Kanadan kesä

Suoritin kolmen kuukauden mittaisen maatilaharjoittelun viime kesänä Kanadassa. Maatila, jossa harjoittelun tein, oli ennestään tuttu, sillä olin siellä jo pari vuotta takaperin viettänyt neljä kuukautta. Noiden neljän kuukauden aikana sain kokea Saskatchewanin lämpimän ja pitkän syksyn, joka kuitenkin nopeasti muuttui hyytävän kylmäksi talveksi. Viimekesän harjoittelun aikana taas vietin tilalla kolme kesäistä kuukautta ja näin paljon erilaisia asioita, kuin talvella pääsin näkemään. 
Eksynyt vasikka.

Tila sijaitsee Kanadassa Saskatchewanin provinssissa Outlookin kylässä.  Tilalla kasvatetaan lihakarjaa laidunruokintaperiaatteella. Lihakarjan lisäksi heiltä löytyy munivia kanoja, tipuja, tyhjänpanttina puuhaavia karjuja sekä pari emakkoa, neljä hevosta, poni, aasi, viisi lammasta ja koira sekä kissa. Tila noudattaa pitkälti luomuviljelyn ja kasvatuksen periaatteita, mutta he eivät ole rekisteröityneet luomutilaksi sen aiheuttamien rajoituksien takia.

Lapset harjoittelevat lassoamista.

Hiehot karkuteillä. 

Yksi löysi oman aitauksen

Tilalla pääsin tekemään monipuolisesti tilan töitä. Peltotöitä riitti ja yhden pellon muokkaamiseen menikin aikaa, sillä yhden pellon koko saattoi olla 60 hehtaaria. Vaikka koneet olivat suuria, tuntui kuin olisi ruokalusikalla peltoa muokannut. Yhteensä tilalla oli maata 900 hehtaaria, josta kuitenkin suuri osa oli eläinten laidunnettavana.

Peltotöissä

Heinänniiton aikaan paalasin heinää, sekä kuljetin paaleja talvea varten pelloille. Tilalla lehmät ruokitaan laitumelle myös talviaikaan eivätkä he kuljeta lehmiä tilan läheisyyteen kuten lähes kaikki muut tilalliset tekevät. Peltotöiden lisäksi huolehdin hevosista ja niiden laitumista, ruokin pikkupossuja sekä kanoja ja keräsin munia kanoilta.

Hevosia tarkastamassa
Porsaan ruoka-aika

Kanojen häkkiä siirrettiin eri kohtaan tuoreen ruohon loppuessa. 

Ehkä mieleenpainuvin tapahtuma koko kesän ajalta oli vasikoiden polttomerkkaus. Ensinnä lehmät vasikoineen paimennettiin suurelta laitumelta pieneen aitaukseen, jossa ne voitaisiin erotella. Emät siis eroteltiin vasikoista, sillä vain vasikoille tehtiin toimenpiteet, kuten polttomerkittiin vasikka tilan omalla tunnuksella, rokotettiin, laitettiin korvamerkit ja sonnivasikat kuohittiin. Käytännössä tämä onnistui niin, että vasikka lassottiin takajaloista ja kiinnitettiin kaulasta maahan kiinnitettyyn naruun. Tämän jälkeen vasikka ei juuri voinut pyristellä vastaan ja toimenpiteet voitiin suorittaa. Näkemäni ja vasikan huudon perusteella voin sanoa, että oli varmasti erittäin kivulias kokemus. Hajukaan ei ollut paras mahdollinen, kun vasikoiden nahkan käry leijui ilmassa. Tämä oli kuitenkin tilallisten mielestä helpoin, varmin ja halvin tapa merkata tilan vasikat niin, että merkkaus pysyy ja ne voidaan vielä aikuisenakin tunnistaa. 

Hevosten avulla lehmät koottiin laitumelta pienempään aitaukseen.

 
Vasikat kiinni.
Polttomerkkaus. 
Kuohitseminen.
Lounastauko.

