches.
           
When only 4 minutes are played, Willem II got the best possible start to the match. Heracles’ defender Mark Looms trips Willem II’s Juha Hakola inside the penalty box. The referee doesn’t hesitate with his decision: a red card for Looms and a penalty kick to Willem II. When Andreas Lasnik scores for Willem II from the 11-meter spot, the King Side, a fan end of the stadium, gets crazy. Three points tonight and we are still alive!
            Unfortunately the joy in the King Side is premature. The goal celebrations are hardly ended when Heracles ties the game just 2 minutes later. At halftime the match is already 1-3 for the visitors. Even though Willem II is playing with a man advantage, Heracles controls the game. The fans in the King Side become first disappointed then furious and finally they start even to cheer for visitors. When the players of Heracles come to salute their own fans after the 2-6 victory, also the King Side gives them big applause.At the same time the players of Willem II are walking to their dressing room dead silent.
            The performance of the home team was the worst I have ever witnessed in professional football.

 

Lost glory

 

Everything used to be different. Willem II, one of the oldest football clubs of the Netherlands, was founded in 1896 as Tilburgia. In 1898 the club was renamed as Willem II, after Dutch king William II of the Netherlands who, as Prince of Orange and commander of the Dutch army, had his military headquarters in Tilburg during the Belgian uprising of 1830. The club gained their first league title in 1916. The two other league titles of the club were won in the early 1950’s. After the glory Willem II made a couple of short visits to the second division (Eerste divisie). Between 1967-79 the club was having a longer stint in Eerste Divisie, but after their latest promotion back to the top league in ‘87 (Eredivisie), Willem II entrenched it’sposition as a middle level club in the league.
           In the eve of the new century, Willem II suddenly became one of the top dogs of the Dutch league. In the early 90’s Willem II lured already successfully some future Dutch internationals like Marc Overmars and Jaap Stam to the club before selling them to bigger teams. Also the scoutingabroad worked well and in the late 90’s the club got players like Sami Hyypiä and Tomáš Galásek in their roster. With their new ambitious coach Co Adriaanse the club played extremely well, receiving a ticket to the qualification of UEFA Cup in Aadrianse’s first season in 1997. In the next season Willem II made second in the league, reaching a Champions League spot. The times really were different.

 


Ruud Rovers used to bring a Finnish flag to the every Willem II home match to support the Finns of the club.

 

Ruud Rovers loves to remember the Euro-glory of his long supported club, Willem II. Originally from a city near by called Geertruidenberg, Rovers was studying in Tilburg when Willem II qualified to the Uefa Cup. He had wanted to go to see Willem II playing already before, but because the tight security control of the Dutch FA (because of the hooligan problems), seeing Willem II to play live usually required a club card which Rovers lacked. However to the Uefa Cup match, the club card was not required and the tickets were on general sale. So Rovers decided to buy a ticket and go to see the match.
           The love at first sight might not be the right term, but Rovers started immediately like the club: “Looking back, I think it was the way how Co Adriaanse made his team play. Attractive attacking football, the way I like the game. Also the atmosphere made an impression. I wanted to see more matches, so I bought the club card, later a half season ticket and finally a season ticket.”
            The following season Willem II made their historical debut in the Champions League. Even though the performance of the team was not that impressive in the biggest club side tournament of Europe, Rovers decided to go to see Sparta Praha – Willem II match. “Willem II lost the match 4-0. After the 4-0 goal we began to sing Always look on the bright side of life.  It was a goose bumps moment for me and I remember how I thought that I would remain the fan of Willem II. It was just the feeling… The feeling I wanted to get more. So I started to go toevery home match and a lot of away matches too. And then to the practicing matches, training camps etc. At the same time some of the fellow supporters became good friends of mine. Then one day I realized that I had become a true fan.”


Unlike glory hunters, Ruud Rovers and all the true fans stand with the club also when the times are hard. And in the last season being a true fan of Willem II was more like masochism. At least Rovers and the rest of the true fans of the club did their best. When Willem II played the away match against VVV Venlo, a real clash between the bottoms of the barrels, the supporters club of Willem II marketed the match as D-Day. There were even fireworks to give an extra boost to the players when they started their bus trip to Venlo.
            And despite D-Day ended with an unsatisfying 0-0 tie, the extra boost from fans was something the players desperately needed. A poor squad in horrible form plus the lost self-confidence equals really hard times to the club. The right wingback of Willem II, a Finnish international Veli Lampi was already used to battle against the relegation in his former Swiss club FC Aarau, fighting below the relegation bar is something that players never want to get used to. “We knew it is going to be a hard season for us, but I think no one expected it to be this hard. When you got a young and inexperienced team it is hard to get back on track after hard times. For the players, it is always easier to play for the champion than against the relegation”, Lampi told a couple of days before the Venlo match. And as a two time champion of the Swiss league, I think Lampi knows what he is talking about. There seems to be two different types of pressure: the pressure to win something and the pressure of losing something. And the latter is the one that makes you lose your night’s sleep.



V

Veli Lampi played in Willem II for the season 2010-11.

 

The bright side of the life

Despite the sleepless nights, or perhaps because of them, Willem II really starts fighting against the automatic relegation. The last hope comes alive when the club beats sensationally AZ Alkmaar in the 3rd last fixture of the season. Unfortunately the joy of the Willem II supporters is once again premature because VVV Venlo plays a tie against SC Heerenveen. Virtually it means that beside winning the last home game against the arc enemy NAC Breda, Willem II have to get at least a tie in an away match against the title holder FC Twente, if they want to have even theoretical changes to avoid the automatic relegation.
            Ruud Rovers and the other optimistic but yet realistic true fans travelled to almost to the other side of the country, to Eenschede, to see Willem II playing for their league position against FC Twente. When the match ends 4-0 to FC Twente, Rovers got a kind of déjà vu –feeling: “Of course the relegation was not a big shock for me, because I knew that FC Twente was just so much better than us. But still, as long we had a chance to survive I believed in it. So when the match was virtually over, we started to sing Stand up for Willem II andsuddenly the whole stadium was standing up. And once again I had goose bumps. It was a very bittersweet moment for me. Despite going to the Eerste Divisie, I felt very good to be a Willem II fan. Always look on the bright side of life.”

