Saisiko olla ilmassa kasvatettua perunaa?

Opiskelen agrologiksi kolmatta vuotta. Viime kesänä tein ensimmäisen työharjoitteluni Suomen siemenperunakeskukselle eli SPK:lle. Mukaani sain kolme luokkakaveriani, joten viihtyvyys oli taattu! Työtehtäviimme kuului useita erilaisia ja opettavaisia työvaiheita perunalajikkeiden terveen siemenaineiston ylläpidossa ja viljelyssä.

Työskentely sisälsi laboratoriossa kasvatettujen mikrotaimien istutusta kasvihuoneisiin, istutusten kastelua käsin, tihkuletkujen asennusta, tukiverkkojen laittoa, kasvun seurantaa ja hoitoa. Kesän aikana opin työskentelemään kasvihuoneessa omatoimisesti, ja huolehtimaan kasvien kasvusta. Pääsin tutustumaan myös laboratoriotyöskentelyyn, missä työvälineenä olivat mikroskoopit ja kirurgin työkalut.

Työtehtäviin kuului olennaisesti myös siemenperuna-aineiston tuotanto avomaalla ja siihen liittyvä hoitotyö ja kasvuston tarkkailu. Ennen harjoittelua minulla oli kokemusta perunan istutuksesta vain mummolan pieneltä kasvimaalta, jossa työvälineenä oli kuokka ja käsin vedettävä aura. SPK:lla opin istuttamaan siemenperunaa avomaalle perunanistutuskoneella, ja karheamaan peltomaan valmiiksi istutuksia varten. Huomasin että isossa kaavassa tehtävä istutus vaati tarkkuutta. Mutta mikäpä perunakoneen päällä istuessa hyvällä säällä ja mukavassa seurassa! 

 
 
 

SPK:lla sain myös loistavan tilaisuuden tutustua mielenkiintoiseen uutuuteen - nimittäin ilmassa kasvatettavan (aeroponisen) siemenperunan tuotantoon. SPK on kehittänyt uuden aeroponista kasvatusta soveltavan menetelmän, ja se näyttää tuottavan hedelmää (tai ehkä tässä yhteydessä mukulaa). Aeroponista menetelmää käytettäessä perunan juuret ja mukulat kasvavat pimeässä, suljetussa kammiossa. Perunan varsi pysyy valossa kammion yläpuolella. Juurille sumutetaan säännöllisin väliajoin ravintoliuosta, jonka koostumus vaihtelee muun muassa lajikkeen ja kasvuvaiheen mukaan.

Kuulostaa melko hienolta, eikö? Mieleesi tulee ehkä valkoiset laboratoriotakit, hengityssuojaimet, suojahanskat, kliiniset olosuhteet ja avaruusaluksia muistuttavat perunakapselit? Juuri kaikkea sitä se onkin. Aeroponisen siemenperunan kasvatus on tarkkaa ja räätälöityä työtä, eikä virheisiin ole varaa.  Viljely aloitetaan laboratorioissa mikrolisätyistä tautipuhtaista versoista. Versot ”istutetaan” varovasti kasvatuskammioihin, jonka jälkeen niitä hoidetaan ja valvotaan koko kasvuprosessin ajan. Lopputuloksena on puhtaita, ja etenkin tautipuhtaita minimukuloita.

Aeroponinen kasvatusmenetelmä on osoittautunut tehokkaaksi: sen on todettu nostavan mukuloiden määrän kasvia kohti jopa kymmenkertaiseksi tavalliseen avomaakasvatukseen verrattuna. Ja kulinaristeille ja kaikkeen uuteen epäilevästi suhtautuville voin kertoa, että ei ole syytä huoleen: avomaalla tehdyt kasvatuskokeet osoittavat, että aeroponisesti tuotettujen mukuloiden laatu on samalla tasolla kuin perinteisesti kasvatettujen. Ja voin omakohtaisesti todistaa väittämän todeksi: pääsin maistamaan aeroponisesti kasvatettua varhaisperunaa, ja olihan se hyvää!