 

Suosittelen lämpimästi kaikkia lähtemään vaihtoon tai harjoitteluun ulkomaille. Toisin kuin Suomessa, Kanadassa ei ole määräyksiä ja rajoituksia joka asiaa koskien, joten siellä pääsee vapaammin tekemään sellaisia juttuja, mitä Suomessa ei pääsisi ilman kokemusta, koulutusta tai lupia tekemään. Sain esimerkiksi ajaa rekalla sekä kuljettaa lehmiä karjavaunussa. Ainakin itselleni oli erittäin avartava kokemus nähdä, miten elämä kulkee toisella puolen maapalloa. Koulun asettamien tavoitteiden lisäksi ulkomailla oppii paljon muutakin hyödyllistä.

Kesä ohi ja aika palata Suomeen.

Jenny Jurvakainen, 3. vuoden agrologiopiskelija



Hälsningar från Österbotten

Opiskelen agrologiksi neljättä vuotta. Suoritin toisen harjoitteluni talvella työpaikallani pohjanmaalaisella emolehmätilalla. Työnkuvani on hyvin monimuotoinen; työnjohtoa, suunnittelua, käytännön töitä sekä paperitöitä. Tilalla työskentelee itseni lisäksi myös ulkomaalaisia työntekijöitä päivittäisten askareiden parissa.

Pohjoisemmasta ”maitosuomesta” kotoisin olevalle maisemanvaihdos rannikkoseudulle, perunapeltojen ja kasvihuoneiden keskelle, on tuonut erittäin paljon uusia näkökulmia ja uutta tietoa maatalouden eri osa-alueista. Olen oppinut hyvin paljon lisää niin perunantuotannosta kuin emolehmistäkin. Aivan uutena asiana on tullut myös kananmunan tuotanto. Tilalla on myös pieni lattiakanala jossa kanat kulkevat vapaana.

Vaihteleva ja vaativa työnkuva on toisinaan ollut raskasta, mutta myös erittäin palkitsevaa. Harvemmin ensimmäisenä tehtävänä on sertifikaatin hankkiminen tilalle, mutta läpäistyn tarkastuksen jälkeen voi tuntea onnistuneensa työssään!

Aina ei tarvitse lähteä edes Suomen rajojen ulkopuolelle nähdäkseen jotain uutta!

Sampsa Heikkilä, 4. vuoden agrologiopiskelija

Harjoittelussa Turkan ratsurinteellä

Suoritin ensimmäisen työharjoitteluni Turkan ratsurinteellä kesällä 2016. Harjoittelussa Turkan ratsurinteellä sain tutustua monipuolisesti sekä hevostallin että viljatilan toimintaan.

Harjoittelussa työskentelin pääsääntöisesti aamutallivuorossa, ja osallistuin tallitöiden ohella viljatilan töihin. Tallityöt ja työskentely hevosten kanssa oli jo ennestään tuttua, mutta harjoittelussa sain kertausta ja lisää varmuutta hevosten kanssa työskentelyyn. Sain seurata hevosyrittäjyyden arkea ja siihen liittyviä päätöksentekoja. Pääsin myös päivittäin seuraamaan hevosten luonnollista käyttäytymistä niiden ulkoillessa päivät laumoissa suurissa tarhoissa, sekä kesän alkaessa vehreillä laitumilla.

Turkan ratsurinteellä on hevosia varsoista vanhuksiin. Laajan ikärakenteen lisäksi hevosia on eri käyttötarkoituksiin, kuten harraste- ja kilparatsuja sekä siitoshevosia. Tämän ansiosta työtehtävät tallilla olivat monipuolisia. Pääsinkin opettelemaan varsan käsittelyä ja hoitoa, sekä seuraamaan niiden kasvua ja kehitystä. Osallistuin varsan koulutukseen ajo-opetuksessa sekä pienen varsan talutuksessa.

Talliarjen lisäksi sain osallistua talutusratsastusten järjestämiseen sekä tamma- ja varsanäyttelyihin. Talutusratsastusta järjestettiin erilaisissa tapahtumissa, jolloin pääsin kertaamaan hevosen lastausta ja kuljetusta, sekä harjoittelemaan asiakaspalvelua. Hevosnäyttelyissä toimiminen oli minulle uutta, joten tamma- ja varsanäyttelypäivä jäi erityisesti mieleen. Pääsin seuraamaan myös kengittäjän ja eläinlääkärin toimintaa, kuten tiineystarkastuksia ja kavioiden vuolua.