           
That bright side of life for Willem II fans is the fact that at least they have the club. At the end of the season 2009-10 the club got almost bankrupted, which would have meant the end of the club. “We had won Go Ahead Eagles in the relegation play-offs and secured our league position in Eredivisie. And then just one day later, we are told that the club is bankrupted. It was like going from the heaven to the hell. A bigger contrast than from the Champions league to the Eerste Divisie, and just in two days” Ruud Rovers remembers.
             Henk van Meel is the press officer of the Supporters club of Willem II. He has been a fan for about 30 years and especially during the previous years van Meel has been into the economical situation of the club. “During the four years before the last season the club spent 3 million euros more than they could afford per year. They believed that some players who had been sold to the other clubs would be transferred further for a high price (Which would mean that Willem II would also get a piece of the transfer money too). The benefits from those expected transfers were already spent even before there was acertainty of the profits. The first few years they could compensate loses with savings, but after a while that money dried up.”
            One of those expected transfer risks was the case Moussa Dembélé. This gifted Belgian was transferred from Willem II to AZ Alkmaar in Summer 2006. Dembélé was one of the main architects when AZ won the league title in 2009. Thetop clubs of the Europe were interested to buy the Belgian, and the possible transfer fee was rumored to be close to 20 million euros. But then became the globally financial depression, and among the unlucky European banks, the main sponsor of AZ, DSB went down. Because ofthat AZ had to sell their players, so Dembélé ended to Fulham for a fee of £5 million, which was definitely less than Willem II had expected. Somebody calls it bad luck, but fact is the club took too big risks at the wrong time.

 


More than a club?

 

Luckily sponsors, the city council of Tilburg and the fans of the club saved the King. Sponsors came up with 2.4 million and the city council with 2.8 million euros. The fans organized all kind of actions from baking cookies to hosting a football tournament. One way to earn money to the club was having an auction, where the former players donated their shirts other stuff to be on sale. These fan-based actions raised about 300.000 euros to the club. So Willem II got about 5.5 million euros to finish the last season and balance the losses of previous ones.
            Now the club is following the thumb rule: “Don't spend money you don't have in your purse”, which is actually written down in their report. But even without taking risks the Dutch clubs are having big financial troubles. One simple reason for it is the great amount of the professional clubs compared to the population of the country. This is a big problem especially in Noord-Brabant, the province from where Willem II comes. For the 2.4 million people living in the province, there are almost 10 different professional clubs. “We definitely got too many professional clubs in Noord-Brabant. Because of that, the clubs have a problem to get sponsors. A lot of fishermen are fishing in the same lake, so you have to be very creative in the commercial department” van Meel expresses the fishy situation.
           Also the Dutch FA is very strict when it comes about clubs being responsible for their budgets. So no silly spending à la Real Madrid is possible. There have been talks about FIFA taking a same kind of role worldwide like Dutch FA, but van Meel does not believe it: “The FIFA and UEFA will never be firm enough to the giant clubs like Real Madrid, Barcelona and Manchester United. The latter has a debt of 800 million euros. That is the same amount of the budget of all clubs in the Eredivisie combined for the next 7 years!”
            But when it comes toWillem II there are not just different FAs paying attention to the club’s finance. There are also a bunch of supporters watching the moves of club: “In December 2009 a group of us supporters got together because we were worried about the financial and sportive situation of Willem II. We said ‘the mismanagement stops here and now.’ We went on TV and Radio to get more notice to our worry, anger and disappointment,” Van Meel tells. And this protest actually worked: “Within a month the whole board, president and higher management were either fired or resigned. Since then the supporters have been a very important group within the club and the current management takes us more seriously than ever. We are also an important influence if the management wants our opinion on various subjects.”

 

Looking for the King

 

 


TV journalist and news anchor Dione de Graaff (on left) getting ready for NOS sport news.

 

So Willem II is still more or less a club of its supporters. “It is more like a big family than a club”, says Dione de Graaff, a famous Dutch TV-sport journalist. De Graaff became a fan of the club in the early 1980’s when she was studying journalism in Tilburg. During her studies she made all kind of reports about the club. “It was a small club back then. They hadn’t been used to get much attention from the media, so they were just happy that somebody cared about them and always somebody from the club had time to talk with you. Even back then it was totally different in the bigger clubs”, de Graaff tells while she is having a make up before representing the sports news for the millions Dutch Tv-viewers.
           And it seems to still be like that. You can still just walk to the training ground of Willem II, which is located next to the Koning Willem II Stadium, and chat with the players or the head coach after the training session. “That’s how it is. It’s a friendly club with friendly players and staff. But that is also a problem in the pitch. Those friendly players are many times too nice for the rough, professional football”, says de Graaff, who still follows her team closely. “They would need a real leader behind the bench. A coach who would make this friendly team to play indomitable football. A coach like Co Adriaanse.”
            Co Adriaanse has really left an unforgettable mark to the history of the club. He always preferred the attacking football and he was not afraid to attack even against the much stronger opponents. And the King Co was really a king of the club. He trained his team with an iron hand. In his first year in Willem II he sacked the coffee lady of the club, because she did not to agree with him. And as a trainer, Adriaanse is called Psycho Co for reason. Once, because the poor friendly against the Belgian side AA Gent, he asked the players follow him by car to the hotel, 13 km away from their training ground. There Adriaanse took the car keys of the players and made them run back to the training ground in front of his car. Finally on the training ground players received their car keys, just to get walk back to the hotel to pick up their cars.
           