Aeroposen siemenperunan istutusta

 

Vaikka siemenperunaa on kasvatettu aeroponisesti jo muutaman vuoden verran, käsitykseni on, että tietous sen olemassa olosta on kansan keskuudessa vielä hyvin vähäinen. Tiedon vähäisyys johtuu luultavasti syystä, että tällä hetkellä aeroponisesti kasvatetaan vain siemenperunaa, joita käyttävät vain perunan viljelijät.

Mielestäni on hauska leikkiä ajatuksella, että vielä joku päivä perunanviljelijät kasvattaisivat perunaa aeroponisesti täysikokoiseksi ruokaperunaksi, suoraan kuluttajille. Siis ilman että peruna koskettaisi ikinä multaa. Ilman multaa peruna ei tarvitsisi suojeluaineita, säästyisi kasvitaudeilta, ja olisi suojattuna myös vahingoittavilta sääolosuhteilta. Teoriassahan tämän pitäisi onnistua. Toki aeroponinen vaatisi suuria investointeja, mutta loppuen lopuksi kasvatustapa olisi kustannustehokas: aeroponista perunaa voisi kasvattaa led-valojen avulla ympäri vuoden, vaikka entisessä konehallissa! Olisi mielenkiintoista tietää, olisivatko viljelijät valmiita muuttamaan vuosisatoja samalla kaavalla suoritettua perunankasvatusta aeroponiseen malliin, tulokset kun kuitenkin lupailevat kymmenenkertaisia mukulalukuja! Ja sitten vielä toinen tärkeä aspekti - olisivatko kuluttajat valmiita ottamaan lautaselleen ilmassa alusta loppuun asti kasvatettua perunaa? Ehkä aeroponinen ruokaperuna voisi olla tulevaisuutta? Aika näyttää.

Milja Juola, Maaseutuelinkeinojen 3. vuoden opiskelija

Hunajainen kesä

Toteutin agrologiopintojeni viimeistä työharjoittelujaksoani Hunajayhtymä Oy – yrityksessä Loimaalla. Loimaa on Varsinais-Suomessa sijaitseva paikkakunta, Turkuun on täältä matkaa 65 kilometriä ja Tampereelle 90 kilometriä. Loimaa on hyvin maatalousvaltaista seutua, täällä viljellään kaikenlaista: kauraa, ohraa, vehnää, härkäpapua ja hernettä, kuminaa, hamppua… Kotieläintalous on myös monipuolinen, on paljon siipikarjatiloja, sikatiloja sekä myös nautakarjatiloja.

Itse en kuitenkaan ollut tänä kesänä peltohommissa tai muussakaan tavallisessa maatalousalan hommassa. Tutustuin tänä kesänä mehiläistarhaukseen ja kaupan alaan, kun työskentelin mehiläistarvikemyymälässä, joka palvelee mehiläistarhaajia ympäri Suomen. Mehiläistarhaajien keskuudesta löytyy sekä harrastajia että päätoimisesti mehiläistarhausta harjoittavia. Työssäni palvelin sekä tarhaajia, jotka kävivät myymälässä, että puhelimen tai verkkokaupan kautta asioivia tarhaajia. Opin paljon uusia asioita mehiläistarhauksesta, vaikka ala on minulle entuudestaankin tuttu. Vastasin asiakkaiden kysymyksiin, koskien mm. laitteiden ja työkalujen käyttöä sekä punkkitorjuntojen toteuttamista. Tuotteiden tunteminen ja asiantunteva esitteleminen asiakkaille olivat mielestäni tärkeitä asioita markkinointi- ja myyntityössäni. Työpaikan suurena plussana oli oikein hyvä työilmapiiri ja minulla oli onnistunut perehdytys työhön työsuhteen alussa.