Viljatilan töistä minulla ei ollut aiempaa kokemusta, mutta Turkalla pääsin osallistumaan niihinkin töihin. Sain opetusta esimerkiksi kasvinsuojeluaineiden käytöstä, sekä pääsin seuraamaan ruiskutusten tekoa. Sain kertausta traktorin käsittelystä, ja pääsinkin itse tekemään suorakylvöjä sekä karhitsemaan peltoa.

Harjoittelu Turkan ratsurinteellä kerrytti monipuolisia taitoja työelämää varten. Turkalla oli ilo työskennellä maalaismaisemassa tyytyväisten ja ihmisystävällisten hevosten parissa. Hyvä talli-ilmapiiri luotettavine hevosineen tekivät harjoittelupäivistä mukavia, sekä hevosten laaja ikärakenne ja eri käyttötarkoitukset kartuttivat kokemusta monenlaisten hevosten kanssa työskentelystä. Työskentely hyvin toimivassa talliympäristössä oli mielekästä ja innostavaa tulevaa työelämää ajatellen.

Eveliina Saukko, 3. vuoden agrologiopiskelija

Työharjoittelua hankkeiden parissa

Minulla oli agrologiopinnoissani viimeinen vuosi käynnissä, vailla kuitenkin työharjoittelupaikkaa sekä opinnäytetyön aihetta. Mutta onnekseni olin mukana eräällä opintojaksolla, jossa hanketyön asiantuntija kävi opiskelijoille esittelemässä hanketoimintaa. Tartuin häntä hihasta, ja niin oli pian minullakin harjoittelupaikka.

Pääsin siis työharjoitteluun vuoden vaihteessa kolmeksi kuukaudeksi Haapaveden-Siikalatvan seudun kuntayhtymään, tutustumaan hanketyöhön. Hankkeet, joiden parissa työskentelin, liittyivät maaseutujen kehittämiseen. Pääasiassa osallistuin Kylillä kelpaa -hankkeen toimintaan. Tässä hankkeessa tavoitteena on ollut lisätä kylien elinvoimaisuutta sekä nuorten aktivoiminen yhdistys- ja vapaaehtoistoimintaan. Isoimpana työtehtävänäni oli osallistua kyselyn tekoon, mikä koski Siikalatvalta poismuuttaneita asukkaita. Kyselyn osalta minun tehtäväni oli suunnitella kyselyn sisältöä, tehdä kyselyn postittamiseen liittyviä tehtäviä sekä koota kyselyn tulokset. Välistä autoin toisia hanketyöntekijöitä heidän vetämissään hankkeissa, ja osallistuin joidenkin tilaisuuksien järjestämiseen tai niissä toimimiseen.

Harjoittelussani oli muutakin kuin vain tietokoneella näpyttelyä. Pääsin mukaan kuulemaan ja näkemään hankkeiden eri vaiheista mm. hankkeiden suunnittelusta, niiden hakemisesta ja rahoituksesta. Osallistuin hankkeiden erilaisiin tilaisuuksiin ja tapahtumiin, kuten tupailtoihin, kyläpajoihin ja kokouksiin. Pääsin myös mukaan hanketoimijoille suunnattuun verkostoitumispäiville Tornioon. Siellä oli paljon meidän alan ja alueen toimijoita, mikä oli myös minulle mahdollisuus hyödyntää se ja verkostoitua.

Parasta työharjoittelupaikassani oli, että harjoitteluni sisällössä huomioitiin alani opinnot sekä tuleva työllistymiseni, ja sitä varten siihen haluttiin sisällyttää erilaisia kokemusta antavia työtehtäviä ja osallistumisia. Sain olla tekemisissä oman alani muidenkin organisaatioiden ja toimijoiden kanssa, mistä voi olla hyötyä jatkossa töitä hakiessa.