After the end of King Co’s kingdom in 2000, there have been 14 different coaches in Willem II. This time it is Jurgen Streppel’s turn to have a try with the new team. Since the club got relegated, there were big changes in the squad when the players with the biggest salaries were ether sold or released. When last year the player budget was about 3.2 million euros, on the nextseason it is going to be around 1.75 millions. It means that on the next season there are more young Dutch players in the squadinstead of foreign internationals like Veli Lampi. And instead of playing against those big clubs like PSV or Feyenoord, it is going to be matches against teams like FC Eindhoven or Sparta Rotterdam.
            But the supporters of the club are still going to be there with the team.  Only the fans have already bought over 3500 season cards, even though it is over a month till the first home match of Willem II. That is quite impressive for a second division club, which had sold only 500 season cards at the same time of the year in the last season. The ladies working in the official Willem II fan shop, tells that there has not been a notable difference in the merchandise sales after the relegation. It seems that the fans are really there behind the club for both the good and the bad times. “Of course I hope that we will be promoted after the next season. But the most I hope us to be promoted, when we are financially ready for it”, Ruud Rovers tells. “For me, the most important thing is to have my club Willem II, no matter in which division they are playing.”

Right now the king may be beaten, but at least everything seems to be fine in the kingdom.

 

- Jussi Kotila 

 


Good night Koning Willem II Stadion.


FEEL FREE TO LEAVE YOUR THOUGHTS ABOUT THE ARTICLE TO THE COMMENT BOX BELOW!

Arkistojen helmiä sioille osa 2.

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 27.7.2011, klo 00:24

Lisätäämpä vielä edellisen blogipostauksen hengessä myös se lupailemani toinen julkaisematon juttu. Kunnon Lost Tapes meininkiä, jes!

Tämän seuraavan artistijutun kirjoittelin Festival Mundialilla esintyneestä Bert On Beatsista. Tätä virolaista dj:tä käsittelevä previkka, jonka aiemin kirjoitin, julkaistiin kyllä festarisivustolla, mutta jostain syystä tämä (kuten eräs toinen juttunikin) jäivät kokonaan julkaisematta. Ilmeisesti sivustolle tuutattiin kuitenkin kaikki mahdollinen materiaali, joten tuskin julkaisemattomuuden taustalla on ollut juttujeni tasottomuus. Epäilen syyksi kommunikaatio-ongelmia. Teimme nimittäin hommia n. 30 hollantilaisen toimittajaopiskelijan kanssa, joten toimitus puhui lähinnä vain hollantia. Ilmoittelin kyllä jutuistani kerran jos toisenkin toimitussihteerillemme, mutta eivätpä jutut lopulta tuntuneet löytävän tietään sivustolle. Näin tosin taisi käydä parille muullekkin englanniksi kirjoitetulle jutulle. Sivuston pääprioriteetti kun oli hollantilaisessa materiaalissa.

Ja sitten itse jutusta. Joku kokenut toimittaja voisi ehkä tokaista että: "Tämmöisiähän nämä artistihaastattelut on", mutta koitan nyt hieman valoittaa myös jutun taustoja. Ja taustoista puheenollen kiitokset ensinnäkin oululaiselle DJ Somepoelle, joka jeesasi minua kovasti taustatyössä, jonka pohjalta tuon previkkani kirjoitin. Itse asiassa suurin syyni tuon previkan kirjoittamiseen oli pelkoni perseessä, ettei Bert On Beats rupea antamaan minulle haastattelua. Näinpähän tehty taustatyö ei ainakaan kokonaan menisi alas kankkulan kaivosta.

Mutta onnekseni sain lopulta Bertin haastattelupöydän ääreen, tosin pienimuotoisen sählingin jälkeen. Bert äkkäsi heti nimestäni että olen suomalainen ja Suomessakin vaikuttaneen artistin kanssa juttua riitti kovasti. Parin bissen ja kymmenien kysymyksien jälkeen Bertin piti kuitenkin kiiruhtaa vetämään vielä Man Recordsin jäbien kanssa lavalle lafkan label nightin lopuksi, joten ihan kaikkea en mieheltä kerennyt utelemaan. Eiköhän tuosta kuitenkin jonkinlainen juttu raapaistu kasaan. Niin ja englanti on varmasti karseaa, kun eihän tuota ole kukaan oikolukenut.

 

Crazy shit by Bert On Beats

 

Bert Prikenfeld is one of the most known artists from Estonia. Besides being one of the pioneers of Estonian hip-hop as DJ Critikal, Prikenfeld has recently made himself a quite big name as Bert On Beats. Mixing beats “from Rio to Caribbean to Rwanda” in a such new and interesting way, has got Prikenfeld on German based Man Recordings and now he is touring all over the world. Mundiallive.nl met Bert in the backstage of Fontys Stage, asking questions about his musical past, present and future.



 

 

After his late night set as Bert On Beats with two drummers and a singer Anbuley, Prikenfeld is still quite hyped out. The set last over an hour and now he needs some beer and cigarettes to recover from his hectic live. “It was only a second time for me to play with drummers in a big stage. Also the set was brand new: nobody besides us has heard it before. So it was a totally new experience to me. I didn’t really know how it sounded to the audience. But I guess everything went well.”

Bert should not worry. Even though one of the main acts of the Festival Mundial, Paolo Nutini, played on main stage at the same time as Bert On Beats in smaller Fontys stage, there were lots of people listening Bert. Even though his music might be more suitable to clubs than festivals. How ever Prikenfeld himself doesn’t see it as a problem: “Actually, I don’t care if I am playing inside or outside. Only thing that matters is the size of the stage. For example some more intimate songs doesn’t work out so well in a big arena like the one I was playing here. But there are always a right set to the right place.”