Hunajayhtymä on perustettu vuonna 1969 mehiläishoitajien toimesta. Yritys on osakeyhtiö, jolla on noin 350 osakkeenomistajaa, joista merkittävä osa on mehiläishoitajia. Hunajayhtymän liikevaihdosta hunajakaupan osuus on 80 %. Yritys pakkaa ja markkinoi kotimaista hunajaa ja sen lisäksi ylläpitää mehiläistarvikekauppaa. Yritys onkin Suomen suurin kotimaisen hunajan pakkaaja. Hunajayhtymällä on yli 100 sopimustuottajaa, jotka tuovat yritykselle hunajaa, jota yrityksen tiloissa pakataan. Hunajayhtymän hunajaa voi ostaa K-Citymarketeista, Lidleistä, Prismoista ja muista liikkeistä. Hunajayhtymän hunajat tunnistaa logosta ja oranssinkeltaisesta purkista ja nyt syksyllä voi ostaa rajoitetun erän ’Uuden sadon Hunajaa’ kaupasta! Hunaja-aiheisia reseptejä ja muuta infoa löytyy Hunajayhtymän nettisivuilta: www.hunaja.fi.

Liisa Hildinger, agrologiopiskelija

Rennon meiningin Irlanti

 

Olin viime kesän Irlannissa työharjoittelussa kolmen kuukauden ajan. Tein työharjoittelun pienellä emolehmätilalla, ja sieltä jäi kyllä käteen monenlaista tietoa ja havaintoja. Lisäksi kävin lampolassa ja lypsylehmätilalla kartuttamassa työkokemusta kesän aikana. Minulla ei ollut juurikaan aikaisempaa kokemusta tilan töistä, joten lähes kaikki tietoni perustui enemmän tai vähemmän kirjasta opittuun ja kavereilta kuultuun tietoon.

Vierailin seitsemällä lypsylehmätilalla, muutamilla emolehmätiloilla sekä lampoloissa. Kävin myös tutkimuskeskuksen avoimissa päivissä, jossa tehtiin kesällä tutkimuksia muun muassa erilaisten ruokintametodien vaikutuksesta lihasonnien kasvuun, laidunnuskäytännön vaikutuksista maankuntoon sekä peltojen mekaanisten kunnostustöiden vaikutuksesta rikkaruohojen esiintymiseen. Kerron nyt hieman huomioista joita tein vieraillessani tiloilla.

Yksi ensimmäisistä asioista, johon huomioni kiinnittyi, oli hygienia. Suomessa hygieniaa pidetään hyvin tärkeänä, ja se on itsestäänselvyys. Navetan ja pihapiirin ei tarvitse olla tiptop kunnossa koko ajan, mutta yksinkertaiset tautiriskejä muodostavat tekijät on aina syytä huomioida. Irlannissa huomasin sen, että tilalta toiselle kiertävä eläinlääkäri ei vaihtanut vaatetustaan kiertäessään tiloja. Eläinlääkäri kutsutaan nimenomaan sairaita eläimiä varten, joten tautien leviämisen riski on suuri. Tilan työntekijätkään eivät toisilla tiloilla vieraillessaan vaihtaneet tai puhdistaneet kenkiään tai vaatteitaan. Lypsylehmätiloilla vieraillessa panin merkille että utareita tai vetimiä ei puhdistettu ennen lypsyä, vaikka monesti sille olisi ollut aihetta.  

Kävin Irlannissa ollessani myös ”kauppapaikassa”, jossa myytiin eläimiä. Siellä eläinten myynti toimi niin että tilalliset jotka haluavat vähentää eläinten lukumäärää veivät sinne eläimensä. Eläinten ostamisesta kiinnostuneet tilalliset sitten saavat katsella ja mahdollisesti hankkia eläimiä. Mahdolliset ostajat saivat eläimistä hieman tietoa, kuten painon, poikimakerrat ja iän. Huutokaupalla eläimelle sovittiin hinta, ja kauppapaikka hoitaa paperiasiat kuntoon ja raha liikkui sen kautta. Irlantilaiset kokivat järjestelmän toimivaksi ja helpoksi. Luultavasti sitä kautta eläimistään saa parhaan hinnan, sillä kiinnostuneet ostajat löytävät tiensä sinne helposti. Kun kauppapaikka hoitaa kaikki paperit ja myynnit, pääsee tilallinen helpolla. Järjestelmä on varmasti toimiva – niin kauan kun sinne menee terveitä eläimiä ja eläinryhmien välissä aitaukset pestään huolella, ja sinne tulevat ihmiset myös huomioivat hygienian.