Hyvää harjoittelupaikassa oli totta kai se, että nyt sain kokemusta ja tietoa itse hanketoiminnasta, josta olisin kiinnostunut työllistymistäkin ajatellen. Itse ainakin opin hanketyöstä enemmän tällä tavoin, työharjoittelun kautta, kun taas jos asiat olisi pitänyt opetella pelkästään luentojen kautta. 

Positiivista oli myös se, että harjoittelija otettiin mielellään vastaan ja minua ohjattiin työssä aina kun sitä tarvitsin. Harjoittelupaikassani työporukka oli todella mukava ja yhteistyö sujui hyvin! Harjoittelun päätteeksi sain palkkiota tehdystä työstä, mikä on toki hyvä etu opiskelijalle. Toiseksi, sain sen kaipaamani opinnäytetyön aiheen harjoitteluni kautta, joten valmistumiseni ei jää ainakaan siitä kiinni.

Jos hanketoiminta ja maaseutujen parissa työskentely kiinnostaa, kannatan ehdottomasti harjoittelua Haapaveden-Siikalatvan seudun kuntayhtymässä!

Teksti: Essi Vakkuri, 4. vuoden agrologiopiskelija 

--

Haapaveden, Siikalatvan ja Pyhännän välinen kuntayhtymä on perustettu vuonna 1996, ja sen alkuperäinen nimi oli Siikalatvan seutukunta, joka vaihtoi nimensä Haapaveden-Siikalatvan seudun kuntayhtymäksi vuonna 2000. Tuolloin Haapavesi ja Rantsila liittyivät Kestilän, Pulkkilan, Piippolan ja Pyhännän seuraksi kuntayhtymään ja seutukuntaan. Kuntayhtymän toiminta-ajatus on edistää Haapaveden-Siikalatvan seudun elinvoiman säilymistä ja kehittämistä. Elinkeinojen kehittämisessä kuntayhtymän keskeisintä toimintaa ovat EU -rahoitteiset kehittämishankkeet. Kuntayhtymän toimintaan kuuluvat myös alkavien ja toimivien yritysten yritysneuvonta sekä alueellinen edunvalvonta.

Käyhän tutustumassa kuntayhtymän sivuilla tai kuntayhtymän Facebook -sivuilla                       

Tässä myös Kylillä kelpaa -hankkeen Facebook -sivut 

Saisiko olla ilmassa kasvatettua perunaa?

Opiskelen agrologiksi kolmatta vuotta. Viime kesänä tein ensimmäisen työharjoitteluni Suomen siemenperunakeskukselle eli SPK:lle. Mukaani sain kolme luokkakaveriani, joten viihtyvyys oli taattu! Työtehtäviimme kuului useita erilaisia ja opettavaisia työvaiheita perunalajikkeiden terveen siemenaineiston ylläpidossa ja viljelyssä.

Työskentely sisälsi laboratoriossa kasvatettujen mikrotaimien istutusta kasvihuoneisiin, istutusten kastelua käsin, tihkuletkujen asennusta, tukiverkkojen laittoa, kasvun seurantaa ja hoitoa. Kesän aikana opin työskentelemään kasvihuoneessa omatoimisesti, ja huolehtimaan kasvien kasvusta. Pääsin tutustumaan myös laboratoriotyöskentelyyn, missä työvälineenä olivat mikroskoopit ja kirurgin työkalut.

Työtehtäviin kuului olennaisesti myös siemenperuna-aineiston tuotanto avomaalla ja siihen liittyvä hoitotyö ja kasvuston tarkkailu. Ennen harjoittelua minulla oli kokemusta perunan istutuksesta vain mummolan pieneltä kasvimaalta, jossa työvälineenä oli kuokka ja käsin vedettävä aura. SPK:lla opin istuttamaan siemenperunaa avomaalle perunanistutuskoneella, ja karheamaan peltomaan valmiiksi istutuksia varten. Huomasin että isossa kaavassa tehtävä istutus vaati tarkkuutta. Mutta mikäpä perunakoneen päällä istuessa hyvällä säällä ja mukavassa seurassa! 