Straight outta Tallinn

Bert Prikenfeld started his DJ career over 15 years ago. Young hip-hop head was first playing rap records in underground parties of Tallinn and making beats with a classic PC 486. Later on Prikenfeld, as DJ Critikal, became a DJ/producer for A-Rühm, the most known Estonian rap group by the time. He also founded his own record label called MindNote Records, which was publishing fresh hip-hop sounds to the Estonian market.

But like so many DJs, Prikenfeld got interested about new musical genres. That’s how Bert, who still plays hip-hop as DJ Critikal, came up with Bert On Beats. “As a hip-hop DJ, you always have to play some of those rap classics to get the party really started. It’s cool, but at the same time it easily gets boring. I just felt to try something totally new.”

“If you’re a hip-hop DJ, the music you can play is quite limited. Of course you can mix hip-hop with for example some Funk or Soul, but still there are those borderlines. When I’m playing records or making music as Bert On Beats, I have no limits or certain formulas to follow. I can just play around and do some crazy shit”, Prikenfeld tells.

Still looking for something new

That “crazy shit” got Bert On Beats to the Man Recordings about a year ago. He took part to the remix contest ran by the label and send them some of his mixes. Then suddenly leader of the Man Recordings, Daniel Haaksman, contacted Prikenfeld by offering a record deal. “I have been a big fan of Man Recordings. So when Daniel told me that they want to publish my music, I was really, really surprised and exited”, Prikenfeld remembers.

Besides making his own music and mixes, Bert On Beats also produces other Estonian artists. His co-operation with singer Hannaliisa Uusma and some other musicians came up as a band called HU?, which has become a big success in Estonia. But there are also new collaborations to come also in English, Bert reveals: “There are couple of young talented artists in Talliinn. I really can’t tell many details now, but once again this project is going to be musically something new for me. We’re going to release new material by the end of the year, so stay tuned!”

Artist checklist on Sunday
by Bert On Beats

Check out: DJ Muchi
Because: “He’s just so talented and crazy motherfucker!”

Check out: Aloe Blacc

Because: “His records sound like the new Motown should”

Check out: Shantel & Bucovina Club Orkestar

Because: “It’s the dopest Balkan Orchestra you can get”

Check out: Fun Lovin’ Criminals
Because: “I just like them.”

Check out: Frédéric Galliano and Kuduro Sound System

Because: “Actually I don’t even know them, but I’m sure it’s going to be more interesting than Moby.”

Arkistojen helmiä sioille osa 1.

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 25.7.2011, klo 23:27

Pohjois-Pohjanmaata on ollut näkyvissä nyt sellaiset puolitoista viikkoa. Pikkuhiljaa alan hahmottamaan, että Tilburg on jätetty nyt lopullisesti, tai no ainakin toistaiseksi, taakse. Vaihdossa tutustumiini ihmisiin on tullut oltua yhteydessä jonkin verran ja sain ilokseni jo kortin Patricialta, espanjalaiselta ex-kämppikseltäni. Kun Norjan maalla ns. tekevälle sattui, tarkastin lähes ensitöikseni onko ESN:n kautta tutustumani turskakaverini Martin kunnossa. Onneksi oli. Eniten sitä vaihdossa kaipaa juuri niitä ihmisiä. Tosin ehkä marraskuussa saattaa hieman tulla ikävä myös superlämmintä kevättä. Niin ja voisihan se olut olla myös hieman halvempaa...

Tällä kertaa ajattelin kirjoittaa hieman tylsemmän, varsinaisen laiskan miehen blogin. Olen kirjoittanut vaihtoni aikana parit syystä tai toisesta julkaisematta jääneet jutut, jotka kuitenkin tahdon itse tuutata ulos vaikka väkisin. Nyt kun Norjan hirmutekojen myötä varsinkin äärioikeistolainen ja konservatiivinen politiikka on puhuttanut, voisin aloittaa pelin Perus Suomalaisten ainoasta europarlamentaarikosta kertovasta jutusta.

Kyseessä on Timo Soinin paikan Brysselistä lunastaneen Sampo Terhon henkilökuvasta. Kuten hieman ohimenne mainitsinkin asiasta jo Brysseli-postauksessani, pääsin haastattelemaan kurssimme Brysselin ekskursion yhteydessä Terhoa. Sain vastikään uuden postinsa aloittaneen, ja tästä syystä oletettavan kiireisen, Terhon kiinni soittamalla suoraan miehen nettisivuilta löytyvään numeroon. Itse asiassa yksi kurssin keskeisin asia minkä EU:sta opin, oli se kuinka järjettömän helppoa EU:n eri elimiin on olla (varsinkin toimittajana) yhteydessä. EU:sta riittää kyllä tietoa suomeksikin, jos sen etsimiseen jaksaa vain nähdä hieman vaivaa.

Koska Terhon pakeille pääseminen kesti odotettua pitempään, olin tapaamisesta hieman myöhässä, ja päätimme siirtää haastatteluani n. puolella tunnilla. Tämä oli lopulta eräänlainen onnenpotku, sillä tuon odotteluajan vietin Terhon romanialaisen (ex-?)assistentin kanssa mm. tutustuen rakennuksen niihin osiin, joihin normivierailijat eivät pääse.
Sampo vaikutti olevan asiaansa hyvin perehtynyt ja fiksu mies (niinkuin nyt varmaa jokaisen MEPin olettaisi olevan). Harmi vain että poliitikon vinkeet olivat jo hyvin hanskassa, ainakin mitä retoriikkaan ja kysymyksiin vastailemisiin tuli.