Kuvia Carnew Mart'sta, eläimiä välittävästä kauppapaikasta.

Näkemien tilojeni perusteella voisin sanoa, että Irlannissa traktorin koko ei määräydy saman kaavan mukaan kuin Suomessa; sen sijaan että koneen pitäisi olla isompi ja tehokkaampi kuin naapurilla, se oli vanhempi ja vähemmän ajallista panostusta vaativa. Koneisto oli usein vanhaa ja pientä. Tämä johtunee osittain siitä, että peltolohkot ovat kooltaan pieniä ja pirstaleisia, ja tilat joilla vierailin olivat pieniä ja maataloustyöt toisen työn sivussa tehtävä sivutoimeentulo. Irlannissa on paljon pinnanmuodon vaihtelua, joten osa pelloista oli hyvin kaltevia.

Suomessa pidempi ikäisille tuotantoeläimille, kuten lypsylehmille on kautta aikojen ollut tapana antaa nimi. Irlannissa pienilläkään lypsytiloilla eläimiä ei nimetty. Eräs tilallinen totesikin sen olevan enemmän pohjoismaiden tapa. Eläinten käsittely poikkesi Suomessa tottumaani tapaan suuresti. Eläimet eivät olleet tottuneet käsittelyyn, ja jopa lypsylehmät olivat sen verran arkoja ettei niitä voinut rapsuttaa tai koskea. Tästä johtuen myös eläinten käsittely, kuten liikuttelu, lääkitseminen ja punnitseminen, oli todella haastavaa ja vaarallista. Eläimet olivat arvaamattomia ja vauhkoja ihmisen läsnä ollessa. 

 

Eläimet on siirretty pihaan odottamaan punnitusta, verikokeita sekä madotusta varten.

Irlannissa eläimet laiduntavat lähes ympäri vuoden, osa eläimistä koko vuoden. Säiden salliessa eläinten on hyvä laiduntaa. Irlannissa kuitenkin tuulee lähes aina, ja kesät ovat sateisia. Tiloilla, joilla suoritin harjoittelun, ei laitumilla ollut eläimille mitään suojaa. Tästä johtuen varsinkin pienet vasikat sairastivat aika usein. Irlannissa on yleisesti käytössä laidunnussysteemi, jossa peltolohkot on jaettu pieniksi laitumiksi, ja eläimet vaihtavat laidunta lähes päivittäin. Jos eläinten antaa laiduntaa yhdellä laitumella riittävän kauan, eläimet laiduntavat sen tasaisesti lyhyeksi, joten laitumia ei tarvitse juurikaan niittää. Laiduntaessa pellot saavat myös lantaa, joten lietettäkään niihin ei juuri tarvitse levittää. Laidunnussysteemi on mielestäni kätevä ja toimiva, eläinten liikuttaminen laitumelta toiselle ja lypsyille hakeminen tosin vie paljon aikaa.

Irlannissa eläinten ei tarvitse olla sisätiloissa kuin muutaman, todella märän ja viileän talvikuukauden ajan. Näin ollen navettoihin ei Irlannissa tarvitsee niin paljoa panostaa. Kaikki navetat, joissa pääsin vierailemaan, oli rakennettu samalla periaatteella; seinän alaosa oli valettu betonista ja yläosa katto mukaan lukien oli vain peltilevyä. Navetoissa oli yleensä vain kolme seinää, ja siten valo pääsee sisään ja ilma vaihtuu. Lattia oli usein toteutettu joko kokolattiaritilällä tai betonisella kestokuivitetulla vaihtoehdolla, tai niiden yhdistelmällä. Navetan rakentaminen ei siis ole kallis investointi, ainakaan jos verrataan rakennuskustannuksiin Suomessa. Valaistus oli usein kehno, mutta Irlannissahan on vuoden ympäri luonnon valoa ihan eri tavalla käytettävissä kuin Suomessa.