 
 
 

SPK:lla sain myös loistavan tilaisuuden tutustua mielenkiintoiseen uutuuteen - nimittäin ilmassa kasvatettavan (aeroponisen) siemenperunan tuotantoon. SPK on kehittänyt uuden aeroponista kasvatusta soveltavan menetelmän, ja se näyttää tuottavan hedelmää (tai ehkä tässä yhteydessä mukulaa). Aeroponista menetelmää käytettäessä perunan juuret ja mukulat kasvavat pimeässä, suljetussa kammiossa. Perunan varsi pysyy valossa kammion yläpuolella. Juurille sumutetaan säännöllisin väliajoin ravintoliuosta, jonka koostumus vaihtelee muun muassa lajikkeen ja kasvuvaiheen mukaan.

Kuulostaa melko hienolta, eikö? Mieleesi tulee ehkä valkoiset laboratoriotakit, hengityssuojaimet, suojahanskat, kliiniset olosuhteet ja avaruusaluksia muistuttavat perunakapselit? Juuri kaikkea sitä se onkin. Aeroponisen siemenperunan kasvatus on tarkkaa ja räätälöityä työtä, eikä virheisiin ole varaa.  Viljely aloitetaan laboratorioissa mikrolisätyistä tautipuhtaista versoista. Versot ”istutetaan” varovasti kasvatuskammioihin, jonka jälkeen niitä hoidetaan ja valvotaan koko kasvuprosessin ajan. Lopputuloksena on puhtaita, ja etenkin tautipuhtaita minimukuloita.

Aeroponinen kasvatusmenetelmä on osoittautunut tehokkaaksi: sen on todettu nostavan mukuloiden määrän kasvia kohti jopa kymmenkertaiseksi tavalliseen avomaakasvatukseen verrattuna. Ja kulinaristeille ja kaikkeen uuteen epäilevästi suhtautuville voin kertoa, että ei ole syytä huoleen: avomaalla tehdyt kasvatuskokeet osoittavat, että aeroponisesti tuotettujen mukuloiden laatu on samalla tasolla kuin perinteisesti kasvatettujen. Ja voin omakohtaisesti todistaa väittämän todeksi: pääsin maistamaan aeroponisesti kasvatettua varhaisperunaa, ja olihan se hyvää!

Aeroposen siemenperunan istutusta

 

Vaikka siemenperunaa on kasvatettu aeroponisesti jo muutaman vuoden verran, käsitykseni on, että tietous sen olemassa olosta on kansan keskuudessa vielä hyvin vähäinen. Tiedon vähäisyys johtuu luultavasti syystä, että tällä hetkellä aeroponisesti kasvatetaan vain siemenperunaa, joita käyttävät vain perunan viljelijät.

Mielestäni on hauska leikkiä ajatuksella, että vielä joku päivä perunanviljelijät kasvattaisivat perunaa aeroponisesti täysikokoiseksi ruokaperunaksi, suoraan kuluttajille. Siis ilman että peruna koskettaisi ikinä multaa. Ilman multaa peruna ei tarvitsisi suojeluaineita, säästyisi kasvitaudeilta, ja olisi suojattuna myös vahingoittavilta sääolosuhteilta. Teoriassahan tämän pitäisi onnistua. Toki aeroponinen vaatisi suuria investointeja, mutta loppuen lopuksi kasvatustapa olisi kustannustehokas: aeroponista perunaa voisi kasvattaa led-valojen avulla ympäri vuoden, vaikka entisessä konehallissa! Olisi mielenkiintoista tietää, olisivatko viljelijät valmiita muuttamaan vuosisatoja samalla kaavalla suoritettua perunankasvatusta aeroponiseen malliin, tulokset kun kuitenkin lupailevat kymmenenkertaisia mukulalukuja! Ja sitten vielä toinen tärkeä aspekti - olisivatko kuluttajat valmiita ottamaan lautaselleen ilmassa alusta loppuun asti kasvatettua perunaa? Ehkä aeroponinen ruokaperuna voisi olla tulevaisuutta? Aika näyttää.

Milja Juola, Maaseutuelinkeinojen 3. vuoden opiskelija