Ja miksi tätä juttua ei ole julkaistu? No tämähän piti tulla ulos Eurooppa-kurssiamme varten julkaistulta nettisivulta, Come on Europelta, mutta eipä vain tullut. Tai no itse asiassa voisin julkaista sen omin päini vaikka heti, mutta opettajamme Gie vaati saada lukea ensin juttumme, ennen kuin hän tai kukaan muu saisi niitä julkaista. No Gielle on kyllä juttu lähetetty luettavaksi, ja viimeksi vikana koulupäivänä mies lupasi jutun lukaista ja pistää kommenttia, mutta eipä ole tainnut lukea. Juttu piti luetuttaa myös itse Terholla, mutta en halunnut lähettää vielä tätä nyt blogissani olevaa versiota hänelle, sillä odotin Gien ehdottavan totuttuun tyyliinsä jotain muutoksia juttuun. Näin ollen siis lukekaa alla olevaa juttua koeversiona, jossa saattaa huonolla lykyllä esiintyä jotain asiavirheitäkin.

Tuon toisen jutun (Bert On Beatsin haastattelun) julkaisemisen taidan jättää sitten vaikkapa huomiselle, ettei tule ihan megapostausta.

Tässäpä sitten se lupaamani juttu, lontooksi toki niin että Giekin ymmärtäisi jos viitsisi lukea. Eli virheitä on varmaan niin tuhannen.

 

 

A former member of European parliament, Timo Soini, has become a household name in the European politics especially in the last couple of months. The party leader of the True Finns first led his political troops to the 3rd biggest party in Finland basically out of nowhere, and then almost undermined the Portugal bail-out plan. When Soini left the European Parliament after the Finnish Parliament elections, his party member Sampo Terho came and took Soini’s place there. Virtually one of the most popular Finnish politicians was replaced by the rookie, who hasn’t been before in the Finnish Parliament nor any City Council. Becoming a member of the European Parliament out of nowhere is a real political baptism of fire for Terho, but he’s ready to take his chances.

 

 

Who the hell is Sampo Terho?

And what is he doing in the European Parliament?

 

 


Sampo Terho started his work as a MEP in the beginining of May.

Sampo Terho started his political career as MEP on the 9th of May. Before that this political freshman has been best known as chairman of the Association of Finnish Culture and Identity. After two weeks as MEP, Terho admits that coming to Parliament in the middle of political term has been a quite tough start to his career. “It’s been very busy times. There have been lots of forms to fill, interviews to give and people to get known. The first lobbers have also noticed me already and this Parliament building feels like a big airport to me. But well, it’s always something like that when you get a new job, but of course here everything is bigger and takes more time”, Terho describing his first weeks as MEP.

When Timo Soini got elected to the European Parliament in 2009, it was already known that he is going to be there only till the Finnish Parliamentary elections. Because Soini was the only True Finn elected, it was also known that Sampo Terho would be his successor since he got the second most votes among his party. “I got two years to prepare myself for this post, so of course it has helped a lot. My assistants are also old hands at work here in the Parliament, so they know for example where to get right forms and where there in the middle of those 5000 offices is the right place to return them as well”, Terho smiles.

Terho got around 9 300 votes in the European Parliamentary elections in 2009. Timo Soini got over 130 000 votes so the difference of popularity between the predecessor and the successor was enormous. Terho admits that he is having huge shoes to fill, but at the same time he emphasizes that he doesn’t try to be Timo Soini 2.0: “The fact is that there’s only one Timo Soini. Nobody else can be like him, but everybody can be a new MEP. And I didn’t come here to be a new Soini. I came here to be a new MEP. Of course I think a lot like Soini, and there’s not going to be any dramatic changes. So the voters of Soini can be calm”

Security and defense interest

Before becoming MEP Terho has been a white-collar worker in the Finnish ministry of defense and the Finnish National Defense University. Between those posts he also has been a peacekeeper for six months in Sarajevo. Knowing Terho’s background it is not as surprise that he’s willing to take part to the Subcommittee on Security and Defense. Terho says that the common European security and defense policy is something which is good to have, but which could also be better: “Let’s take for example the European Rapid Reaction Force. What’s the benefit when they’re never used? And there have been opportunities to use it.”

“But even though the Subcommittee on Security and Defense is my first choice, it doesn’t mean that it’s the only committee what I’m interested in. When I had my first voting session in Strasbourg, I noticed that there’s stuff about everything under the sun. You just have to grab some interesting stuff and go deep into what you’ve chosen”, Terho explains.

Until the December Terho will be sitting in the Culture and Education Committee, the seat he inherited from Soini. Terho says that first he is going to take a close look at it, before he starts his moves. “Culture is one of the most important thing in the EU”, he states and tells that he had a close bond to the culture, especially to the music. That’s easy to believe, because Terho plays himself in the Finnish band called Jürgen Jürgensen. Since moving to Brussels the band is now on hiatus. However Terho gets exited when he’s asked about setting up a new band in Brussels, perhaps even with co-MEPs: “Why not? I just need to find some band mates first. Because I’m going to live mainly here, I need something to do on weekends. To get in a band would be great.”

A good idea, which came too far

Before Terho started as a MEP, he already said publicly that he doesn’t really believe one MEP can do much by himself. His opinion has not changed much: “The system makes it quite impossible. If you’re with 735 MEPs there, one opinion isn’t much. Of course making networks and alliances with the people who shares the same opinion, can actually make the change.”

But besides making that change, one of Terho’s priorities is to deal out information about the European Union, especially to his voters. “It was one of my main election promise, and I’m going to keep it. I try to write a new blog entry every once or twice on a week, where I write about stuff that might be interesting to my voters. I try to explain what is happening here in a language that simple enough for everybody to understand. The fact is that there is a lot of information available to everybody, but not everybody has time to check that all information out. And many times you have to be some kind expert to understand that information. That’s mainly because of the EU is so massive.”

Massive is a word which Terho uses quite lot. Also he tells straight out that the European Union should not be so heavy and powerful system. “The EU should not be a directive factory. Instead of assembly lines, it should be more like a workshop which makes as little as possible, with the quality as good as possible”, Terho mentions.

“Anyhow, I don’t mean that having the Union is purely a bad thing. When it comes for example to the defense or finance it’s great to have it at some level. For example nowadays to wage war is not just ethically wrong, but also pure mindless because to being united is best for the every state,” Terho says.