 

Kaiken kaikkiaan Irlannissa oli rento meininki, ja paikallisille aikataulut eivät olleet niin tärkeitä kuin niitä Suomessa pidetään. Maatalous on tärkeä elinkeino Irlannissa, ja se työllistää paljon ihmisiä. Irlannissa järjestetään paljon ilmaisia koulutuksia maataloustyöntekijöille erilaisten seminaarien ja tapahtumien muodossa. Kävin itsekin kesän aikana useissa ”farmikävelyissä”, jossa tilallinen avaa ovensa kaikille halukkaille. Kohteiksi valitaan tiloja, joilla asiat on mallikkaasti. Näin vierailijat saavat ideoita miten parantaa oman tilansa toimivuutta ja turvallisuutta. 

Suosittelen kaunista ja rentoa Irlantia kaikille. Irlanti on todella monipuolinen matkakohde, siellä voi viettää niin aktiivi-, ranta- kuin kaupunkilomaa. Dublinissa saa suurkaupungin tuntua ja se on kaunis ja paljon tarjoava kaupunkilomakohde, Dublinin ulkopuolella taas riittää kauniita maalaismaisemia, paljon pinnankorkeuden vaihtelua ja muun muassa historiallisia linnoja ja paljon kansallispuistoja.

Erika, 3. vuoden agrologiopiskelija

Glendalough, Wicklow Mountains National Park.

Uuden-Seelannin harjoittelun loppusuora

Sanotaan, että joskus pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle. Se pitää kyllä paikkaansa. Me suomalaiset pidämme usein esimerkiksi jokamiehenoikeuksia itsestäänselvyytenä, samoin kuin niin kutsuttua maalaisjärkeämme. Täällä vastakkaisella puolella maapalloa olen kuitenkin oppinut arvostamaan Suomessa ja suomalaisissa erityisesti noita kahta asiaa.

Uusiseelantilaiset ovat äärimmäisen reviiritietoista kansaa. Täällä ei ole kuultukaan jokamiehenoikeuksista, ja yleisesti maan ja metsät omistavat yksityiset kansalaiset. Valtio omistaa pääasiassa kansallispuistoja ja suojelukohteita, jotka on merkitty ja kunnostettu retkeilyyn ja patikointiin. Suomessa valtio omistaa sekä talous- että virkistysmetsää, mutta täällä Uudessa-Seelannissa talousmetsät ovat pääasiassa yksityisomistuksessa, eikä niihin saa astua jalallakaan ilman maanomistajan lupaa. Olimme tänne tullessamme hyvin yllättyneitä, kun isäntäpariskuntamme muistutti, ettemme saa missään nimessä vaeltaa tai kulkea missään muualla kuin yleisillä teillä kysymättä ensin maanomistajan lupaa. Ja tulen teko, se oli aivan ehdottomasti kielletty, jopa isäntäpariskuntamme omassa metsässä (tulentekoon ulkona pitää kysyä lupa valtiolta). Me suomalaiset eräilijät ja luonnossaliikkujat olimme tietysti aluksi täysin ymmällämme ja pettyneitäkin; mitä iloa on olla näin upeassa paikassa, jos missään ei saa liikkua? Onneksi kuitenkin tutustuimme pian lahden asukkaisiin ja naapureihin, ja saimme heiltä luvan liikkua heidän maillaan. Olisi kyllä ollut aivan valtava pettymys, jos emme olisi päässeet liikkumaan näissä upeissa maisemissa. Tämä sai kyllä miettimään jokamiehenoikeuksien ainutlaatuisuutta ja meidän suomalaisten vapautta. On todella hienoa, että saamme liikkua luonnossa miettimättä, kenen mailla olemme, kerätä marjoja ja sieniä, yöpyä, ja tehdä vaikka tulet. Kaikki tämä on täysin ennen kuulumatonta täällä päin, ja paikalliset ovat aivan ymmällään, kun kerromme heille suomalaisista jokamiehenoikeuksista. Asia, jota olen aina pitänyt itsestäänselvyytenä, piti tulla tänne asti toteamaan täysin ainutlaatuiseksi. Me suomalaiset ollaan kuulkaa onnekkaita!

Toinen asia, jota olen oppinut vasta täällä Uudessa-Seelannissa arvostamaan, on meidän suomalaisten maalaisjärki. Jokainen tietänee, mitä tämä sana käytännössä tarkoittaa. Me suomalaiset luultavasti saamme sen verenperintönä ja synnyinlahjana, kenties sen syntyyn on aikojen saatossa vaikuttanut tarve selviytyä ankarista vuodenajoista ja kylmyydestä. En voi yksitellen eritellä, missä kaikissa asioissa täällä sen maalaisjärjen puuttumisen huomaa. Sanoisin ehkä, että kaikessa. Jopa peräkontin pakkaamisen katselu meinaa saada meidät välillä tirskahtamaan huvittuneisuudesta. Kaikki asiat voisi tehdä niin kovin paljon helpomminkin, siltä meistä täällä usein tuntuu.

Harjoittelu alkaa olla jo loppusuoralla. Hitsi vie, miten nopeaa kolme kuukautta meni! Olen aivan loputtoman kiitollinen tästä kokemuksesta ja niin onnellinen, että tuli lähdettyä. Voin lämpimästi suositella Uutta-Seelantia vaihto- ja harjoittelukohteeksi: maa on aivan käsittämättömän upea, kaunis, jylhä ja ainutlaatuinen. Ihmiset ovat sydämellisiä, ystävällisiä ja auttavaisia. Täällä on turvallista. Täältä on helppo löytää harjoittelupaikka, ja meitä eurooppalaisia arvostetaan työntekijöinä kovasti. Tämä on aikalailla kaukaisin kohde, jonne Suomesta käsin voi lähteä, mutta ainakin minulle tämä oli sellainen ”once in a lifetime” -kokemus. Lennot tänne ovat todella kalliita, mutta se ei haittaa, sillä Oulun ammattikorkeakoulu avustaa hyvän ja riittävän apurahan muodossa sekä antaa tukea ja apua lähtövalmisteluissa (kiitos, Katja!). On ihan miljoona syytä, miksi ulkomaan vaihtoon tai harjoitteluun kannattaa lähteä, suosittelisinkin kaikkia sitä miettiviä kysymään itseltään, että ”miksi ei?”. Oulun ammattikorkeakoulu avustaa lähtijöitä erittäin runsaasti sekä rahallisesti, että tiedon, vertaistuen ja tsempin kautta. Sekin on maailman mittakaavassa ainutlaatuista: useimmissa maissa ulkomaille opiskelemaan lähtijät joutuvat kustantamaan kaiken itse. Minultakin lähteminen vaati kovasti ponnisteluja ja järjestelyitä. Koti-Suomeen jäi muun muassa koti, kaksi koiraani ja naapurissa asuva, apuni varassa elävä sairas lähiomaiseni. Vaati aikamoisia järjestelyitä saada asiat hoidettua niin, että kaikki pärjäisivät kotipuolessa tämän kolme kuukautta ilman minua. Avomieheni Teemu säästi matkaa varten vuoden ja otti töistään loparit, että pääsi mukaani kokemaan tämän kaiken. Monet esteeltä tuntuvat asiat ovat vain hidasteita, ja lähes kaikki asiat on jollain lailla järjesteltävissä. Saimme tältä reissulta paljon enemmän, kuin olisimme edes osanneet kuvitella. Tämä oli aivan sanoinkuvaamattoman upea kokemus, ja toivoisin, että monet muutkin pääsisivät kokemaan, mitä kaikkea maailmalla voikaan olla tarjottavanaan.