Still he is not satisfied with the present-day Union: “The idea behind the EU was great, but nowadays it has come too far. Basically almost everything should be decided within a member state. Only when it comes about to things when the co-operation is crucial, it should be decided here in Brussels.”

When asking Terho, what would he change in the European Union, if he could do a single adjustment by himself, he take his time before answering to the question. “I would improve the respect of democracy in member states. It should be valuable also when it would be against the evolution, expansion or consolidation of the European Union.” I think it’s no need to ask what Terho thinks about the treaty of Lisbon.

 

Home Sweet Home

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 18.7.2011, klo 02:56

Niin sitä vain on vajaa puoli vuotta nyt vaihto-opiskelua takana ja rustailenkin tätä blogipostausta  tutussa ja turvallisessa Oulussa. Saavuttuani keskiviikkoiltana takaisin kotikonnuille, olen saanut vastailla jo muutaman kerran perinteisiin "Miltä nyt tuntuu?" ja "Oliko siistiä?" -kysymyksiin. Mitään kovin tyhjentävää vastausta noihin on vaikeaa antaa varsinkaan lyhyessä small talkissa, mutta olihan se vaihdossa oleminen siistiä ja tällä hetkellä tuntuu oudolta. Oudolta sikäli, että fiilis on sellainen, kuin olisin vain käymässä lomareissulla Oulussa ja palaamassa pian takaisin Tilburgiin. Ajan myötä tuo fiilis tosin kadonnee, varsinkin kun aloitan kesätyön/harjoittelun tässä tiistaina, jolloin arkimeininki alkaa painaa päälle.

 


Nuoruudenkoti kullan kallis.


Viimeiset päivät Hollannissa olivat melko hektisiä. Edellisessä postauksessa mainitsemieni Amsterdamin ja Maastrichtin reissujen lisäksi teimme Miikan kanssa  maanantaina reissun Eindhoveniin, jossa hieman shoppailtiin ja kuvailtiin skeittausta. (Miikka ei tosin kätensä kanssa paljoa skeitannut. Työterveyslääkäri täällä Suomessa muuten antoi hieman erillaisen diagnoosin kuin hollantilainen puoskari: ranne oli sittenkin murtunut kahdesta kohtaan.) Viimeisenä kokonaisena päivänäni ohjelmassa oli viimeinen koulupäivä sekä pakkaamista ja siivoamista niin tuhannen.

 

Totuttuun tyyliin opettajamme Gie oli jälleen unohtanut meidät, ja kun muistutimme miestä olemassaolostamme edessä oli kaksinkeskeiset keskustelut, joissa esittelimme powerpointin avulla Gielle mitä olimme saaneet vaihdossa aikaan ja mitkä fiilikset opinnoista jäivät. Gie oli ilmeisesti hyvällä tuulella lähtömme vuoksi, sillä hän tarjosi meille oluet koulun jälkeen lähipubissa. Siellä sitten luokkamme kera puimme läpi vaihtoa, ja Gie myös itse myönsi että hommat olivat meidän kanssa vähän kosahtaneet. Ongelmia oli kuulemma ollut saada meitä tungettua mukaan hollantilaisten opiskelijoiden kursseille sekä saada ylipäätään järjestettyä meille englanninkielistä opetusta. Ensi lukukaudeksi vaihtareita ei kuulemma olla kouluun ottamassa, sillä Gie haluaa ensin laittaa vaihtojärjestelmän kuntoon.

Kouluhommien lisäksi tuona tiistaina tuli hätäisesti käytyä kaupoissa ostamassa vielä viimeiset tuliaiset. Koska en keksinyt mitään kuningasideoita, luotin pääasiassa karkkiin, majoneesiin sekä alkoholiin. Illalla oli sitten tiedossa jonkinlaiset läksärikemut, sillä jäljellä olevat hollantikamumme olivat tulossa juhlistamaan kämpillemme koulumme loppumista, lähtöäni sekä kämppikseni Patrician synttäreitä. Itsellä jäi juhliminen taka-alalle pakkauksen, siivoamisen ja pyykkäyksen lomassa, sillä totuttuun tapaani olin jättänyt taas kaiken viimetinkaan.

 


Verbs 48:n viimeiset mohikaanit sekä juhlavieraat. Tulen kaipaamaan teitä.

 


Kunnon suomalaisen kyrsän paistaminen nuotiolla (tai grillissä) hakkaa kyllä kaasuliesivaahtokarkit 100-0.

 

Pakkaaminen oli lopulta melkoinen päänvaiva, sillä puolessa vuodessa varsinkin vaatteita oli tullut hankittua vähän jo liikaakin. Blue1:n hyväksymä 23kg:n paino matkalaukulle tuotti ongelmia, ja lopulta homma meni melkoiseksi grammapeliksi. Onneksi sain dumpattua jotain kamaa Miikan rinkkaan. Loput pitikin sitten jättää kylmästi pois tai lahjoittaa puolalaiselle hamstraajakämppikselleni Martalle, jolle tuntui kelpaavan kaikki mahdollinen roju.

Keskiviikkoaamun herätys oli kuudelta, ja juhlista vetäydyin nukkumaan noin neljän aikoihin. Väsyneet juhlijat odottivat minua herättyäni edelleen olohuoneessamme, jossa heitin vielä pikaiset hyvästit. Kävellessäni tihkusateessa kohti usvaista junapysäkkiä, olo oli omituinen: Toisaalta odotin jo kotiinpääsyä ja sitä että näen tyttöystäväni, kaverini ja perheeni. Toisaalta taas tiesin jääväni kaipaamaan myös Tilburgia ja etenkin siellä tapaamiani ihmisiä.

Ensimmäinen junani oli hieman myöhässä, mutta saavuin onneksi Schipoliin hyvissä ajoin. Ruuhkaa olikin jonkin verran ja varsinkin turvatarkastukseen sai jonottaa hyvän tovin. Täyteen ahdettu reppuni herätti ilmeisesti myös tarkastajien huomion, sillä jouduin purkamaan sitä yhdessä virkailijan kanssa, ennen kuin sain luvan siirtyä kansainväliselle puolelle. Pian jätinkin jo sateisen Hollannin taakseni, heräten aurinkoisesta Helsingistä. Ouluun menevää konetta sain odotella hieman pidempään, sillä lento oli yli tunnin myöhässä. Parempi silti kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Ja yhtäkkiä olin takaisin Oulussa. Saavuin isän kyydillä kotiin, jossa odotti äitin tekemä makaroonilaatikko ja lämmin sauna. Viilenevässä kesäyössä poljin vielä tyttöystäväni luo nukkumaan, ajatellen että onneksi palasin Suomeen kesällä.

 


Oulu - kovia skundeja...

 


... ja kuumia misuja.

 

Seuraavina päivinä tuli sitten nähtyä kavereita ja hoideltua asioita. Vielä pitäisi ainakin hoitaa vuokrasopimus kuntoon elokuuksi, tehdä osoitteenmuutos ja asioida verotoimistossa. Vaihtoraporttikin pitäisi ilmeisesti kyhätä kokoon tässä kuukauden sisään.

Näin kavereiden kanssa vietetyn lauantaisaunan, 3 karjalanpiirakkapaketillisen ja majoneesikänkyn jälkeen voin todeta että onpas mukavaa olla kotona. Toivottavasti tuo tunne ei katoa ainakaan kovin pian.

 


Copa America kiinnosti saunojia. Argot ja Brassit ulkona, kovvaa.

Vikatikki

m8koju00 Kirjoittanut Jussi Kotila   blogissa Alankomaata näkyvissä
Julkaistu 11.7.2011, klo 13:36

 

Tätä blogipostausta ei ole valitettavasti kirjoitettu perinteiseen tapaan sunnuntai-illan huumassa omassa pikku spämmiluolassani. Tällä kertaa suollan mukahassua ilosanomaani suoraan helvetin esikartanosta, eli yhteyspäivystyksen odotushuoneesta. Itselläni on kaikki kunnossa, ainakin päällisin puolin, mutta luokseni lomailemaan tulleella Oulu-kämppikselläni Miikalla on käsi vähän pipi.


Autsista.


Mutta miten tänne sairaalaan oikein jouduttiin? No mehän urheilullisina nuorina miehinä päätimme lähteä sunnutairapulan hellittäessä käväisemään iltasessareilla paikallisessa skatehallissa. Siinä reilun puolentunnin lämmittelyn jälkeen päätimme vähän kuvata temppuja, kun Miikan hardflip ditsissä (temppu temppuiluobstaakkelissa) alkoi olla aika kupissa. No temppuhan saatiin jo kertaalleen filmille, mutta koska homma näytti toimivan Miikka päätti koettaa vetää kyseisen liikkeen vielä vähän paremmalla tyylillä. Tyylikkään hardflipin jälkeen lauta valitettavasti vähän tökkäsi, ja Miikka putosi pari metriä maahan kätensä päälle. Kipiäähän se teki, mutta siihen on valitettavasti tullut skeitatessa totuttua. Toivoimme että selviäisimme pelkällä säikähdyksellä ja kuvailimme minullekin vielä yhden liikkeen, ennen kuin oli pakko ottaa suunta kohti kotia, koska Miikan ranne alkoi turpoamaan, eikä kipukaan tuntunut hellittävän.

Kämpillä sitten Miikkaa doupattiin särkylääkeellä ja koska tilanne näytti tarpeeksi pahalta otimme mittariauton pihan ja kruisailimme tänne päivystykseen. Nyt on ranne kuvattu, ja Miikka odottaa pääsyään paikallisen puoskarin pakeille. Onneksi 12 euron matkavakuutus on tullut otettua, sillä tähän mennessä hoitokuluja on maksettu jo reilut 130 euroa. Nuo massit pitäisi kuitenkin onnistua Suomessa tappelemaan takaisin. Vakuutusten lisäksi lyhyemmillekin EU-reissuille kannattaa hommata Kelalta ilmainen Eurooppalainen sairaanhoitokortti, joka Miikalta valitettavasti puuttuu. Kortti nimittäin takaa kortin kantajalle tasa-arvoisen terveydenhoidon paikallisiin nähden. Nyt siis ilmeisesti Miikkakin joutuu maksamaan jonkinnäköistä suomilisää hoidoistaan. Tai no en kyllä varsinaisesti tiedä miten tuo homma toimii, mutta jotain tuollaista ne isot pojat ovat kertoneet. Onneksi tässä tapauksessa kuitenkin pitäisi olla vakuutushommat kunnossa.

 

Ja sitten muihin asioihin: Vaihtopäivät alkavat käydä todenteolla vähiin. Virallinen Hollanti-TJ näyttää lukemaa kolme. En kyllä tosin ole oikein vielä käsittänyt, että keskiviikosta alkaen tallailen taas katuja Paskassa Kaupunnissa, eli rakkaassa Oulussa. Sauna, tuore ruisleipä ja majoneesikänkky odottavat siis jo nurkan takana. Ensin pitäisi kuitenkin valmistella jonkinlainen powerpoint –portfolio, lusia viimeinen koulupäivä tiistaina, siivoilla pirtti tip top –kuntoon sekä hoitaa tietty pakkaushommat. Seuraavaa blogipostaustani naputtelinkin siis hyvin todennäköisesti kotikonnuilta.


Save the King!