Pian on aika lentää puolikkaan maapallon halki takaisin syksyiseen, rakkaaseen koti-Suomeen. Minä olen kotiin palattuani jo reissuraportointia vaille valmis agrologi. On muitakin syitä juhlaan, sain nimittäin jatko-opiskelupaikan ja pääsen suoraan jatkamaan koulutaivaltani yliopistossa kasvatustieteiden ja erityispedagogiikan opintojen merkeissä. Kenties tulevaisuudessa pääsen toimimaan unelma-ammatissani, hevostalouden ja ympäristöalan koulutuksen ja erityisopetuksen parissa. Mielessä siintää jo yliopisto-opintojen ulkomaan vaihto ja seuraava unelmakohde Islanti!

Tsemppiä opintoihin ja ihanaa syksyä!

Aino

 

Harjoitteluni Pohjois-Pohjanmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksella

Pääsin ELY-keskukselle puoleksi vuodeksi harjoitteluun kesäkuun puolesta välistä alkaen. Niin sanotusti ”onni potkaisi” yli kahdenkymmenen hakijan joukosta, josta vain yksi valittiin. Olen kyllä joka päivä sen muistanut, koska pahimmassa tapauksessa valmistumiseni olisi jäänyt harjoittelusta kiinni. Olen ollut tähän mennessä 6 viikkoa ELY-keskuksella tehden töitä sekä maastossa, että toimistolla. Vastaanottavainen ja mukava työilmapiiri ovat helpottaneet töihin tuloa, kuten myös uusien asioiden oppimista. Työskentely tapahtuu pareittain, mitä nyt toimistolla ollessa keskustellaan asioista muidenkin työkavereiden kanssa. Koulussa opitut ryhmätyöskentelytaidot ovat olleet siis hyödyksi.
 

Toimistopäivinä suunnitellaan valvontakäynnit, kuten peltolohkoille lähestymiset ja perehdytään tilan tuotantoon, jotta osataan selvittää tarvittavat asiat paikan päällä. Yleensä toinen parista valmistelee tilaa, kun toinen työstää vielä edellistä eli siirtää valvonnan tiedot tietokoneelle.

Huomio valvontakäynneillä kiinnitetään viljelykasveihin eli mitä kasvia/kasveja lohkolle on ilmoitettu ja mitä siellä kasvaa. Tehdyt viljelytoimenpiteet kuten kylvö, muokkaus ja korjuu tarkastetaan myös. Peltolohkon rajat saattavat mennä esimerkiksi pitkin varjolaitaa, jolloin kyseiselle rajalle täytyy käydä ottamassa GPS-piste, jotta nähdään missä raja oikeasti kulkee. Otetut GPS-pisteet siirretään toimistolla tietokoneelle ja näiden avulla korjataan rajat kohdilleen. Lisäksi valvontakäynneillä käydään läpi tilan asiakirjat, kuten lohkokohtaiset viljelysuunnitelmat, lohkokirjapito, ruiskuttajatutkintotodistus ja ruiskuntestaustodistus.

Maastossa ollaan keskimäärin 2-3 päivää viikossa, jonka jälkeen selvitetyt tiedot siirretään toimistolla tietokoneelle ja aletaan valmistelemaan seuraavaa. Olen saanut alusta asti tehdä töitä ihan niin kuin muutkin ELY-keskuksen työntekijät, luottamusta on siis löytynyt. Työpäivät kestävät 7,15 h, toki esimerkiksi maastopäivät voivat venyä pidemmäksi.

Kuva 1. Rypsipellolla.

Harjoittelu on ollut ja tulee varmasti olemaan antoisaa vielä loppuvuoden ajan! Opittuja asioita on jo paljon, mutta myös opittavaa. Etenkin koulussa opitut viljelyasiat on tullut kerrattua. Parasta harjoittelussa on ehdottomasti se, että työpäiviä saa tehdä sekä maastossa että toimistolla. Suosittelen ehdottomasti ELY-keskusta harjoittelupaikaksi!

Viivi Virkkula

agrologiopiskelija, Oamk