Viimeinen kokonainen viikko on kulunut työn ja huvin parissa. Koulusta meille annettiin lopputehtäväksi kirjoittaa 2500 sanan juttu jostain vapaavalintaisesta aiheesta, joka kuitenkin liittyy Hollantiin. Itse kirjoittelin sydäntä riipivän tarinan Tilburgin kovia kokeneesta futisjoukkueesta, Willem II:sta. 2500 sanaa on englannillakin kuitenkin melkoinen reportaasi, ja alussa vähän epäilin kantaisiko aiheeni ihan niin pitkälle. Lopulta tekstiä tuli kuitenkin klassiselle paskanjauhantatyylilleni uskollisesti yli 3000 sanaa, vaikka karsinkin jutustani esimerkiksi yhden haastateltavan kokonaan pois. Koulussa opettajamme Gie on sitten antanut totuttuun tapaan tiukkaa kritiikkiä rakenteesta yms. vaikkei mies ole tainnut vielä tähänkään päivään mennessä lukea juttuani puolta väliä pidemmälle.

Viimeisistä päivistä nauttisi mielellään kuitenkin muutenkin kuin koulun merkeissä. Kun Miikka pamahti pirttiin keskiviikkona, olemme koittaneet ottaa Alankomaita haltuun vielä viimeistä kertaa. Torstai kului skeittauksen ja shoppailun parissa Tilburgissa. Onpahan se vain ollut perhanan mukavaa kun on ollut joku kaverina hyppimässä sen lankunpätkän kanssa.

Perjantaina suuntana oli Sin City, eli paheiden pesäke Amsterdam. Damissa meitä odottelivat suomisalibandyn keulakuvat Anssi Soini ja Jani Lämsä, jotka olivat tulleet höntsäilemään johonkin paikalliseen säbäturnaukseen. Päivä, ilta ja yö kuluikin rattoisasti suomipoikien tutkiessa Amsterdamin ihmeitä, kuten punalyhtykorttelia ja miljoonia eri kenkäkauppoja. (Huoria ei ostettu, kengät ostettiin). Kyllähän ne tädit ikkunoissa, huumekaupat joka korttelissa ja pulujen seassa lentelevät papukaijat puistoissa tarjosi ihmettelemisen aihetta meille poronpurijoille. ”Sairain kaupunki ikinä”, taisi joku Rovaniemen poika todeta seuraavana aamuna.

 


Piknikille lähdössä.

 


Anssin kanssa oli hauskaa istuskella puukengässä :)

 


Välillä piti vähän levähtää.


Punaisten lyhtyjen alueella kuvaaminen on ehdottomasti kiellettyä. Yhdellä aiemmalla reissulla kuvasin kuitenkin salaa 1000 baarin paineessa vähän alkuillan meininkiä.

Tiukan pussikaljottelun päätteeksi suuntasimme vielä jollekin klubille, josta konkoilimme Miikan kanssa iltapalan kautta juna-asemalle joskus neljän, viiden aikoihin. Junamme piti olla Tilburgissa joskus aamuseitsemän aikoihin, mutta koska pari väsynyttä matkustajaa otti hieman lepiä junassa, ja koska herätys oli asetettu menneisyyteen, nukuimme lopulta onnemme ohi. Itärajan lähestyessä konduktööri tuli lopulta tökkimään meidät hereille, ja pienen Helmondin reissun jälkeen olimme lopulta joskus aamuyhdeksän aikoihin kotona.

Eikä siellä kotona lopulta kovin pitkään keretty olemaan, sillä kohta olimmekin jo matkalla maan eteläkärkeen, Maastrichtiin solmimaan sopimusta sieluistamme kera Saatanan. Edellisellä Maastrichtin reissulla olimme tutustuneet Sampan kanssa Reineriin, joka pyysi meidät suomipojatkin juhlistamaan miehen syntymäpäivää. Maastrich kontaktimme Luc poimi meidät juna-asemalta kyytiin ja koska minulla ja Miikalla oli vielä Saksa-neitsyys tallella, päätimme lähteä käväisemään rajan toisella puolella, Aachenin kaupungissa. Pienen sight seeingin ja perinteisessä beer gardenissa nautitun päivällisen jälkeen germaanien pisteet nousivat kyllä kohisten.


Saksassa näemmä naisille on ikiomat parkkiruudut.


Schnitzelit todellakin maistuivat olusen kera Aachenissa.

Kotimatkalla Luc ajoi harmikseen poliisien puhallutusratsiaan. Alkometri ei sentään värähtänyt, mutta koska Luc oli hukannut aiemmin ajokorttinsa, napsahti kortitta ajamisesta 90 euron sakko. Siis siitäkin huolimatta että poliisit kyllä saivat selville, että Luc on autokoulunsa suorittanut.

Synttärikemuilla Reinerin luona ja myöhemmin kaupungin sykkeessä lokaalit näyttivät jälleen olevansa jopa suomalaisella mittarilla mitattuna kovatasoisia kaljoittelijoita. Mutta eipä siinä, mukava ilta mukavassa seurassa.


Täällä on tehty niitä sopimuksia.

Aamulla olo ei tainnut olla kaikilla ihan yhtä mukava, mutta kävimme katselemassa vielä hieman kaupunkia sekä nauttimassa tuhdit aamupalat. Ilmeisesti aamupalat eivät olleet kuitenkaan tarpeeksi tuhdit, sillä kun poikkesimme kotimatkalla Eindhovenissa, vedimme naamariin myös kunnon KFC -mätöt. Kentucky Fried Chicken - sinua tulen totta totisesti kaipaamaan Suomessa.

Huomenna oli puhetta palata takaisin Eindhoveniin rullalautojen kera, mutta jostain syystä minulla on semivahva kutina perseessäni, ettei Miikka taida tällä reissulla enää skeitata. Noh, eiköhän sitä jotain tekemistä täällä keksitä myös cp-vammaisille.

EDIT: Sairaalasta kotiuduttiin joskus kahden maissa aamulla. Onneksi murtumaa ei löytynyt. Loppureissu kuitenkin  ranne paketissa kipulääkettä naamariin.





1 2 3 4 5 6 Seuraava »